Kun aiheena on Elon Musk, hänestä alkujaan vuonna 2017 julkaistu kirja on tietysti vuonna 2024 jo pahasti vanhentunut. Niin kuin nyt tämä Ashlee Vancen kirjittama elämäkerta Elon Musk.

Mutta on mahdollista ottaa tämä tätä lajemmastakin näkökulmasta kuin kokoelmana tietyn henkilön elämänsattumuksina. Nimittäin minua ihmetyttää tämä ilmiö, tämä, että amerikkalaiset nostavat keskuudestaan teknologiamessiata yksi toisensa jälkeen. Ensin oli Bill Gates, sitten Steve Jobs ja nyt vielä luultavasti hetken aikaa Elon Musk, jonka pitäisi aikataulun mukaan piakkoin korvautua jollakulla muulla.

Saattaa olla, että kuuluin itse siihen sukupolveen, joka halusi palkkatyön, joka olisi samalla koko elämisen tarkoitus. Sitä ennen työ oli ollut elämäntapa ns. vapaissa ammateissa ja maataloudessa. Jälkiteollisessa yhteiskunnassa olitiin siihen asti nimenomaan pyritty lisäämään vapaa-aikaa, sellaista elämää, joka ei ollut sidoksissa työhön – joka siis oli entistä useammin palkkatyö, mieluiten siisti sisätyö.

80-luvun tauti tarttui työnantajiinkin: työntekijöiltä alettiin vaatia ns. sitoutumista, ja kun kännykät tulivat, piti olla saavutettavissa ympäri vuorokauden, vaikka palkkaa maksettiin vain 8h päivässä.

Nämä viime vuosikymmenten amerikkalaissankarit ovat kuuuneet itse tällaisiin elämäntaparaatajiin. He ovat aloittaneet tällä periaatteella jossain autotalissa samanlaisten kavereittensa kanssa, ja kun on pitänyt alkaa palkata ulkopuolisia työntekijöitä, näiltä on vaadittu samaa asenneta. Mikä pahinta, monet lahjakkaat ihmiset ovat suostuneet tähän, ja niin ihanne on jatkanut elämäänsä niistä 80-luvun päivistä, jolloin se syntyi.

Järjen rajat ylittävää työn teettämistään Musk perustelee seuraavasti: "Yksi ihminen, joka tekee 16-tuntisen työpäivän, on lopulta paljon tehokkaampi kuin kaksi ihmistä, jotka tekevät yhdessä 8-tuntista työpäivää. Yksilön ei tarvitse osallistua kokouksiin, hakea konsensusta tai kertoa muille projektin kulusta. Hän vain tekee töitä, tekee töitä ja tekee töitä".

Muskin myöntää, ettei tämä sovellu kaikille. Hän on tullut siihen johtopäätökseen, että teknologian nykyisen kehitysasteen seurauksena töitä on vain jollekin superlahjakkalle, joten on pakko siirtyä perustuloon. Ainakaan tässä kirjassa ei kerrota, miten tämä perustulo rahoitettaisiin, kun Amerikassa nyt ei veronmaksusta olla kovin innostuneita. Tyhmille Muskin elämäkerturi Ashlee Vance arvelee kuitenkin löytyvän hommia rikkaiden palveluskunnasta tyyppiä lastenhoitajat, siivoojat ja puutarhurit. Muskilla on itsellään (ollut) 11 lasta, joista yksi koki kätkytkuoleman ja yksi on sanoutunut irti biologisesta sukupuolestaan ja biologisesta isästään, joten ehkä lasten lukumäärä pitää laskea yhdeksäksi. Hänellä on näitä lapsia varten ollut joskus niin iso lauma hoitajia, että näillä on ollut jopa oma pomonsa.

Selvin Muskin ansio minun silmääni on ns. avarusinternet, joskin hän varasti idean yhdeltä kaveriltaan ja kehitytti orjainsinööreillään siitä SpaceX:n. Koska tämä kirja on kirjoitettu ennen meneillään olevaa Ukrainan sotaa, emme tiedä, mitkä teknologiaintoilijoiden ja sotaherrojen kokemukset siitä nyt tosiasisassa ovat, sillä ymmärtääkseni noita satellitteja voidaan häiritä.

Musk on ottanut maailmanparannusprojektikseen sähköistää maailman. Siinä on hänen mielestään parannusta entiseen se, että päästään eroon fossiilisista polttoaineista. Tosiasia kuitenkin on, että hänen vempeleidensä kuten Teslan autojen pitää edelleen saada se sähkönsä jotenkin tuottamalla tuotettuna. Solar City oli alkujaan Muskin serkkujen perustama firma, joka kehitti ja valmisti akkuja ja niistä eteenpäin kehitettyjä isoja energianvarastointijärjestelmiä perustuen aurinkoenergiaan. Sen Musk sitten osti, kun alkoi tarvita hirveitä määriä akkuja Teslassa.

Nyt vain on niin onnettomasti, etten minä ole varma, kummat ovat suurempi tuho, fossiiliset polttoaineet vai kaikenkarvaiset akut, joita ei ainakaan toistaiseksi voida täysin kierrättä ja joita varten materiaalit kaivatetaan Afrikassa lapsityövoimalla tai joudutaan tuoman Kiinasta, mistä on paljastunut aika suuria taloudellis-poliittisia ongelmia.

Näistä amerikanjeesuksista alkaa jo olla niin pajon tietoa – esimerkiksi heidän tavastaan ajaa palkollisiaan työuupumukseen tai aika vähisistäkin syistä pihalle – että yhä harvemmat jaksavat ihailla heitä. Luulenpa, että yksi syy yliopistotasoisen koulutuksen jäämiseen pois nuorisomuodista on tämä: että pitää olla järjettömän lahjakas ja valmis uhraamaan ei edes koko elämäänsä vaan koko minuutensa, jos haluaa pärjätä sellaisilla alolla, jolla yliopistotutkinto on tarpeen. Ja niinpä nuoriso on älykkästi päättänyt alkaa hankkia mahdollisimman konkreettista ammatillista koulutusta. Pitäkööt teknologiaeliitti yliopistonsa ja työntäkööt vaikka hanuriinsa.

Lasken saman asian seurauksiksi senkin – jos tätä koskeva mediatieto nyt pitää paikkansa – että varsinkin pojat ovat innostuneet perinteisistä uskonnollisista arvoista. Yhteiskunnalla on hyvin vähän tarjottavana niille, jotka ovat yksinkertaisesti vain kunnon ihmisiä. Jokseenkin kaikkialla muulalla kuin perinteisissä uskinnnollisissa yhteisöissä pitää olla jotenkin outo – vähintäänkin pitää hankkia ADHD-diagnoosi.

Amerikanjeesusten oudoin puoli on se, että vaikka jenkeissä arvostetaan sosiaalisuutta, näiltä jeesuksilta sitä ei yllättävästi odoteta. Kaikki kolme viimevuosikymmenten teknologiamessiasta ovat olleet ihmisinä tylynpuoleisia, mikä on outoa – hehän kuitenkin ovat amerikkalaisia, näidenhän väitetään aina hymyilevankin!…Musk on ostanut oikeuden outouteensa Aspergerin syndrooma -diagnoosilla.

Tai Muskhan on syntyntyt ja kasvanut Etelä-Afrikassa. Kuten tämä hänen elämäkerturinsakin, joka tuntuu olevan Muskin hovitomittaja.

Itse asiassa minulle tulevat näistä amerikanjeesuksista mieleeni – kiinalaiset….

Olisiko ylimitoitettu työ- ja teknologiauskovaisuus Amerikassa kiinalainen tuontituote?