Venäjän hyökkäyssota Ukrainaan leimaa koko elämämme menoa, vaikkei sitä joka sekunti varsinaisesti ajattelisikaan. Aihetta ja sitä liippaavaa kirjallisuutta ilmestyy paljon, ja minulla on paraikaa kesken Blåfieldin ja Heinon Puola on samaa maata, jossa käsitellään Puolan ajautumista "kognitiiviseen dissonanssiin" neuvostomenneisyytensä ja EU-jäsenyytensä kanssa. Kirja on muodikkaan pateettisesti kirjotettu, joten en ole ollenkaan varma, viitsinkö lukea näin muodikasta kirjaa loppuun.

Toisin on laita Arvo Tuomisen teoksen Pelon vyöhyke. Tuominen julkaisee varsin tiuhaan. Jossain jossain vaiheessa lopetin hänen kirjojensa lukemisen, sillä ne olisivat mielestäni olleet reippaan toimittamisen tarpeessa, ja olen sen verran mukavuudenhaluinen, että jos nyt suinkin, niin kirja saisi olla toimitettu. Nuo kirjat vaikuttivat lähinnä omakustanteilta, ja minulla on omissa omakustanteissa ihan tarpeeksi omakustannetta. Tämän uusimman on kustantanut Otava, ja täytyy kyllä sanoa, että se aiempien Tuomisen teosten äsyttävyys puuttuu nyt, mutta tuomismainen sarkastinen särmä on onnistuttu kiitettävästi jättämään koskematta.

Käsiteltävä asia on siis alaotsikon mukasesti Suomi ja seitsemän Venäjän läntistä rajamaata. Minua ovat viime aikoina kiinnostaneet erilaiset näkökulmat niihin neuvotteluihin, joita Stalin kävi Suomen kanssa talvisodan alla, ts. olivatko Suomen ratkaisut tuolloin virheitä vai ei. Ilmeisesti kirjan alkua kirjoittaessaan Tuominen on ollut aika selvästi sillä kannalla, että Suomi toimi väärin, mutta lopussa, kun hän kirjoittaa muiden Venäjän länsinaapureiden menettelystä samojen ehdotusten suhteen, Tuominen jo toteaa, että Suomi maksoi Stalinin tarjouksesta kieltäytyessän kertamaksun länteen integroitumisestaan, kun taas Baltian maat valitsivat vähittäismaksun, joka aina on loppusummaltaan suurempi. Tuominen myös arvioi, että noiden aikojen tapahtumista saa Venäjän ja Ukrainan välisen nykytilan, kun Stalinin kohdalle vaihtaa Putinin ja Suomen tilalle Ukrainan. Stalin silloin niin kuin Putin nyt pyrki nopeisiin ratkaisuihin, mistä Suomi häntä aikoinaan esti.

Opin tästä kirjasta paljon, vaikka – ja ehkä jopa siksi – että joskus Tuomisen lähteet ovat tyyppiä tankotanssija.

Moldova on ollut minulle mysteeri. En ole tiennyt maasta yhtään mitään muuta kun sen, mitä ole mediasta viime vuosina lukenut sen kamppailusta EU-myönteisyyden ja -vastaisuuden välillä sekä oudosta, Venäjän käytännössä hallitsemasta Transnistriasta. Nyt sain kuulla, että Transnistriaa hallitsee entinen KGB-agentti Viktor Gushan yritystoimintamuotoisesti. Työn tekee kuulemma Sheriff Enterprises -niminen firma. Gushanilla on joukko muitakin yrityksiä kuten supermarketteja, huoltasemia ja autokaupassa Mersedes Benzin edustus. Hän vie rakennusmateriaaleja Europpaan, mitä on äkkikuulemalta vähän vaikea uskoa, sillä tuon alueen laatu ei välttämättä vastaaa läntisiä standardeja, mutta myös kaviaaria Venäjälle, minkä ymmärrän vähän paremmin. Mutta Gushanin suhde Venäjään on pragmaattisempi kuin Venäjä lienee odottanut, sillä Transnistriaakaa ei olla saatu suoraan mukaan sotimaan Ukrainaa vastaan. Tuominen arvelee, että Gushan nyt vain ei ole yhtä kiinnostunut politikasta kuin bisneksistään.

Puolaan perehtyminen on siis minulta vähän kesken ja olen vaipumassa sen suhteen epätoivonkin, mutta yllättävästi Puolaa käsittelevässä käsillä olevan kirjan luvussa on anekdootti (?) liittyen Venäjän todelliseen alkuperään. Nääs kun on esitetty, että Moskovan alueella asuivat muinoin suomalais-ugrilaiset merjalaiset. "Kerran kahvilassa eräs moskovalaismies havainnollisti asiaa kaatamalla kuumaa vettä teelasiin ja sanoi: "Nämä ovat merjalaisia". Sitten hän lisäsi teetä lasiin ja jatkoi: "Nämä ovat jokia pitkin tulleita slaaveja, jotka antoivat väriä hommaan". 2010-Moskovassa julkistettiin jopa Merjalainen manifesti. Sen mukaan venäläiset ovat merjalaisia, joita slaavilainen sivilisaatio ja vallan vertikaali ovat johtaneet harhaan."

Tuominen ei kerro, miten tämän manifestin laatijoille on käynyt.

Venäjällä on aina ollut hallittavanaan etnisesti erilaisia alueita, ja sillä on ollut välillä suoranaisena tautina valloittaa lisää tällaisia. Jo aiemmissa historiansa vaiheissa Venäjä ja Neuvostolitto ovat saaneet tuta, että jos maa-aluetta laajentaa, mikä on ruljanssin helppo osa, sen asujaimisto pitäisi integroida valloitajamaahan, mikä on se vaikea osa. Ja jos Ukraina häviää sotansa, Venäjän on syytä varautua vaikeuksiin, vaikka otettaisiin annettuna, että Ukrainan itäosat kovinkin mielellään lliittyvät Venäjään. Läntiset osat eivät ole yhtä innoissaan, ja tätä monimutkaista historiallista taustaa Tuominen kuvaa omalla, meille taviksille sopivalla letkeydellään.

Vaikka Tuomisen kohdalla tuleekin mieleen, että hänen tekstihinsä kannattanee paikoin suhtautua kuin savaloisten juttuihin... Eli vastuu on saattaa olla kuulijalla. Tuominen ei ole kirjoittavinaan akateemista tutkimusta. Siispä kirjoittajan omakohtaiset kohtaamiset moottoripyörä- ja muiltakin reissuilta paikallisen väestön kanssa paikallisissa baareissa tuovat tekstiin suhteellisuudetajun vinkkeliä: ihmiset näissä maissa eivät elä arkistolähtöistä historiaa vaan elämäänsä.

Tässä siis valoa ajankohtaisiin maaailmanpoliittisiin tapahtumiin. Siis valoa. Tästä kirjasta puuttuu kokonaan tavallisesti näitä tekstejä vaivaava paatos.