Kiinan taloudesta vinkeästi

Eronen, Eeva. Jättilaisen askeleet – matka Kiinan talouteen.Tallinna 2017.

Tämän teoksen, Eeva Erosen kirjan Jättiläisen askeleet – matka Kiinan talouteen, pitäisi saada jonkinlainen taloustieteen popularisoinnin palkinto. Minä en ymmärrä mitään taloudesta enkä ylipäätäänkään mistään, missä on numero. Siksi olenkin lukenut myös taloustieteen kansainvälisesti tunnetun popularisoijan Ha-Joon Changin teoksia, mutta Eronen pistää kyllä paremmaksi. Toki hän tekee sen vain yhden kansakunnan puitteissa, mutta se on kyllä sitten aika iso kansakunta – maailman suurin.

Tietoteosten kohdalla harvemmin puhutaan kerrontatekniikasta. Tässä yhteydessä on syytä, sillä Erosen teoksen pääluvut sisältävät ikään kuin jonkinlaisen ihmisläheisen kehyskertomuksen. Joskus tällaisena toimii joku järjestöaktiivi elämäntarinoineen, joskus professori, ja joskus vaikkapa Disneyn huvipuisto, ja luvun substanssiin kuuluvat asiat käsitiellään tämän kehyskertomusken päähenklön kautta. Ja kaikki luvut linkittyvät sitten Kiinan uudimpaan historiaan vallankumouksesta eteenpäin. Luvut ovat niin mukaansatempaavia, että toivottavasti kovin monet nuoret ihmiset eivät lue tätä kirjaa, tai pian on entistäkin suurempi tunku opiskelemaan kansantaloustiedettä ja kauppatieteitä.

Vaikka olen kovastikin yrittänyt paneutua Kiinaan, minun kiinnostukseni on ollut lähinnä uskonnon ja kulttuurin puolella. Niinpä en ollutkaan aikaisemmin tietoinen siitä, että Kiinan tie kohti markkinataloutta alkoi kyläyrityksistä, jotka syntyivät, kun kommuunit lopettiin talousuudistusten alkaessa. Dengin valtaan noustua kommuunien kaupat, työpajat sun muut jäivät kylien omistukseen, ja niiden etu oli se, että niitä eivät rasittaneet samat tuotantokiintiöt kuin valtion yrityksiä, eivätkä varsinkaan erilaiset muut kulut kuten työntekijöiden asumisesta ja terveydenhoidosta huolehtiminen. Niissä saatettiin toimia vapaammin kysynnän ja tarjonnan mukaan. Niissä valmistettiin ja myytiin kaikkea, mitä tarvittiin, siis aivan kaikkea, ja tähän puolestaan oli yhtenä syynä se, että liikenneyhteydet olivat heikot. Tämä merkitsi esimerkiksi sitä, että vaikkapa koneen osien valmistamisen opetteleminen itse oli nopeampaa kuin osien tilaaminen sieltä, missä niitä valmistettiin ennestää teollisesti.

Tässäkin teoksessa todetaan se sama kuin jokseenkin päivttäin sanomalehdissä, että Kiina on maailman johtava ei vain älypuhelinten valmistaja vaan myös käyttäjä. Vaikka länsimaiset googlet sun muut twitterit ovat Kiinassa pois pelistä, Kiinalla on omat versionsa niistä, joskus jopa paremmat kuin alkuperäiset. Erosen mielestä etenkin kiinalainen Wechat on parempi kuin sen esikuvat Whatsapp ja Facebook, sillä siinä on mukana mm. suosittu mobiililompakko. Kiinassa sähköinen maksaminen on yleisempää kuin meillä, ja mikäs sen luontevampaa, olivathan kiinalsiet ensimmäisiä paperirahan käyttäjiäkin. Eivätkä puhelimet enää ole vain ulkomaalaisten yritysten Kiinassa valmistuttamia, vaan vuonna 2016 puolen välin jälkeen 47 prosenttia kaikkialla maailmassa myydyistä älyphelimista oli kiinalaismerkkejä.

Kiina ei muutenkaan enää halua olla maailman tehdas. Se haluaisi olla innovaattori itse, ja Shenzhenissä onkin erityisiä instituuioita, stand up -kiihdyttämöitä. Hehtaaritolkulla protonvalmsityshalleja ja avonaisia toimistotyyppisiä tiloja, joista vuokrataan palasia aloitteleville yriyksille lyhyiksi ajoksi, muutamiksi kuukausiksi esimerkiksi, joina nämä sitten kehittävät ja rakentelevat laitteitaan ja tapaavat muita vastaavanlaisia yrittäjiä.

Muutokset ovat oleet Kiiassa todella nopeita, sillä eiväthän uudistukset alkaneet ennen kuin vuonna 1978, kun Mao oli kuollut ja Deng astunut valtaan.

Nopeiden talousuudistusten haittapuoli on ollut raju eriarvoistuminen. Eronen kertoo, että Pekingin yliopiston tutkimuksen mukaan kolmanneksen Kiinassa olevasta varallisuudesta omistaa yksi prosentti kotitalouksista.

 

Ulkomalaisten mielestä erityinen Kiinan talouden haitta on se, että talouskasvua on pidetty yllä valtiovallan elvytyksellä ja suurilla infrastruktuurihankkeilla, joita ovat lainoittaneet valtion omat pankit. Tästä on syntynyt erikoinen velkaantuminen. Kiinalla on hirmuiset velat, mutta ne eivät ole ulkomaille, kuten useissa muissa maissa. Kiinan valuttavarannot ovat maailman suurimmat. Mutta kun pankit ovat valtion omistamia ja ne lainaavat mieleuiten valtion yhtiöille, joita pitävät jotenkin varmoina maksajina, vaikka tosiasaissa roskalainet ovat nimenomaan lainoja valtionyhtiöille, pienten ja keskisuurten yritysten on vaikea saada rahoitusta.

Myös säästäminen on Kiinassa vaikeaa. Kun rahaa on jotenkin kertynyt, sitä on oikeastaan voinut sijoittaa vain sukanvarteen tai asuntoon, ja niinpä valtioin pankkien rinnalle on syntynty varjopankien järjestelmä. Tosin valtionpankitkin myyvät niiden sijoituspalvleuita, mistä on syntynyt epävirallinen käsitys, että niidenkin talletukset nauttisivat valtonpankkien takaamaa talletussuojaa. Näin ei kuitenkaan virallisesti ole, ja maailma odottaa sydän syrjällään, milloin Kiinassa tapahtuu sama kuin Venäjällä 90-luvulla. Kiinassa seuraukset olisivat kuitenkin paljon pahemmat, sillä kiinlaiset ovat tottuneet luottaman puolueeseen, joka aina pelastaa.

 

Kansalaisilla onkin ollut sopetutumista kapitalismiin. Kun varsinkin eläkeläiset innostuivat taannoin pörssikeinottelusta – se kun Erosen mukaan vastaa Kiinassa hedelmäpelejä, sillä Kiinassa rahapelit ovat kiellettyjä – pörssin takavuosina romahdettua nämä piensijoittajat suuttuivat, läksivät kaduille ja syyttivät hallitusta siitä, että heitä oltiin huijattu, kun he olivat menettäneet pörssipeleissään rahansa. Vastaavasti jotkut muutkin markkinatalouden erityispiirteet ovat välillä sopineet huonosti kiinalaisiin erityispiirteisiin. Esimerkiksi rakentamisbuumi aiheuttaa silloin tällöin pienimuotisia joukkoliikkeitä, kun ne, jotka ovat ostaneet myynnin alettua asunnot alkuperäiseen hintaan ovat vaatineet hyvitystä, kun loppuja asuntoja on samasta kohteesta myyty alennuksella.

Eronen mainitsee yhdestä jos toisesta kiinalaisesta talouden käytännöstä, että asiantuntijat pitävät niitä kuplina, jotka puheavat hetkenä minä hyvänsä; ongelma näissä ennustuksissa on, että niiden lausumisajankohdista voi olla pitkä aika, eikä mistään puhkeamisista ole kuulunut mitään.

Yksi iso mutta Kiinan jatkuvassa taloudellisessa kasvussa on korruptio, jonka kitkeminen on todella vaikeaa. Eronen ei syytä siitä guanxi-järjestelmää – minä syytän sillä se on syvällä kiinalaisessa tapakultuturissa ja sille perustuu sekin, ettei kiinalaiseen kulttuurin kerataikkiaan sovi meikäläinen ihmisoikeuskäsitys. Saa nähdä, miten Xi Jinping selviää korruptionvastaisessa taistelussaan, kun taloudessa esiintyvä korruptio yritetään tuomita ja ikään kuin erottaa taloudellinen guanxi muun osiaalisen kanssakäymisen gaunxista. Kampanja on massivinen ja siinä on onnistuttu käymään myös korkea-arvoisten henkilöiden kimppuun, minkä takia ne ovat herättäneet myös vastustusta. Kyseinen kampanja onkin suurin Kiinassa sitten Maon massakampanjoitten, suuren harppauksen ja kulttuurivallankumouksen.

Ihan muutama päiväs sitten Xi Jinping valittiin Kiinan kommunistisen puolueen johtajaksi jatkokaudelle. Kiinalaiset nimet ovat mielenkintoisia, enkä malta olla toteamatta, että Kiinan talousuudistusten kynnistäjällä Dengillä ei ollut hallussaan korkeimpia virkoja vaan hän teki, mitä teki, uudistusten mittavuuteen nähden verrattain matalalta hierarkian tasolta. Hänen annettu nimensä olikin Xiaoping 小平 eli Pienirauha. Xin annettu nimi on Jinping 近平 eli minun tulkintani mukaan Lähellä oleva tai lähestyvä rauha, ja totta vie, johonkin uuteen ollaan astumassa, ja Xi tekee sen nyt kaikista ylimmistä viroista käsin, sillä hän on myös Kiinan presidentti.

Uudistuksen paradigmaa voisi sanoa leimaavan ns. Keqiang-indeksi. Nimittäin WikiLeaks tuli julkaisseeksi lausunnon, jonka Li Keqiang, silloinen Liaoningin maakunnan puoluejohtaja, nykinen Xin pääministeri, antoi vuonna 2007 Yhdysvaltain suurlähettilään kanssa keksustellessaan. Tämän lausunnon mukaan Kiinan taloutta ei pidä tarkastella virallisen tahon kokoamien tilastojen pohjalta, sillä ne ovat aina vääristeltyjä (blogistin huomio: johtuu guanxista). Jos Kiinan taloudesta haluaa jotain käsitystä saada, on parempi tarkastella sellaisia tekijöitä kuin sähkönkulutusta, rautatierahdin määrää tai myönnettyjä lainoja. Xi ei siis luultavasti luota oman hallintonsa tuottamiin tilastoihin vaan uudistukset perustunevat muihin indikaattoreihin yhteiskunnan tilasta.

Kun Xi valittiin ensimmäisen kerran puolueen johtoon 2012, häntä mainostettiin meikäläisissä medioissa kansan syvistä riveistä nousseena miehenä, mutta näitä puheita ei olla pitkään aikaan kuultu. Meillä Suomessa voi nousta presidentiksi Tarja Halosen taustalla, mutta Kiinassa ei, ja Eronen kertookin, että Xi Jinpingin isä on Xi Zhongxun – mies, joka aikanaan, kun Kiinan talousduudistukset aloitettiin, oli niiden lähtölaukauspaikan Guangdongin puoluesihteeri. Nimenomaan Xi Zhouxun oli se, joka vuonna 1979 esitteli ensimmäisen kerran ne erityisoikeudet, jotka tarvittaisiin erityisalueiden perustamiseksi (kuten ulkomaisten investointien houkutteluun). Nykyisen puolueen ylimmän johtajan ja valtakunnan presidentin isäukko esitti myös, että näitä eritysialueita olisi hänen oman tonttinsa lisäksi kolme muuta, Senzhen, Zhuhai ja Xiamen. Deng tuki ehdotuksia, ja niillä sitten mentiin, ja ennen pitkää erityisalueet lisääntyivät.

Kiinan talous liittyy Suomeen siten, että Kiina kuluttaa suuren osan suomalaisesta sellusta massiivisten verkkokauppojensa kuljetusten pahvilaatikoihin. Eronen ei mainitse tätä, mutta muistanpa, kun muutama vuosikymmen takaperin puhuttiin, miten tietotekniikan myötä päästäisiin eroon paperiteollisuudesta. Vaan kuinkas sitten kävikään… Ihmisen ei pidä uskoa mitään, mitä insinöörit väittävät keksinnöistään seuraavan, sillä kukaan ei ole tyhmempi kuin insinööri.

 

Tämä käsillä oleva teos lienee vuoden 2017 paras kotimainen tietokirja. (26.10.2017)