Jonottamisen syvin olemus

Shanghain maailmannäyttely oli suunniteltu maailman esittelemiseksi kiinalaisille, ei länsimaisille turisteille, ja käytannöt olivat sen mukaiset. Ihan toimivat, mutta länsimaiselle oudot.

Toisena Shanghain päivänämme säntäsimme Maailmannayttelyyn. Säntääminen on oikea sana, sillä nousimme jo ennen aamukuutta ehtiäksemme lipunmyyntiluukuille ennen niiden avautumista klo 8. Syy tähän oli se, että Kiinan paviljonkiin oli vaikea saada jonotuslippuja. Nimittäin: Kiinan paviljonki oli niin suosittu, että jo jonottamiseen tarvittiin oma lippunsa. Tiesimme, että näin on asian laita, mutta emme tarkkaan tienneet, missä tämä jonotuslippujen jonotus tapahtuisi.

 

Lippuluukkujen avautuessa niillä oli jo jonkun verran jonoa, muttei mitenkään hirveästi, kun otetetaan huomioon, mitä jonot voivat Kiinassa olla. Äkkiä joku virkailija jonojen etuosassa huusi jotain, osa ihmisistä alkoi kirmata tiettyyn suuntaan, me tempauduimme mukaan, ja kas, havaitsimme olevamme paikassa, jossa pääsylipun näyttelyalueelle saattoi ostaa automaatista luottokortilla. Mutta eihän meillä poloisilla ollut sellaista lottokorttia, joka niihin automaatteihin olisi käynyt. Mutta ei hätää, luoksemme tuli nuori virkailijatyttönen, joka ratkaisi asian pyytämällä jotakuta paikallista asujainta ostamaan meillekin liput luottokortillaan jotka me maksaisimme sitten hänelle käteisellä. Oikein toimiva järjestely, jonka ansioista pääsimme seuraavaan jonotuspaikkaan vähän aikaisemmin.

 

Samainen virkailijatyttönen selitti, että Kiinan paviljongin jonotusliput olivat jaossa näyttelyalueen sisäänkäynnillä. Mutta olosuhteita kuvaa sekin, että emme aivan automaattisesti löytäneet tuota sisäänkäyntiä, vaan jouduimme kysymään tietä. Ylimmässä kuvassa olemme jo lähestymässä paikaa, ja takana loistaa punaisuudessaan tavoiteltu Kiinan paviljonki.

 

Sisäänkäyntialue oli valtava, ja mitä lähemmäs varsinaisia portteja tultiin, sitä massiivisemmiksi muuttuivat jonotusjärjestelyt. Olimme paikalla ennen porttien avautumisaikaa klo 9 - vain lipunmyynti aloitettiin klo 8, ja edellä kuvattujen tapahtumien seurauksena olimme puolitoistmetrisillä mellakka-aidoilla ja kettingillä rajatuilla jonotuskarsinoilla hyvissä ajoin. Näitä karja-aitauksia oli useita riporinnakkain, ja aitausten välissä kulki porteilla päistä suljettavat käytävät, joille pääsivät vain poliisit tai mitä ne koppalakkipäiset henkilöt nyt sattuivatkaan olemaan. Yhtä kaikki, tätä järjestyshenkilökuntaa oli kohtalaisesti.

 

Shangaissahan tarkenee, ja siinä aamutuimaan oli aurinkoiset 35 astetta lämmintä. Kun tunnelmaa lisäsi se, että suuret ihmismassat olivat sulloutuneena näihin aitauksiin, lämpöä saattoi olla reilustikin enemmän. Siellä täällä jonotusalueella oli tankoja, joiden rei'istä tuprahteli kevyitä viileänkosteita tuprahduksia, mutta ne eivät niissä oloissa kovin kauas kantaneet. Jossain vaiheessa jouduin tunkemaan tieni ihmismassan läpi aitauksen reunaan, sillä alkoi tuntua, että lähimmäiset hengittivät hapen suustani. Alueen ansioksi on luettava, että se sentään oli katettu. Olimme meidän karja-aitauksessamme ainoat ulkomaalaiset. Ilmeisesti ulkomaiset yritysvieraat ohjattiin sisään alueelle jotain vip-reittiä. Aitausten välisten käytävien funktiokin selvisi pian, kun ihmisiä alkoi aitauksissa pyörtyillä. Heitä kanniskeltiin niitä pitkin pois.

 

Kello yhdeksän alettiin ihmisiä päästää aitaus kerrallaan seuraavalle jonotuskohteelle. Ihmislaumat kilpajuoksutettiin mutkikkaaksi aidattua käytävää turvatarkastukseen.

 

Vaan missä jaettiin Kiinan paviljongin jonotuslippuja, aloimme kysellä itseltämme turvatarkastuksesta selvittyämme? Tiedustelimme asiaa havaitsemaltamme infotiskiltä. - Ne liput olivat loppuneet jo klo 9.05. Me olimme infotiskillä klo 9.15.

 

Eli se siitä Kiinan paviljongista.

 

Olin lueskellut ammattilehdistä Saudi-Arabian paviljongin jättimäisestä puolipallon muotoisesta valkokankaasta ja elokuvaesityksestä. Aloimme selvittää, miten sinne päästäisiin. Vastaus kuului, että se paviljonki on tuolla ja jonotusalue puolestaan alkaa tuolta noin kilometrin päästä ja että tällä hetkellä jonotusaika on 6 tuntia.

 

Luovuimme siitäkin ajatuksesta sillä haavaa, ja aloimme käydä paviljonkeja läpi vähän siinä järjestyksessä kuin vastaan tuli valiten kohtuuaikaisia jonotuksia.

 

Ensimmäisenä kävimme katsomassa Nepalin paviljongin, jossa ei ollut oikein mitään paitsi tuo oikealla oleva stupan kupoli. Sama vika oli Uuden-Seelanin paviljongissa.

 

 

 

 

Tilanne ei parantunut Suomen paviljongin kohdalla. Se oli ulkopuolelta ihan jees hauskoine paanupintoineen, josta heijastuivat ympärillä olevan matalan pyöreäkivipohjaisen lätäkön vedenpinnan väreet, mutta sisäpuolella odottivat likaantuneet valkoiset seinä, kiertyvä käytävä ylös varsinaiseen näyttelytilaan, ja kulkiessaan saattoi katsella kaiteen yli alas, millainen sotku sattui olemaan varastotilassa. Esillä oli tavaroita, pieniä esineitä pitkin käytävän sisäkaarteen hyllyköitä. Ulkokaarteen seinille heijastui animoitua kuvaa, joka ei ollut kaksista. Varsinkin ärsytti, että Arno Rafael Minkkisen kuvat oli rajattu pyöreiksi ja pantu leijailemaan. Arno Rafael Minkkisen valokuvat rajattu pyöreiksi…

 

Mutta alakerrassa oli ravintola, jossa oli kaupan suomalaista ruokaa. Se meni ulkonäköönsä nähden hämmästyttävän hyvinkaupaksi. Kuvassa näyte-eksemplaari.

 

 

 

Suomen paviljongin vieressä sijaitsi Ruotsin paviljonki. Se oli ulkopuolelta jälkijättöinen, toi mieleen sovellutuksen 80-luvun Memphis-tyylistä, paitsi että oli mustavalkoinen. Mutta hyvinvointivaltioden kuningattareen oli sentään jono toisin kuin Suomen paviljonkiin.

 

Uhrautuvasti jonotimme naapurivaltakunnan esittelytilaan, ja pirskatti, nehän hakkasivat meidät taas. Paljon värejä, paljon irtoesineitä, mutta ne oli yhdistetty väriviivastoilla, ja Ikean mööpeleitä katossa. Mutta oli meillä sentään ulkoapäin parempi pytinki…

 

 

Hiukan oli jonoa myös Sveitsin paviljonkiin, vaikka siellä ei ollut sitäkään vähää nähtävää kuin Uudessa Seelannissa tai Nepalissa. Jonotuksen päätteeksi edessä oli ravintola, jonka pelkkä istumapaikka maksoi 118 yuania, mikä merkitsee, ettei yhdelläkään tavallisella kiinalaisella ollut siihen ravintoalaan mitään asiaa.

 

Hollannin paviljongista kuvasin tuon oheisen auton. Se toimii pelkillä aurinkopaneeleilla, ja sillä voi huristella 145k m/h. Toteuttanut taho on Delftin tekninen korkeakoulu.

 

 

 

  

Brittien karvapalloon oli jonoa, mutta se palkitsi. Maailmannäyttelyiden ongelma on se, että rakentamisen lisäksi ne oikeastaan pitäisi myös purkaa, eli ne kalliit rakennelmat ovat kertakäyttötavaraa ja kaikin puolin huono investointi. Britit olivat kirjoittaneet alueensa seinään, että tämä on lahja Kiinan kansalle, millä ilmeisesti kuitattiin mukavasti näyttelyn purkamisen vaiva. Muttei tietenkään siihen upotettuja rahoja…

 

 

 

Karvapallon karvat olivat tankoja, joiden päihin oli upotettu siemeniä. Karvapallon ulkolaidan käytävällä oli menosuunnassa ruohomaisesta kokolattiamatosta tehtyä karttapintaa, ja ulostulosuuntaan elävinä niitä kasveja, joiden siemeniä oli karvapallon sisällä. Aika hauska.

 

Islannin paviljongissa oli pitkin seiniä kiertävä luontoelokuva, joka oli pientä lämmittelyä siihen saudien versioon, johon kaikesta huolimatta lähdimme iltapäivästä jonottamaan.

 

Kun jonotusta Saudi-Arabian paviljonkiin oli kulunut vähän toista tuntia, otin tuon ylemmän kuvan, jossa on vasemmalla Intian paviljonki, oikealla palmukattoinen Saudi-Arabian. Ja kun jonotettiin lisää, tuli pimeys, mutta pimeyden lisääntymistä lukuunottamatta näkymä pysyi jotakuinkin samana.

 

Mutta mahtava elämys oli tämä jonotusurakka kiinalaisessa jonossa, jossa ihmiset reilun kolmen tunnin aikana tutustuivat mukavasti tosiinsa, söivät eväitä ja jakoivat niitä uusien kavereidensa kanssa ja päälle päätteeksi kävivät välillä kortille niin että unohtivat edetä jonossa ja jonotusta valvova henkilökunta joutui huutamaan heille siitä.

 

Varsinaiseen Saudi-Arabian paviljongin vetonaulaan, elokuvatilaan, kiivettiin spiraalinmuotoista käytävää, jonka seinillä oli monitoreja, joissa esiteltiin saudiarabialaista elämänmenoa. No, se ei ollut kovin uskottavaa kuvamateriaalia… Monitorien kanssa vuorotellen oli kolmatta metriä korkeita kalligrafiatöitä. Hienoja. Kiipeämismatkan alussa todettiin, että ne olivat jonkun naiskalligrafin teoksia - tällä pyrittiin varmaan hälventämään Saudi-Arabian mainetta naisvihamielisenä valtiona. Tämän naiskalligrafin nimeä ei sentään kerrottu, sillä kyllähän nyt joku tolkku pitää olla.

 

Elokuva oli tosiaan näyttävä. Ihmiset astuivat liukuhihnalle, joka kuljetti meitä tuon puolipallon muotoisen valkokankaan päällä. Huikeita maisemia, vyöryviä hiekka-aavikoita, kuu liukui valtavana maljamaisen valkokankaan pohjalle, esiin kasvoi ennen pitkää koko valkokankaan täyttäviä arabeskeja, yhtäkkiä jostain päin kiipeili arabialaista kalligrafiaa… Valokuvia ei saanut ottaa, mikä ei estänyt kiinalaisia ottamasta niitä.

 

Sitten vain astuttiin ulos valkokankaalta paviljongin katolle, missä yö oli laskeutunut Shanghain Expon ylle. Kattoa valaisivat palmujen pintoihin kiinnitetyt pikkuiset lamput. Keskellä oli beduiiniteltta, ja kun katto oli kierretty, lähdettiin laskeutumaan alaspäin käytävää, johon ihmiset muodostivat liikkuvan spiraalinmuotoisen taideteoksen arabeskikoristeiselle 'mattotaustalle'.

 

Olen taipuvainen olemaan melko varma, ettei tämä paviljonki ollut saudiaivoista lähtöisin.

 

Hauska piirre Expossa oli se, että kun kiinalasilla on hiukan vaikeuksia saada ulkomaanpasseja tosielämässä, tämä puute oli korjattu maailmannäyttelypassilla, johon kansalaiset kävivätkin sankoin joukoin keräilemässä leimoja eri maiden paviljongeista. (1.10.2010)