Kielensolmimismatka, osa 6

Po Lun-temppelillä on ikää lähes 1500 vuotta. Moinen
on suomalaiselle käsittämätöntä, etenkin, kun kyseessä ei ole museo, vaan paikka toimii alkuperäisessä tarkoituk-sessaan.


 

On varmaan tullut selväksi, että pidin Chongqingin uudesta kam-puksesta. Mutta pidin minä vanhastakin, joka sekään ei ole kovin vanha, Chongqingin yliopisto nimittäin on perustettu vasta 1954. Eräs opiskelija käytti meitä Shapingbassa entisen keskikoulunsa alueella, joten voin kertoa, että Kiinassa sitä on kauniita kouluja! Pääsimme käymään jopa tuon keskikoulun opettajien työtilarakennuksen sisäpihoilla. Oli kuuportteja, erityylisiä puutarhoja, satoja erilajisia puita ja pensaita, eritoten upeita bonsaipuita, altaita, veistoksia, koristeellisia kiviasetelmia, reliefejä, itse rakennuksista puhumattakaan katettuine ulkokäytävineen. Ja punaisia lyhtyjä roikkui ympäriinsä.

 

Mielenkiintoinen episodi sattui, kun vierailimme yliopiston museossa. Se oli inhimillisen kokoinen ja siksikin miellyttävä; erityisen mukava oli pihatalolavastus, johon oli sijoitettu oikeita esineitä tai ainakin uskottavia kopiota. Viimeisenä kävimme huoneessa, jossa oli kulttuurivallankumouksen aikaisia julisteita. Ne herättivät paikallisissa opiskelijoissa ja opettajissakin käytöstä, josta saattaisi päätellä, että puhemies Maoa sen enempää kuin kulttuurivallankumoustakaan ei oteta tätä nykyä kovin vakavasti. Yritin kuvitella, miten meillä suhtauduttaisiin, jos vaikkapa vuoden 1918 tapahtumien suhteen käyttäydyttäisiin pilkallisesti, ja arvelen, että tyrmistys olisi suurta riippumatta henkilökohtaisesta poliittisesta vakaumuksesta. Siispä juolahti mieleeni, että kyseessä saattoi olla näytös. Katselin katon rajoihin, missä täällä mahtoivat olla valvontakamerat. Keskellä huonetta oli verholla rajattu alue. Mieleni teki kovin kurkistaa sinne. Ensimmäinen tulkintani oli, että näytöksellä testattiin, miten me reagoisimme. Toinen tulkintani oli, että sillä haluttiin todistella meille, että Maon aika oli ohi ja että kiinalaiset vähät välittivät koko hepusta. Kolmas tulkintani oli, että kulttuurissa kuin kulttuurissa on ilmaisuvapauden rajansa, ja nyt pääsin näkemään, että Kiinassa voi ilmaisun vapaus ainakin käyttäytymisen tasolla olla jopa laajempaa kuin meillä läntisessä demokratiassa. Meillä voi jo jopa pilkata Jumalaa, mutta kärsimyksen pilkkaaminen ei vielä tule kysymykseen, vaikka Kiinassa tulee. Aloin hiukan ymmärtää, miten Kiinan ihmisoikeusongelmat voivat olla mahdollisia.

 

Pidin koko Shapingbasta. Oli idyllisen elegantti Kolmen rotkon aukio, ja sen ulkopuolta päästiin asteittain kohti aivan toisen näköisiä elonkehiä. Mutta muitakin kaupungin alueita meille esiteltiin. Uusi keskusta. Vanha kauppakeskus. Ci Qi Kou-niminen entinen käsityöläiskylä, joka on nykyisin vähän samantapainen turistirysä kuin kaikki maailman ns. vanhat kaupungit. Yleisesti Chongqingissa tunsi olevansa ulkomailla toisin kuin Beijingissä.

 

Ci Qi Koussa meidät kaksi antishoppailijaa vietiin käymään toimivassa buddhalaisessa temppelissä. Tämä Po Lun –temppeli oli jälleen laaja rakennettu alue eikä suinkaan yksittäinen rakennus. Rakennuksia on erinäköisiä eri kausilta, vanhin meidän aikoihimme säilynyt on Ming-kaudelta peräsin oleva ns. vanha temppeli. Mutta temppeli (alue)on kuitenkin perustettu tälle paikalle jo Wei-dynastian ajalla (535-556), joten kaikkineen sillä on ikää lähes 1500 vuotta. Moinen historiallisen rakennuskompleksin ikä on suomalaiselle aivan käsittämätön, etenkin, kun ottaa huomioon, että kyseessä ei ole museo vaan paikka toimii alkuperäisessä tarkoituksessaan.

 

Lännessä suurkaupungit tekevät asujaimensa epäystävällisiksi, mutta Chongqingillä ei näytä olevan tällaista vaikutusta. Ihmiset neuvoivat ja auttoivat meitä pöhköjä kaikessa mahdollisessa. Etenkin me kartatta liikkuvat, tavarataloja välttelevät oliot jouduimme kyselemään tuon tuostakin, ja totuimme kuulemaan lauseen ’women yi qi qu’, eli nuo ihmiset, joita olimme vaivanneet, olivat päättäneet lähteä viemällä viemään meidät sinne, minne nyt ikinä olimme keksineet mennä . Eräässä wang bassa eli nettikahvilassa olimme maksaneet koneen vuokraa 50 yuania, ja kun läksimme, joku juoksi meidät kadulla kiinni ja palautti suurimman osan summasta, koska olimme viipyneet niin lyhyen aikaa.

 

Tämä ystävällisyys hieman yllätti minut, sillä Kiinalla on ikäviä kokemuksia Läntisestä maailmasta ennen vallankumouksen vuotta 1949. Toki me emme tulleet englantia puhuvasta maailmasta, mutta luulisi, että kaikki länsimaiset näyttävät kiinalaisista yhtä samannäköisiltä kuin kaikki itäaasialaiset meistä. Kun joku on joskus kysynyt minulta Helsingin keskustassa tietä amerikkalaisella korostuksella, olen joutunut suureen kiusaukseen neuvoa väärin, ja saadakseni itseni aisoihin minun on oikein pitänyt keskittyä kuuntelemaan, kun äitini ääni on huutanut päässäni, että ”ei se ole sen tietyn ihmisen vika”. Venäläisethän älyävätkin olla kyselemättä Suomessa mitään. Olisiko meidän onneksemme Chongqingissä koitunut, että meitä pidettiin kaupungilla venäläisinä?

 

Kun kävimme eläintarhassa katsomassa jättiläisbandoja, saatoimme matkan aikana nähdä, miten katkeamattomana kaupunki jatkuu ja jatkuu. Chonqingin eläintarhassa ovat kieltämättä sudet aika pienissä, virikkeettömissä häkeissä, ja eläimiä sai yleisö ruokkia, mutta miljöö on upea. Eläintarha on paikoin kuin viidakko, paikoin kuin klassinen kiinalainen maalaus paviljonkeineen.

 


Pari viikkoa ehdimme olla Chongqingissa kun piti lähteä paluumatkalle Beijingiin. Tällä kertaa meillä oli nopeampi juna, matka kesti vain 24h, ja me olimme H:n kanssa vaihteeksi ns. pehmeässä osastossa. Matkustajat olivat siellä aika toisen näköisiä kuin kovassa. Oli ovelliset hytit, ja sänkyjä niissä vain neljä. Meillä oli tällä kertaa yläpedit.

 

Sitten oltiin taas Beijingissä, josta oli määrä lähteä seuraavana aamuna lentokentälle ja Suomeen. Aikaa ei illalla ollut paljon, mutta päätimme lähteä etsimään Antiikkikatua. Meillä oli kartoissa hiukan ristiriitaisia tietoja, ilmeisesti värein kohdistuksesta johtuvia ’painovirheitä’, ja H parempine kiinan kielentaitoineen sai taas kysellä. Yhdessä ja samassa kohdassa kysyimme tietä viideltä eri ihmiseltä, ja kaikki neuvoivat yhtä vakuuttavasti eri suuntiin. Löysimme lopulta paikan, ja se olisi ollut pidemmänkin vierailun arvoinen. Ilta vain jo pimeni, ja halusimme ehtiä kohtuu aikaisin hotellille, sillä aamulla oli varhainen lähtö lentokentälle. Muut ulkomaalaiset turistit varmaan menevät kentälle taksilla, mutta me päätimme kokeilla upouutta, olympialaisiin avattua Airport Express-metrolinjaa, vaikka jouduimmekin sitä varten vaihtamaan metroa kahdesti kamppeinemme.

 

Reissu oli mennyt oikein mukavasti, mutta Suomessa tuli mutkia matkaan. Hyvä, että pääsimme koko maahan, sillä matkatavaroistamme oli löytyvinään jotain ylen kiinnostavaa. Se ihmetytti minua, sillä lentokoneita räjäytelleillä henkilöillä on ainakin tähän asti ollut yksi yhteinen piirre, y-kromosomi, jota meillä H:n kanssa ei ole kummallakaan. Jos valvovat viranomaiset keskittyvät toimissaan Kiinasta kielikurssilta palaaviin vanhoihin rouviin, se kieltämättä auttaa ymmärtämään, miksi kansainvälinen terrorismi on niin menestyksekästä kuin on. Mutta en minä närkästynyt, parhaansahan he yrittävät, ja on tietysti minunkin etuni, että tähän maahan ei noin vain livahdeta. Kunhan tuosta koitoksesta päästiin, ongelmat sen kun jatkuivat. Jatkolentomme yritti laskeutua kerran jos toisenkin, mutta ei onnistunut, ja jouduimme palaamaan Helsinkiin. Ja parin tunnin kuluttua uusi yritys. Mutta sitten pääsimme perille, ja asiat jatkoivat taas sujumistaan.

 

Reissun kielenopetus oli ollut vähemmän rasittavaa kuin olin odottanut, mutta erityisesti ääntämisen opetus tuli tarpeeseen. Hankaluudeksi opetuksessa oli muodostunut ryhmämme heterogeenisyys, opetuksessa sinällään ei ollut mitään vikaa. Mutta jo oleskelu paikassa, jossa ylipäätään puhuttiin kiinaa, auttoi hahmottamaan puheen rytmiä. Jahka asetuin kotiin, kuuntelin uudelleen sitä opetus-CD:tä, jota olin kuunnellut ennen lähtöä ja josta olin silloin ajatellut, että tekevät kaikkensa, kutaleet, puhuakseen tahallaan nopeammin kuin oikeasti puhutaan. Vaan kuinkas olikaan käynyt: matkalta tultuani erotin sanat tosistaan! Ja tunnistin tooneja!

 

’Kielensolmimistaidon’ kehittymisen lisäksi olin tietenkin saanut pikkuriikkisen ja äärimmäisen valikoidun raapaisun kiinalaisesta elämänmenosta. Matkallamme kaikki sujui omalta kohdaltamme loistavasti, mutta sivusta saattoi seurata, että aivan kaikki siinä maassa ei suju yhtä hyvin. Jo aiemmin pelkästään kirjoja lukemalla olin tullut siihen tulokseen, että siihen maahan ei minun elinaikanani tulla saamaan sen enempää demokratiaa kuin sanavapauttakaan, joista jälkimmäinen on käsittääkseni edellisen edellytys.

 


Ennen matkaa olin ihmetellyt, miksi niin yrittelijäsr ja rahan arvon tunteva kansa kuin (Manner-)Kiina ei kykene tuottamaan ylikansallisia merkkituotteita. Kaikki Kiinassakin näkemäni selvästi brändätyt tuotteet olivat demokratioista peräsin. Siihen näyttäisi olevan syynä kiinalainen kaupankäynnin filosofia. Brändit perustuvat siihen, että tuotteelle luodaan tietty laatumielikuva, johon nojaten ihmiset ovat halukkaita maksamaan tuotteesta hyvinkin paljon. Tämä vaatii sitä, että laatu kyetään tuotannossa todellakin pitämään tasaisen korkeana, samoin kuin sitä, että hinnat pysyvät kiinteinä. Laatua ei Kiinassa kyetä pitämään, koska tavaroiden valmistuksessa laadulla ei ole väliä. Kiinassa ei erityisemmin paheksuta, jos joku onnistuu myymään huonoa tavaraa, päinvastoin - silloin on kyseessä taitava myyjä. Ja aivan erityisesti hinta halutaan kiinalaisten kesken määrätä aina tapauskohtaisesti myyntitilanteen sosiaalisista suhteista riippuvaisesti. Tästä johtuu myös se paradoksi, etteivät kiinalaiset itsekään suostu ostamaan mitään kiinalaista (paitsi ruokaa…), jos heillä suinkin on varaa. Joten Kiina tuskin sortuu protektionismiin…

 

Mutta nyttemminhän Kiina on löytänyt oman ’kiinansa’ eli Afrikan. Seuraan todella mielenkiinnolla Kiina ja Yhdysvaltojen kilpailua Saudi-Arabian suosiosta. Yhdysvallathan joutuu suhtautumaan saudeihin suurella varauksella, sillä niistä parista kymmenestä terroristista, joka syyllistyivät syyskuun 11. päivän tempaukseen, 16 oli nimenomaan Saudi-Arabiasta.

 

Ympäristöongelmilleen kiinalaiset eivät tule tekemään mitään. Kiinalaiset voivat siirtää jokia, koska siitä saadaan aikaan suurisuuntaisia, keskusjohtoisia sosiaalisia spektakkeleita ihmisten pakkosiirtoineen sun muineen, mutta puhdistamaan kiinalaiset eivät jokiaan rupea. Luin juuri (12.2.2009) uutisen, jonka mukaan vammaisten lasten syntyminen oli lisääntynyt Kiinassa 40% kuudessa vuodessa . ’Ratkaisuksi ’ollaan kehittämässä lisää äitien terveystarkastuksia, eli keskusjohtoisia sosiaalisia tapahtumia. Länsimainen ihminen ei mitenkään kykene näkemään, miten äitien terveystarkastuksilla voitaisiin vähentää lasten vammaisuutta. Länsimaisen ihmisen mielestä pitäisi pikemminkin lisätä ympäristön tarkkailua ja vähentää tai muuttaa sitä toimintaa, joka ongelmia aiheuttaa sekä korjata aiemmin aiheutuneet haitat, mutta se ei tule koskaan edes juolahtamaan kiinalaisten mieleen. He toki tietävät, että asuvat planeetan suurimmalla kaatopaikalla, mutta heistä on pelkästään länsimaista ylimielisyyttä väittää, että Kiinan pitäisi siivota omat jälkensä omassa maassaan.

 

Ja tammikuun lopulla tulivat tulokset siitä HSK-kokeesta, johon olin vajaa kuukausi ennen matkaa osallistunut. Se oli mennyt läpi. Perustaso. Niin että nyt minulla on pöydällä kehyksissä Kiinan kansantasavallan myöntämä sertifikaatti, jossa väitetään, että osaan hiukan kiinaa. No, niin tai näin, se paperi on kuitenkin hyvin kiinalaisen näköinen, punainen tähtileima ja kaikki.

 

Mutta kyllä siinä kielessä vielä opiskelemista piisaa. Eikä kieli ole edes sen maan mielenkiintoisin aspekti.