Kielensolmimismatka, osa2

Marras-joulukuu lienee paras ajankohta vierailla Beijingissä.


 

Matkan Beijing-osuus koostui lähinnä kulttuuriannista. Meitä kuljeteltiin nähtävyyksillä, ja heti saapumistamme seuraavana aamuna läksimme ensitöiksemme tutustumaan itse Taivaallisen rauhan aukioon. Se osoittautui pienemmäksi kuin televisiokuvasta voisi päätellä. Jopa puhemies Maon kuva Kielletyn kaupungin pääsisäänkäynnin yllä oli maltillinen. Mutta kun otin valokuvia, jopa noissa itse ottamissani kuvissa aukio näytti sitten taas kooltaan samalta kuin televisiossa. Mikään ei valehtele enemmän kuin valo- tai TV-kuva. Kielletyn kaupungin muuri oli vähemmän purppurainen kuin luulin, se oli samean viininpunainen.

 

Kielletyn kaupungin piha-alueita vaivasi sama ilmiö. Ovathan ne isoja, mutta eivät niin isoja, joiksi ne kuvissa muuttuvat. Mutta muuten Kielletty kaupunki vastasi tiedotusvälineitten välittämää käsitystä. Paitsi että laidoilta löytyi odottamattomia, tavattoman sympaattisia alueita.
 

Sää suosi Kielletyn kaupungin vierailuamme, sillä se oli mitä aurinkoisin. Kuulemma Beijingissä on jokseenkin aina ilmassa jotain, mikä vähentää näkyvyyttä: joko sumua, saastetta tai Gobin autiomaasta lentävää pölyä. Nyt ei ollut. Valo oli kuitenkin talvisen pehmeä, tuli matalassa kulmassa eikä pakottanut varjoja koviksi ja teräviksi. Niinpä värit pääsivät oikeuksiinsa. Keltaiset katot ovat tietenkin tunnettu asia, mutta yllätyin seinäkeramiikasta. Korkeakuvioisia seinäreliefejä, pääasiassa kaksivärisiä, mutta usein värejä oli jopa neljä, ja väri näytti tulevan lasitteesta eikä esimerkiksi alilasiteväristä, mikä sai minut ihmettelemään, miten ne käytännössä oltiin lasitettu. Ihmettelin myös, miten lasitetun keramiikan käyttöön rakennusten ulkopinnoissa oltiin ylipäätäänkään päädytty, etenkin tuollaisten, joissa on kaiken maailman kolot, joihin voi mennä vettä, ja se taas jäätyä ja siksi räpsähdellä rikki. Kiinassa tietysti on työvoimaa, jolla korjailla. Kaikki ne keraamiset koristeet, joka seinässä erilaiset, on pakko valmistaa käsityönä. Epäilemättä niistä on muotit tallessa, mutta ei niitä valmistamassa voi olla mitään jatkuvalla syötöllä toimivaa tehdasta. Missä ne muotitkin varastoidaan, mieletön määrä muotteja! Kiina tietysti on iso…
 

Marras-joulukuu näyttäisi olevan paras mahdollinen ajankohta vierailla Beijingissä. Luotettavien lähteiden mukaan Kielletyssä kaupungissa pitäisi olla aina tungos. Oli siellä nytkin ihmisiä, mutta en sanoisi sitä tungokseksi.
 

Vierailimme myös Hanbanin toimitiloissa. Hanban on Kiinan opetusministeriön alainen organisaatio, joka vastaa ulkomaalaisille annettavasta kiinan kielen opetuksesta ja järjestää HSK-kokeita. Näillä kerran vuodessa samaan aikaan ympäri maailmaa pidettävillä kokeilla voi käydä testauttamassa kiinan kielen taitonsa ja sen tason. Olin itse osallistunut HSK-kokeeseen lokakuussa, mutta tuloksia ei oltu vielä saatu. Hanban tekee myös jonkin verran oppimateriaaleja. Minua oli ärsyttänyt aikuisille, hieman pidemmälle opinnoissaan edenneille, soveliaan oppimateriaalin puute, ja mainitsinkin tuon vierailun yhteydessä siitä, että meitä keski-ikäisiä ämmiä ei oikein enää jaksa kiinnostaa, miten tyttö- tai poikaystävä kutsutaan elokuviin kiinaksi tai millaisia ovat Beijingin päänähtävyydet. Ja nuoriso, se vähenee kaiken aikaa niissä osissa planeettaamme, joissa kiinaa halutaan opiskella, joten oppimateriaalia kenties vois hieman kehittää. Mutta valitin turhasta. Tulin toteamaan, että käypää materiaalia on yllin kyllin, ei tosin Hanbanin julkaisemana eikä Suomesta saatavana, mutta on, eikä enempää suoraan sanottuna kannata tuottaa. Paitsi ehkä pitkälle edistyneille, jotka eivät vielä kuitenkaan pysyt aivan lukemaan vaikkapa kaunokirjallisuutta tai sanomalehtiä.
 

Hanbanin tilat olivat upouudet, ja niihin kuului näyttely, joka oli hyvin interaktiivinen. Kaikkea sai näpelöidä, ja melkein kaikki ohjautui tietokoneilla. Oli kylläkin myös esim. kansallispukuja, joita sai sovittaa. Näyttely oli kekseliäs ja kaikki esittelypisteet todella toisistaan poikkeavia.
 

Seuraavan päivän ihmetyksen aihe numero yksi oli Kiinan muuri, Chang Cheng. Sinne pääsee monesta paikasta, mutta meille oli varattu kohta, jossa oli hyvin pitkä ja jyrkkä nousu. Piti kiivetä aika hitosti vuosisatojen ikäisiä portaita, joiden askelmat eivät suinkaan olleet tasakorkuisia ja jotka olivat iän karttuessa kuluneet alaspäin viettäviksi. Kaidetta oli joissain kohden. Oivallinen paikka minun kaltaiselleni korkeanpaikankammoiselle. Mutta sää oli jälleen kirkas ja muuria näkyi suikertelemassa silmänkantamattomiin pitkin vuorenharjanteita. Pitkin muuria oli pikkuisia linnoituksia. Rinteillä näytti olevan temppeleitä. Portaita kapusi ja laskeutui eri-ikäistä kiinalaista. Sellaisia seitsemänkymmenen paremmalla puolella olevia mummojakin, eikä siinä näyttänyt olevan kenenkään mielestä mitään ihmettelemistä. Ihmiset ottivat kuvia toisistaan ja pysähtelivät. Varsinkin alas tulo oli koetus, sillä en uskaltanut ohitella kuvailemaan pysähtyneitä matkailijoita. Pysyttelin mieluummin odottelemassa seinämän vieressä.
 


 

Kakkossijalla ihmettelyssä oli Olympiakeskus. Linnunpesähän oli hieno. Sen risteilevät palkit näyttävät siroilta, mutta ovat tosiasiassa massiiviset. Ympärillä on hirveästi aukeaa tilaa, joten rakennus totisesti pääsee näyttäytymään edukseen. Uimastadionin muovikuplat näyttivät jo roikkuvan vähän väsähtäneinä. Kuulemma niille pytingeille ei ole keksitty mitään käyttöä nyt, kun se koitos, olympialaiset, on ohi. Linnunpesän sisäänkäyntimaksulla, huomattavan suurella, n. 7 euroa, kerätään toistaiseksi rahaa, kun hallilla on vielä uutuusarvoa. Mutta entä tulevaisuudessa?
 

Ja ihan kohtapuoleen on Shanghain maailmannäyttely, jonne sinnekin tulee turhanpäiväistä rakennusta hehtaarikaupalla. Ellei talousromahdus estä…
 

Paluumatkalla kävimme mm. teekaupan esittelytilaisuudessa. Kaupassa oli mukeja myytävänä. Mukidesignissa oltiin yksimielisesti Ming- ja Qing-linjoilla. Eivätpä ole älynneet tehdä ulkomaisia turisteja vasten versioita, joista häämöttäisivät vaikutteet Tang- tai Song-keramiikasta.
 

Beijingin ohjelmaan kuului meidän kypsempään ikään ehtineiden mielestä vähän liikaa shoppailua. Mutta matkalla ensimmäiseen ostoskeskukseen sivuutimme CCTV:n uuden rakennuksen. Myönnän kyllä, että kiinalainen kansanomainen kaupankäyntitekniikka, spektaakkelinomainen tinkiminen, on oma kulttuurimuotonsa, mutta kun tällä iällä 40+ ei enää yksinkertaisesti tarvitse tavaroita. Ensimmäisen kauppakeskuspysähdyksen kohdalla yritimme päästä käymään maanalaisessa kaupungissa. Sitä alettiin rakentaa toisen maailmasodan aikaan siltä varalta, että sota olisi laajentunut Kiinaan. Maanalainen kaupunki osoittautui tarpeettomaksi. Emmekä me päässeet käymään siellä, sillä se oli suljettu.



Toisen vierailukohteena olleen kauppakeskuksen läheisyydessä sattui sijaitsemaan Tiantan eli Taivaantemppeli, joten me menimme tietenkin sinne. Temppelialueella oli kokoa niin kuin paikalla kuin paikalla Kinassa. Hauskimmat kohdat olivat katetut käytävät pitkin puistoa. Niillä oli ihmisiä pelaamassa, soittamassa, tanssimassa, virkkaamassa…
 

Tässä vaiheessa piti kyllä tehdä joitain ostoksia tarpeeseenkin, sillä edessä oli viimein junamatka Chongqingiin, kilometreissä n. 2 000km, aikana 36h. Lähtö oli illalla, joten matka alkaisi nukkumisella, kenties?