Kielensolmimismatka, osa3

Jalankulkijaa ei Chongqingin liikenteessä väistetä. Jos yksi kuolee niin jäljelle jää vielä 31 miljoonaa.

Jo Beijingin Läntinen rautatieasema oli tyrmäävä. Toki oli tiedossa, että Kiinassa voi paikoin olla runsaastikin väkeä, mutta tähän asti, kun nyt ei sattunut olemaan turistisesonki, olimme saaneet liikkua erinomaisen väljillä vesillä. Rautatieasemalla kohtasimme todellisuuden. Valtameren kokoluokkaa olevia odotussaleja täynnä ihmisiä. Penkkejä oli valtavasti, mutta ne olivat kaikki varattuja, samoin penkkien välit, sillä niissä oli matkatavaroita. Mielettömiä pakaaseja, yleensä joitain jättimäisiä kangaskasseja tai kangaspaketteja. Ihmiset tuijottivat seurueemme kovia matkalaukkuja, eivät kylläkään minun, sillä minulla oli rinkka. Valtavat odotushallit olivat erikseen kutakin junaa varten, mutta maksamalla olisi päässyt johonkin tätä erillisempään. Emme maksaneet vaan odottelimme junan lähtöä siellä missä muutkin.

Kun junaan alkoi päästä, syntyi valtava ryntäys. Ihmettelimme, mitä järkeä survoutumisessa ihmishilloksi oli, kun juna nyt joka tapauksessa lähtisi silloin kun lähtisi ja paikat oli varattu. Homman järki paljastui sisällä junassa: matkatavaroille oli rajallisesti tilaa.
 

Matkustimme ns. kovassa luokassa, mikä tarkoittaa vaunuja täynnä kolmessa kerroksessa olevia petejä, kuusi per looshi, loosheja per vaunu kymmenittäin, eikä loosheissa ovia. Seinät ovat vain vierekkäisten sänkyjen väleissä, päädyt ovat auki. Minulla oli alapeti, joka oli maksanut hieman enemmän, mutta oli erinomainen valinta, sillä Kiinan muurin retken takia reisiäni kramppasi, enkä olisi ikimaailmassa päässyt kipuamaan kolmanteen sänkykerrokseen enkä varsinkaan alas. Heikkoutena alapedissä oli se, että kanssamatkustajat istuivat mielellään sängylläni ja katsahtelivat minuun välillä sympaattisesti hymyillen saadakseen minut siirtämään jalkojani, että istujat mahtuisivat paremmin.
 

Olimme H:n kanssa joutuneet eri vaunuun kuin muut ryhmästämme, ja kanssamatkustajamme olivat nyt siirtotyöläismiehiä matkalla kotiin. Joten tunnelmaa oli. Tupakointi vaunuissa oli onnistuneesti kielletty, mutta jostain minulle tuntemattomasta syystä junassa oli kokolattiamatot, joille sitten syljeksittiin ja kuorittiin kananmunia. Jo hädin tuskin junan irrottua asemalta miehet alkoivat kaivaa eväitä esiin matkalaukkuina toimivista parin kymmenen litran kannellisista muoviämpäreistä, jotka olivat näin päässeet kierrätyskäyttöön, sillä kaikkien kyljissä oli tekstiä, joka viittasi siihen, että ne olivat alkujaan olleet myyntipakkauksia. Ja pelikortitkin löytyivät. Jos oltaisiin oltu Suomessa, esiin oltaisiin otettu myös viinapullot tai vähintäänkin oluttölkit, mutta Kiinan erinomaisessa yhteiskunnassa mitään sen suuntaistakaan ei tapahtunut. 36 tunnin junamatka kovassa luokassa eikä yhtäkään humalaista! Suomen kansalla on paljon opittavaa Kiinan kansalta.


Joka tapauksessa pelkäsin, että edessä olisivat 36 tunnin maratonbileet, mutta ehei! Kymmeneltä tuli uniformupukuinen tyttö ja sanoit että pelit seis, kengät ja ämpärit pois käytäviltä ja petiin. Sitten sammuivat valot ja kaikki nukkuivat kiltisti vaalean sinisissä lakanoissa, joissa oli valkoisia sydämen kuvia.
 

Luulisi, että moinen junamatka olisi ikävystyttävämpikin kokemus, mutta ainakin meidän vaunussamme tapahtui koko ajan. Kaiken aikaa oli jotain kummallista puuhaa menossa ja aina oli kuunneltavaa, mistä yritti ottaa selvän, vaikkei saanut. Päiväsaikaan pysähdeltäessä oli asemillakin töllisteltävää, ja yhdellä laiturilla myytiin oivallisia lämpimiä aterioita. Syöminen tuntuikin olevan vaunussamme pääasiallinen toimintamuoto. Junassa oli jatkuvasti saatavissa keitettyä vettä, ja siihen valmistettiin paitsi teetä, myös fangbian mian,’mukavia nuudeleita’, eli pikanuudeleita.
 

Toinen yö sujui vähän rauhattomammin, sillä väkeä alkoi poistua junasta joskus kahden tienoissa. Meidänkin oli määrä jäädä junasta n. kuudelta, joten nukkuminen jäi vähiin. Meidän asemamme oli Shapingba hieman ennen pääteasemaa, Chongqingin pääasemaa.
 



Kaupunki osoittautui jotenkin hyvin intiimin oloiseksi, koska eri alueet olivat jotenkin niin kiinteitä ja omanlaisiaan, mutta laajuutta kaupungille on tosiaankin niin, ettei siitä ole saatavissa tarkkoja karttoja, joiden mukaan voisi käveleskellä siihen tapaan kuin turistit Euroopassa tekevät. Lisäksi siellä ei pidä oudon ruveta ajamaan autoa. Chongqingin liikenteeseen verrattuna Italian kaupungeissa autoilu on kurinalaista ja rauhallista. Yritin oikein katsella ympärilleni nähdäkseni ruttuisia autoja, mutta paikallinen väestö näyttää olevan sinut liikennekulttuurinsa kanssa eikä sellaisia ollut havaittavissa. Jalankulkijalla ei Chongqingissa ole mitään arvoa eikä häntä väistetä. No, miksipä niin tehtäisiin, onhan noita ihmisiä. Jos yksi kuolee niin Chongqingissa on vielä 31 miljoonaa jäljellä.
 

Kiinan yksityisopettajani oli oikeassa kylmyyyden suhteen. Ja ruoan. Se on mausteista, mutta hyvää. H:n kanssa emme syöneet koko kolmen viikon aikana kertaakaan missään länsimaista ruokaa, esim. pizzaa, tarjoavassa paikassa emmekä myöskään käyneet kahviloissa, joita niitäkin on tätä nykyä ilmaantunut. Mitä kansanomaisempi paikka, sitä parempi ruoka, mutta Chongqingissä ei ole pidetty olympialaisia, joten ruokalistat ovat ainakin kansanpaikoissa vain seinillä, niissä ei lue kuin kiinaa eikä niissä ole kuvia. Eikä niistä paikoista löydy ketään, joka puhuu englantia.
 

Chongqingissa aloimme sitten saada varsinaista kieliopetusta. Saimme opetusta kylläkin myös taijissa, paperileikkauksessa, kiinalaisen kansanlaulun historiassa ja kalligrafiassa. Opetuksesta vastasi Chongqingin Normaaliyliopisto. Olimme ennen lähtöä H:n kanssa spekuloineet, miksi meille tarjottiin tämmöistä stipendiä, ilmaisia lounaita kun ei ole. Olimme jo kuulleet, että heppu, joka haki meidät Beijingin lentokentältä, kuljetti mietä nähtävyydeltä taoiselle ja lopuksi odotteli kanssamme Läntisellä rautatieasemalla, ei saanut palkkaa, vaikka häneltä kului meidän hyysäämiseemme yli puolet viikosta. Chongqingissa tuli vaikuttamaan siltä, että olimme opettajankoulutuslaitoksen harjoitteluobjekteja sekä englannin kielessä että länsimaisten ihmisten kanssa kommunikoinnissa ja ylipäätään organisoimisessa ja ihmisten johtamisessa. Jos näin oli, olimme kyllä enemmän kuin mielellämme avuksi.


Mutta ensin piti selvitä junasta kampukselle. Siinä oli omat kommervenkkinsä, sillä kimppuumme hyökkäsi kantajia, jotka repivät matkatavaroita heti junan ovella ihmisten käsistä. Jotkut seurueemme jäsenistä eivät osanneet pitää varaansa, ja saivat huomata kamppeiden lähteneen ja joutuvansa vielä maksamaan tästä kurimuksesta.

 

H oli ollut lukuisilla kielikursseilla Kiinassa ja oli aina ollut majoittuneena opiskelija-asuntoloihin, joissa oli vessat ja kylppärit käytävillä, ja olimme nytkin varautuneet tällaiseen. Mutta majoituimmekin täysillä mukavuuksilla varustettuihin huoneisiin Chongqingin vanhan kampuksen hotelliin. Huoneissa oli jopa lämpöpuhaltimet.
 

Ohjelma alkoi hienolla lounaalla, jolla jo oli myös kiinalaisia opiskelijoita. Nämä sijoittuivat pöytiin meikäläisen sekaan ja ottivat tavattoman nopeasti kontaktin. Siten seurasi kaikkien sosialististen valtiollisten perinteiden mukainen alkuseremonia. Se oli lyhyempi kuin pelkäsin, mutta sisälsi runsaasti puheita, joita tulkkasi eräs kiinan kielen ja kulttuurin opettaja englannista kiinaan ja päinvastoin; näytti siltä, että kyseessä oli testi, sillä vieressä laitoksen englannin opettaja kuunteli häntä silminnähden tarkkaavaisena ja teki välillä muistiinpanoja. Joka välissä taputettiin, ja seurueemme ukrainalaistaustainen jäsen koki nostalgisia tunteita.
 

Lopussa oli vielä puhe, jonka sisältö koostui neuvoista ja opastuksista, joista tärkein tuntui koskevan viinan juontia kaupungilla. Viesti oli, että jos viinaa pitää kitata, tehkää se hotellissa. Kaupungilla siinä puuhassa joutuu vaikeuksiin. Toiseksi tärkein liittyi suurkaupungin lieveilmiöön nimeltä varastelu, ja meitä varoitettiin pitämästä arvotavaroita repuissa – kuulemma yhdellekään kiinalaiselle ei juolahtaisi mieleen säilyttää lompakkoa selkäpuolellaan. Ja tietenkin kehotettiin pysymään erossa katuruoasta. Ihmettelimme myöhemmin puhetta. Ilmeisesti Chongqingin normaaliyliopistolla oli huonoja kokemuksia länsimaisista opiskelijavieraista, joiden typeryyksien selvittelyyn henkilökunta oli joutunut tuhlaamaan aikaansa, jolle heillä epäilemättä olisi ollut tähdellisempääkin käyttöä.