Kielensolmimismatka, osa5

Oppineisuuden, sosiaalisuuden ja kaupankäynnin erikoisesta suhteesta kertovat myös kiinalaiset kirjakaupat. Niissä käydään avoimesti vain lukemassa ilman ostoaikeita.


 

Chongqingin uudella kampuksella pääsimme seuraamaan yhtä kiinalaisten opiskelijoitten luentoa. Kyseessä oli englanninkielinen makrotalouden kurssi ja päivän aiheena se, miten Yhdysvallat on kerskakulutuksineen ja kontrolloimattomine talouksineen syypää koko käsiin räjähtäneeseen talouskriisiin, jopa Kiinassa, vaikka Kiina on kiltisti lainannut amerikkalaisille rahaa Irakin sotaakin varten. Itse asiahan on varmasti näin, mutta luento oli surrealistinen kokemus: vahvalla amerikkalaisella aksentilla tiettyinä ilmaisuvalintoina ilmenevää kommunistista paatosta, joka varmaan oli osin jopa tiedostamatonta. Luennon jälkeen opettaja tuli juttelemaan kanssamme. Omien sanojensa mukaan tämä vilkas ja iloinen ihminen ei ollut ikinä käynyt USA:ssa. Jäi hämäräksi, miten hän oli sen aidonkuuloisen amerikanenglantinsa omaksunut.

 

Yritin tiedustella eräältä opiskelijalta, onko kaikessa opetuksessa tuo sama ideologinen pohjavire. En saanut vastausta. Syy voi olla, että moisesta ei haluta puhua tai se on jopa erikseen kielletty, mutta voi syy olla sekin, etteivät ihmiset tunnista sitä.

 

Luennoitsemistyylissä oli ettenkö sanoisi painopiste opetuksessa pikemminkin kuin oppimisessa. Opettajan puhe näkyi koko ajan PowerPointina valkokankaalla. Opiskelijat pääsivät ääneen, kun käskystä käänsivät joitain englanninkielisiä opettajan lauseita kiinaksi tai päinvastoin. Keskustelemaan ei turhan päiten ryhdytty, joskin sitä saattoi rajoittaa kielikin.

 

Kiinassa on paljon ihmisiä, nuoriakin vielä toistaiseksi, eli opiskelijoista on vara valita parhaat itse kuhunkin tarkoitukseen. Jos tähän vielä yhdistettäisiin suomalainen koulujärjestelmä ja suomalaiset opetusmenetelmät, niin nehän jyräisivät meitin. Joten on se vaan Luojan lykky, että ovat pitäneet omat tapansa opettaa. Tilanne ei ole edes välittömässä vaarassa muuttua, sillä vaikka Suomessa on aika reilusti kiinalaisia opiskelijoita, heitä ei ole lukioissa, joissa meillä lienee pätevin opetus noin niin kuin opetuksena. Toisekseen kiinalaisopiskelijat eivät ole kovin innokkaita opiskelemaan suomea, mikä on melkoinen este pedagogiselle ja didaktiselle vakoilulle yliopistoissa.

 

Mitä sananvapauteen tulee, en usko, että sekään tilanne on vaarassa muuttua. Tieto on meillä rinnastettu käyttötavaroihin. Kiinassa se on pikemminkin sosiaaliseen prestiisiin mittari. Kungfutse arvosti oppineita mutta halveksi kauppiaita. Sosiaalisen tason saamiseksi materiaaliseen tavaroiden sfäärin keksittiin Kiinassa aikanaan raha. Sen arvo on aina se, mikä kulloinkin sosiaalisesti sovitaan - arvo perustuu sille, mitä rahalla tavaroina sovitaan saatavan. Ja kiinassa kaupankäynti on suurisuuntaista sosiaalisen sopimuksen vääntöä. Jos ei ole, se on halveksittavaa, sillä silloinhan siitä puuttuu sosiaalinen aspekti. Samasta syystä kiinalaiset syyllistyvät meidän mielestämme pröystäilyyn, kun he vain esittelevät omaa vaurauttaan ja huolehtivat siitä, että rahalla jatkossakin on arvoa tavaroina sosiaalisesti määräytyneessä maailmassa.

 

Minun pelkästään nojatuolissa suoritettujen spekulaatioitteni mukaan vaikuttaa siltä, että jos Kiinassa tiedolla ei perinteisesti ole ollut käyttöarvoa materiaalisessa maailmassa, niin ei sillä myöskään näytä olevan eettistä arvoa siinä mielessä mitä me etiikalla tarkoitamme. Sananvapauden rajoituksilla tunnutaan pyrittävän pikemminkin pitämään voimassa sosiaalisen pelin säännöt, jotka ovat muodollisuuden asteeltaan kuten vaikkapa korttipelin säännöt. Minulla on sellainen kutina, että Kiinassa pornografia ei ole kielletty samasta eettisesti motivoidusta syystä, jolla meillä sitä paheksutaan. Kiinalaiseen mentaliteettiin ei vain sovi, että tiedonvälityksen piiriin tuodaan sellaisia tavaramaailman seikkoja. Tiedonvälitys kuuluu oppineisuuden sfääriin, ja oppineisuudella ja tiedon määrällä puolestaan mitataan ihmisten välimatkaa toisistaan. Kiinalaiset eivät kerta kaikkiaan vain käsitä, miten pornoa voitaisiin käyttää tähän tarkoitukseen, ja koska sitä nyt ei kerta kaikkiaan voida, niin se kielletään tarpeettomana kiusankappaleena, joka vain sotkee hyvän kungfutselaisen pajatson.

 

Tietoa, olipa se millaista tahansa arkistakin tietoa, siis käytetään minun saamieni vaikutelmien kukaan Kiinassa mittatikkuna arvioitaessa sosiaalisia suhteita, ja olettaisin, että tämä on tehnyt koulutuksestakin niin joustamatonta. Tiedolla, niin oppineisuudella kuin millä tahansa tiedolla, mitataan ympärillä olevain ihmisten lojaalisuuden astetta, ja siksi mittarien on syytä pysyä muuttumattomina, vaikka kaikki muu muuttuu.

 

Olenkin nojatuolissa istuskellessani luonut yhtään mihinkään perustumattoman hypoteesin siitä, mistä Kiinassa tasaisin väliajoin sattuvissa kummallisissa katastrofeissa on kysymys. Kiinan katastrofithan näyttäytyvät länsimaille sillä tavalla outoina, että vaikuttavat ilmiselvästi tahallisilta, kun katastrofit meillä ovat sattumia ja aina yksiselitteisesti haitallisia. Katastrofit ovat meidän mielestämme raakoja, odottamattomia ongelmia, jotka pitää poistaa kiireesti ja käytännöllisesti päiväjärjestyksestä. Mutta kiinalaiset itse eivät tunnu näkevän mitään tarvetta tehdä noille omille katastrofeilleen mitään, vaikka koko muu maailma olisi niiden takia hälytystilassa. Olen nojatuolissani tullut siihen tulokseen, että kenties Kiinassa vain pyritään ensin ottamaan tilanteesta irti kaikki, mitä sosiaalisesti saadaan. Katastrofin kuluessa yksi jos toinenkin voi parantaa asemaansa – ei vain pysytelemällä väleissä ihmisten kanssa vaan jopa lisääämällä suosiotaan osoittamalla lojaaliutta niille, joiden virallinen tehtävä yhteiskunnan eri portaissa kenties olisi ollut huolehtia siitä, ettei katastrofeja ylipäätään tapahdu. Tällä tavalla saattaa parhaimmillaan jopa pelastaa noiden lähimmäistensä hengen, ja tästäpä syystä Kiinan kaltaisessa tietoa sosiaalisena pelimerkkinä käyttävässä yhteiskunnassa on pakko olla kuolemanrangaistus. Kun suostuu salaamaan toisen virheet, käyttää tietoa toisen hyväksi, tuo toinen joutuu velkaan, ja hänen tulee kasvojensa säilyttämiseksi tehdä joskus tulevaisuudessa vastaava palvelus takaisin. Ja sen hän tekee, kun saa tilaisuuden jossain seuraavassa katastrofissa, ja siksipä koko tämän ruljanssin pyörittämiseksi katastrofeja pitää järjestää, välttämättä.

 

Oppineisuuden, sosiaalisuuden ja kaupankäynnin erikoisesta suhteesta sopivat esimerkeiksi myös kiinalaiset kirjakaupat. Ihmiset nimittäin käyvät niissä lukemassa ilman aikomustakaan ostaa mitään. Yhdessä chongqingiläisessä kirjakaupassa oli jopa erityinen lukutila pöytineen tätä tarkoitusta varten, olisiko istumapaikkoja ollut 30-40. Tieto ei siis ole Kiinassa pelkkää kauppatavaraa samassa mielessä kuin materiaaliset hyötyesineet.

 

Chongqingissä, kun saatoimme viettää enemmän aikaa kirjakaupoissa, löytyi sitten niitäkin kirjoja, joiden hinta ei enää pyörinytkään muutamassa kymmenessä juanissa/muutamassa eurossa. Ne olivat taidekirjoja, jotka oli sijoitettu kaupoissa visusti lukittujen lasiovisen taakse. Kun lännessä samat taidekirjat ovat löydettävissä kaupassa kuin kaupassa, Kiinassa en löytänyt eri kirjakaupoista yhtäkään samaa taidekirjanimekettä.

 

Kirjankansisuunnittelu on tällä hetkellä, merkillistä kyllä, ilmeisesti korkeinta taiteellista tasoa Kiinassa. Kiinaa ei totisesti pidetä minään designin ihmemaana. Muodissa näyttäisi juuri nyt olevan kohdelakkaus. Toinen muoti on ruskea voimapaperi/kartonki. Usein nämä on yhdistetty niin, että ruskealle kartongille on painettu viidellä värillä = cmyc + valkoinen niiden alla, ja koko lystin päälle vielä lakkaus. Lisäksi käytettiin paljon preeglausta. Ostin muutaman tuollaisen trendikapistuksen, ihan vain trendin silmäänpistävyyden takia. Niiden lukemisestahan tässä ei ole toivoa vielä aivan lähiaikoina.