Kotiseutukävely

Kuopion maisemissa on hauskaa kävellä.

Sain tänään ponnisteltua auton huoltoon. Kolmeen vuoteen olin vaihdattanut siihen öljyt samalla kun renkaat, ja tuossa keväällä uusittiin se Pohjanmaalla parkkipaikalle pudonnut pakoputki. Autoiluneuroosiin kuuluu erottamattomasta hirveä kammo auton huollattamista kohtaan, ja niinpä vietinkin unettoman viime yön.

 

Isäntä on varma, että tuhoudun Kiinan reissullani. No jaa, mistäs sitä tietää? Niinpä läksin tuossa illan vilakassa kävelylle kertaamaan elämääni.

 

Kuljin torin viertä kansalaisopiston kulmille, missä olin lukiokinani käynyt elävän mallin piirustuksessa ja sitten vuosikymmenten jälkeen ensimmäisellä kiinan alkeiskurssilla. Jatkoin eteenpäin ohi vanhan kouluni. Sieltä päästyäni en juuri pistänyt nenäni Kuopioon 25 vuoteen, ja kun sitten viimein tulin tänne, en tuntenut koko kaupunkia. Jatkoin Puijon monttuun. Siinä välillä eräs nuorekkaasti minihameeseen pukeutunut, kasvojen perusteella kuitenkin ihan kohtalaisen ikäinen australialaisnainen kysyi tietä Savonia-hotellille. Hän oli tullut pitämään jotain esitystä altzheimerin taudista. Pisti silmään, että hänellä oli aika pienet pakaasit.

 

Puijon montusta käännyin Puijonrinteentielle maisemiin, joissa kouluaikoina suunnistelimme. Tien vasen laita oli aika tavalla muuttunut. Suunnistaminen sen enempää kuin mikään muukaan urheilu ei minua kiinnostanut, mutta kyllä minä nyt vähän järkytyin, kun poissa olivat ne vähän rähjäiset puutalot, joita olin ensimmäisenä opiskeluvuotenani tullut asiakseen Kuopioon valokuvaamaan ja joista tein myös metalligrafiikkaa. Nyt alkumatkasta vasemmalla puolen tietä harjoitettiin jousiammuntaa. Sitten tuli valtava jalkapallokenttä, ja sitten pesäpallonpeluuta.

 

Tulin keskustaan läpi alikulkutunnelin, jota ei ollut nuoruuteni päivinä.

 

Jossain kerrostalojen sisäpihalla oli menossa pihajuhlat.

 

Tulin kotiin. Ei ole hirveän kuuma, ja ikkunan takana pihlajissa ei lehtikään liikahda. (12.8.010)