Lhasa

Nähdä Tiibet ja kuolla...

Olin jo Suomessa esittänyt tällä blogillani epäilyksen, että Tiibetiin lentäminen ei välttämättä ole hyvä idea, eikä se tosiaankaan sellaiseksi osoittautunut. Minä en saanut vuoristotautia, mitä nyt vähän päätä särki, mutta en joutunut ottamaan lisähappea enkä muutakaan lääkitystä parin Panadolin lisäksi. Mutta H sai kärsiä vähän enemmän. Eli Tiibetiin (kiinaksi Xīzàng,  西藏 eli Läntinen piilopaikka) pitää mennä junalla. Näin se vain on.
 

Toki alttius vuoristotaudille vaihtelee. Erityinen riski on hyväkuntoisilla, mikä lohduttaa suuresti kaikkia meitä' rapakuntoisia. Eräs (kiinalainen) uimaripoika Xi'anissa kertoi, että hänellä olisi ollut tilaisuus käydä Tiibetissä, mutta koska hän on ollut aktiiviurheilija, hän saa varmasti vuoristotaudin, eikä hän siksi uskaltautunut matkaan. Hyvä suoja vuoristotautia vastaan on huonon kunnon lisäksi läski. Lihavat saavat vähäisemmällä todennäköisyydellä vuoristotaudin kuin laihat.
 

Tässä yhteydessä ennen kuin vuodet kultaavat muistot, pitääkin huomauttaa, että nettitiedot vaikenivat muutamasta korkean ilmanalan lieveilmiöistä. Vuoristotaudin varsinaiset oireet, pahoinvointi, ripuli ja päänsärky sekä hengitysvaikeudet mainittiin, mutta ei sanottu mitään aivotoiminnan hidastumisesta (aikaa tuntuu kuluvan hirveästi vaikkei kulu, ja laskemisesta, esimerkiksi rahan-, ei tule mitään), kerrassaan ylimaallisista ilmavaivoista eikä sinisistä huulista.
 

Oheisessa kuvassa sininen happipullo ja kahdessa laatikossa luontaislääkettä, joka selostuksen mukaan oli valmistettu syvän meren hain maksasta ja sydämestä. Joillekin, jotka olivat joutuneet kääntymään oikein lääkärin puoleen vuoristotauteineen, oli lääkäri sanonut, että nämä hainapit ovat yhtä tyhjän kanssa. Myös vihreän teen sanotaan auttavan, mutta sen ongelmana on, että se pissittää aivan mahdottomasti. Vettä vuoristossa pitää juoda, koska kun happea ei saa ilmasta, sitä pitää yrittää ottaa vedestä. Kahvista ja alkoholista sen sijaan pitää pysyä visusti erossa.
 

Tiibetiin menemisessä on muitakin ongelmia kuin kulkuvälineen valinta. Sinne nimittäin ei niin vain mennä. Kun ryhdyimme suunnittelemaan Tiibetinmatkaamme viime talvena, jo kevättalvesta samme kuulla, että Kiina ei päästä nyt ulkomaalaisia Tiibetiin ollenkaan. Syynä olivat levottomuudet, jotka ilmenivät polttoitsemurha-aaltona, vaikka olisin kyllä halunnut tarkemman selityksen, mitä ulkomaalaisilla niiden kanssa oli tekemistä. No, lopukeväästä tuli tieto, että ulkomaalaisia päästetäänkin nyt sitten jälleen Tiibetiin, mutta vain ryhmissä, joissa on vähintään viisi henkilöä samasta maasta.
 

Tähän meidänkin oli sitten sopeutuminen. Myönnän toki, etten pitänyt tilanteesta - minä en ole mikään seuramatkailija luonteeltani. Mutta olen kyllä myös sitä mieltä, että turismia Tiibetiin pitää ehdottomasti rajoittaa. Suuria turistimassoja ei kestä sikäläinen luonto eikä kulttuuri. Ehkä rajaamisen tapa voisi olla toinen. Nyt Kiina päästää Tiibetiin vain ökyrikkaita, jotka ovat matkustelleen maailmassa jo kaikki paikat ja haluavat Tiibetiin voidakseen brassailla toisille ökyrikkaille käyneensä nyt Tiibetissäkin. Kannattaisi ehkä selvittää Tiibetiin haluavien intressit. Jos ihminen ei ennestään minkään virallisen lähteen mukaan (esim. yliopistot tai kiinan kielen virallisia kokeita järjestävät Kongfutse-instituutit) tiedä mitään koko paikasta, ei sen enempää Tiibetistä kuin koko Kiinastakaan, niin helvettiäkö hän itseään Tiibetiin survoo.
 

Vaikka olin tietenkin lukenut, millaista Tiibetissä näinä päivinä on, se oli silti melkoinen järkytys. Paikallisliikenteen käyttö oli ulkomaalaisilta kokonaan kielletty. Poliiseja oli pitkin Lhasaa joka paikassa, kattojen tasanteilla oli sotilaita vahtimassa aseiden kanssa, ja kadunvarsien ikkunoista huomasimme meitä valokuvattavan.
 

Iskulauseiden käytössä moderni tekniikka oli saapunut Lhasaankin, ja kaupallisen tiedotteen näköisessä suuressa tienvarsitaulussa luki kiinaksi, että sinun ja minun sivistys on pieni asia, mutta tiibetiläisten sivistäminen on iso asia. Tiibetiläisiä pyrittiin kiinalaistamaan myös uudenlaisilla kankaalle printatuilla, pitkillä banderolleilla, jotka ennen maalattiin suoraan seinälle tai seinään liisteröitäville paperille, ja näissä kehotettiin esimerkiksi jäljittelemään mallisotilas Lei Fengiä. Mutta jos tiibetiläinen todellakin haluaa integroitua kiinalaiseen yhteiskuntaan, vaikeuksia on luvassa. Vaikka tiibetiläinen pääsisi opiskelemaan ja saisi hyvän ammatin, hänen on pakko palata Tiibetiin, missä kaikki kunnon työt on varattu sinne siirretyille han-kiinalaisille. Tiibetiläisten tilanne muistuttaa siis hiukan maaorjuutta, paitsi että heidät on turpeen sijaan sidottu rihkamakojuihin.
 

Lhasa on lamalaisen buddhalaisuuden uskonnollinen keskus, jonne tullaan paitsi temppeliin myös samalla reissulla usein pitkienkin matkojen päästä muuten ostoksille. Vieressä kuva Barkhorin eli Jokhang-temppelin edustan lankakojusta. Hienoja lankoja, mutta niitä emme ostaneet vielä Lhasasta vaan myöhemmin matkallamme.
 

 

 

 

  

Lhasasta löytää pittoreskejakin paikkoja, mutta oheinen kuva tarjoaa hyvän näkymän arki-Lhasaan. Kaupunki on vuoriston kainalossa, ja katoilla on pitkiin risuihin kiinnitettyjä rukousviirejä.
 

 

 

 

 

 

 

 

 

Tiibetissä traditionaaliset asut ovat vielä todellisessa arkikäytössä. Ohessa perinneasuinen nainen. Kuulema puvuista näkee, mistä osasta Tiibetiä nainen aina on.
 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Miesten puvuista en kuullut tällaista väitettä.
 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Mutta nuoriso pukeutuu kuin meillä konsanaan, ja frisyyrikin poikkeaa perinteisestä. Tämännäköisiä nuoria miehiä näki paitsi kaduilla, myös temppeleissä mättämässä paljain käsin voita muovikassista voilamppuihin.
 

Minä, kuten useaan otteeseen olen tällä blogilla todennut, en kuulu niihin, joiden mukaan Tiibet pitäisi niin sanotusti vapauttaa. Kiina ei voi luopua Tiibetistä. Hinta olisi 1,3 miljardin kiinalaisen kuoleminen janoon.
 

Kiinassa asuu siis 20% maailman väestöstä, mutta Kiinalla on käytössään vain 7% maailman makeasta vedestä. Tästäkin vähästä on pintavesien suhteen erilaisia arvioita, mutta tämä on kiinalainen: 70% on niin saastuneita, ettei niitä voida puhdistaa juomavedeksi, ja kolmannes niin saastuneita, etteivät ne kelpaa edes maanviljelyksen tai teollisuuden käyttöön. Varsinkin suurten kaupunkien alapuolella olevat pohjavedet ovat myös käyttökelvottomia (90%) suuren arsenikkipitoisuuden vuoksi, mutta niitä vain käytetään, ja niidenkin saamiseksi joudutaan poraamaan aina vain syvemmälle. Arsenikkipitoisen veden varassa elää ainakin 25 miljoonaa kiinalaista.
 

Kaikki joutava vesi pitää koko Kiinassa ostaa kaupasta pullossa, mutta Kiinassa väärennetään kaikkea, myös vettä, eikä ehjä sinetti ostopullossa takaa, että vesi tosiaan on puhdasta.
 

Kiina  vedenkulutus on suurempaa kuin länsimaissa, mikä johtuu sikäläisen teollisuudesta. Se käyttää 10 kertaa enemmän vettä kuin läntinen vastaava, ja niinpä noin sata suurkaupunkia kärsii kroonisesta vesipulasta.
 

Teollisuuden ja kotikäytön lisäksi vettä tarvitaan maanviljelyksessä, mutta jostain vain Kiinalle tyypillisestä syystä 45% maanviljelijöille tarkoitetusta vedestä häviää matkalla. Sitä yksinkertaisesti vain varastetaan väliltä, ja lisäksi sitä haihtuu ja vuotaa avoimista kanavista.
 

Mutta Tiibetissä on vielä puhdasta vettä. Tosin sieltäkin se ilmaston lämpenemisen vuoksi koko ajan vähenee jäätiköiden huvetessa. Tiibetin ongelma tietenkin on, että sen jäätiköt, nämä valtavat makean veden vesitornit, ovat veden lähde myös muille Aasian kansakunnille. Tiibetin ylängön vesivaroista saa vetensä 40% maapallon väestöstä, ja hallitessaan Tiibetiä Kiina hallitsee myös suurta osaa koko Aasian vesivaroista.


Eli Tiibet on Kiinan ja pysyy. (syyskuu 2012)