Syksy 2014: Dunhuang

30 tuntia se vei, päästä Kuopiosta Dunhuangiin.

Jo Xi'anin lentoasemalla, mistä meillä oli jatkolento, meitä hämmästyttivät oheiset nukkumakopit. Kiinalaisllahan on tapana ruveta xiuximaan (xiu xi 休息= levätä) mitä ihmeellisimmissä tilanteissa, ja nyt oli joku sitten havainnut tässä markkinaraon.

Xi'anista siis läksimme lentämään ikään kuin takaisin päin Dunhuangiin Gansun maakuntaan. Dunhuang on vanha keidaskaupunki yhdellä maailman suurimmista hiekka-aavikoista, Taklamakan autiomaassa. Aikanaan se oli eteläisen ja pohjoisen silkkitiereitin risteyskohta eli merkittävä paikka. Jahka sinne päästiin, minä olin ollut reissussa yhteensä 30 tuntia, H vähän vähemmän, ja olipa ollut luojan lykky, että olimme Helsingin ja Xi'anin välisen Finnairin lennon ylibuukkauksen tähden päässet bisnesluokkaan, jossa saattoi kunnolla nukkua muutaman tunnin.

Heti ensimmäisenä aamuna läksimme katsomaan Mogao-luolia hiukan kaupungin ulkopuolelle. Vanhimmat luolat buddhalaisine seinämalauksineen ja veistoksineen ovat peräsin 300-luvulta. Joissain on alkuperäisiäkin värejä jäljellä, mutta suurin osa on mitä ilmeisimmin moneenkin kertaan uudelleen maalattuja. Näitä ovat väsänneet munkit ja pyhiinvaeltajat, ja ainakin osaa niistä ovat rahoittaneet rikkaat lahjoittajat, joita on myös ikuistettu kuviin. Kallion seinämille on rakennettu kulkemista helpottavia portaita sun muita, mutta vaikka ne häiritsevät näkymiä, jotain alkuperäistä on havaittavissa niiden lomasta kuten oheisessa kuvassa näkyy.

Luolissa sisällä ei tietenkään saanut valokuvata, ja kerralla vain kymmenkuntaa luolaa esitellään kulloisenkin päivän turisteille. Osa seinämaalauksista oli hämmästyttävän intialaisia. Sellaisia, jotka toisivat mieleen kiinalaisuuden sellaisena kuin kiinalainen kuvallinen tyyli ilmeni Tang-kaudelta lähtien, ei ollut oikeastaan lainkaan. Luolien yhteydessä olevaan tutkimuskeskukseen museoon oli konstruoitu joitain luolia, joissa oli omaperäisempi tyyli. Näistä jotkut toivat mieleen modernismin, ehkäpä jonkun symbolistis-ekspressionistisen suunnan, lähes esittämättömän. Äkkiseltään tulee mieleen suorastaan Hilma af Klint. Upea oli mielestäni etenkin luolan 285 rekonstruktio, joka on ajoitettu vuosille 538-539.

Lähempänä keskustaa sijaitsevaan Dunhuangin museoonkin oltiin mukailtu yksi luola, hyvin intialaisvaikutteinen. Siellä sai valokuvata, joten ohessa kuva tästä.

1300-luvulla luolat jostain syystä hylättiin. Jo satoja vuosia tätä ennen oltiin muurattu umpeen ns. kirjastoluola. Näimme tämän pienen, nyttemmin tyhjän huoneen, jonka sisältöä ja kohtaloa esiteltiin luolie vieressä olevassa pienessä entisessä temppelissä. Luolan kirjoitukset olivat vuosilta 406-1002. Sen aarteet kaivettiin esiin 1900-luvun alussa ja vietiin erimaalaisten tutkijoiden mukana eri puolille maailmaa.

Kirjastoluolan tekstejä löytyy myös varsinaisen luola-alueen vieressä olevasta Tutkimuskeskuksen museosta, ja kiinnostava oli mielestäni nestoriolainen syyriankielinen Raamattu. Sen yhteydessä oli esillä myös pronssinen krusifiksi. Nestoriolaisuus eroaa muusta kristinuskosta oppillaan Jeesuksen kahdesta erillisestä persoonasta, inhimillisestä ja jumalallisesta. Tämä käsitys julistettiin harhaopiksi Efesoksen konsiilissa 431. Nestorilaisuuden mukaan Mariakaan ei ollut mikään Jumalan synnyttäjänä, sillä Jeesus syntyi hänestä vain ihmisenä, kun taas jumalallisena Jeesus oli ollut olemassa jo aikojen alussa, minkä käsityksen protestanttiset kirkot tulivat sitten omaksumaan uskonpuhdistuksen yhteydessä.

Nestoriolaisuus oli syntynyt Konstantinopolin silloisen piispan Nestorioksen päässä, eikä sitä onnistuttu harhaopiksi julistamisen jälkeen kitkemään, vaan se säilyi voimallisena sassanidien Persiassa ja levisi sieltä Aasiaan. Nestoriolaisuus oli suosittua vaikkapa juuri Dunhuangin seudulla n. 150 vuoden ajan Tang-dynastain aikana noin vuodesta 781 vuoteen 845, jolloin se kiellettiin. Nestoriloaisuutta säilyi kuitenkin tämän jälkeen Xinjiangissa seuraavienkin dynastioiden aikana.

Seuravana päivän läksimme sitten katsomaan hiekkaa. Hiekan katsominen oli yllättävän kallista, sillä tämä Kuunsirppiljärven nimellä tunnettu alue on kiinalaisten itsensä suosima turistikohde kaiken maailman kameliratsastuksineen sun muineen. Ohessa kamelit liikkeellä itsenäisesti.

Hiekkaa töllistellessämme totesimme, että arabinaisten sonnustautuminen aina suunkin peittäviin huiveihin on luultavasti ollut alkujaan täysin funktionaalista. Arabimaissakin kun on kuumaa ja pölyävää hiekkaa. Dunhuangissa käärimme päämme hengityselimiä myöten huiveihin itsekin.

Kuunsirppijärven tienoilla oli kaikenlaista temppelityyppistä rakennusta - en täysin päässyt selville, mistä tarkkaan ottaen oli kyse - mutta yhtä kaikki, siellä oli upouuden näköinen tuhatkätinen Avalokitesvara, ja tälle seudulle tyypilliseen tapaan hänellä oli jokaisessa kämmenessään silmä.

 

 

 

 

 



Oheinen maalaus puolestaan havainnollistaa Avalokitesvaran muuttumista Kuanyiniksi, mikä siis oli sukupuolenvaihdos. En tiedä, missä historian vaiheessa tämä tapahtui, mutta olettaisin, että sen verran myöhään, että siihen on vaikuttanut kristinusko. Aika madonnamainenhan tämä hahmo on.

Kun olimme saaneet tarpeeksemme hiekkaa, läksimme kävelemään takaisin kaupunkiin, ja matkalla kävimme buddhalaisessa Leiyin-tempeelissä. Temppeli luostareineen on uusi, vuodelta 1986, mutta rakennettu Tang-kautisille raunioille.

Kiinassa rakenetaan siis uusia uskonnollisia rakennuksia, mikä on vähän yllättävää. Silmään pisti toinenkin vastaava Dunhuangissa, nimittäin keskustassa sijaitseva moderni moskeija.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Jo aiemmilla matkoillamme olimme kiinnittäneet huomiota siihen, että vanhan hyvän ajan kommunistiset iskulauseet kaikenlaisissa seinissä ja muureissa oltiin korvattu sujuvasti kaupallisilla tiedotteilla. Nyt saatomme havaita, että vastaavin paikkoihin oltiin sijoitettu myös kungfutselaisia viisauksia. Tässä paperileiketöiden ja puupiirroksen ristisiitokselta näyttävän kuvituksen avulla selvitetään termiä ren, joka tarkoittaa vapaasti muotoiltuna 'ihmismäisyyden ydintä'.



Dunhuangissa on yömarkkinat, jollaisia on joissain muissakin kaupungeissa. Dunhuangissa on yömarkkkinoiden erikoisuus on aasinlihanuudelit.

 

 

 

 

 

 

 

 

 



Tapasimme Dunhuangissa myös nämä mainiot lapset. Kiinalaislapset eivät riehu ja mekasta, mikä johtunee siitä, että he tulevat yhteiskunnan jäseniksi heti synnyttyään, kun taas meillä lapset syntyvät johonkin yhteiskunnan ulkopuoliseen tilaan, missä he viettävät aikansa aina sukukypsyyden saavuttamiseen asti. Siinä vaiheessa meikälästen lasten sitten pitäisi osata yhtäkkiä elää niin kuin yhteiskunnaassa eletään, mikä tuottaa monille vaikeuksia. En ole kuullut, että Kiinassa esiintyisi murrosikää. Miksi esiintyisi, jos lapsuudesta aikuisuuteen siirtymisessä ei ole mitään sosiaalista murrosta?

Dunhuangissa oli myös vanhan hyvän ajan Friendship-kauppa. Siellä myytiin kallista jadea ja upeita silkkimattoja.

Bisnekset eivät kuitenkaan paikan johtajan David Lun mukaan sujuneet hyvin maailmanlaajuisesta lamasta johtuen. Firma kun vei mattoja myös ulkomaille. Niinpä Lulla olikin nyt aikaa selvittää meille matontekemisen saloja kuten että matontekosolmuja on pääsääntöisesti kahta lajia: persialaisia, jotka sopivat kasviaiheisiin ja turkkilaisia, jotka sopivat geometrisiin kuvioihin. Hän myönsi, että matonkudonnassa on lieveilmiönsä. Se on hidasta ja kuulema pilaa tekijältään silmät. Uusia kutojia onkin aina vain vaikeampaa saada. Mutta komeitahan matot olivat kuten oheinen, joka olisi kyllä minulle kelvannut. 



Paikallinen erikoisuus motiiveissa on tällainen, missä on kolme jänistä. Tämän pienen maton oli poikeuksellisesti kutonut nuori kutoja, vain 18-vuotias, joten alalle näyttää sentään vähän olevan tulossa uusiakin voimia.

 

 

 

 

Viimeisen päivän lorvimme pitkin kaupungin laita-alueita. Siellä ihmiset asustelivat, kuivattivat chilejä ja pyykkäsivät.

 

 

 

 

 

Ovien yläpuolelle kuuluivat oheisenlaiset kaakelimaalaukset.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 



Ruokapaikkoja noilla alueilla ei oikein ollut, mutta meidät pelastivat tämän naisen tekemät baozit.

 

 

 



Kaikenlainen matkanteko sujui näillä main tällaisilla lavamopoilla. Ohessa aurinkoinen isoisä kaksine lapsenlapsineen. Toinen lapsista on pilossa lavalla.

 

 

 

 

 

 

 

 

 



Kun tarmokkaasti etsimme alueelta taolaista temppeliä, pääsimme itsekin tällaisen laitoksen kyytiin. Meno oli hurjaa ja varmasti Suomessa laitonta. Onneksi maailmassa on erilaisia lainsäädäntöjä. Tämä pariskunta toi meidät puistoon, jossa tempelin olisi kuulema pitänyt sijaita. Emme löytäneet temppeliä, mutta ei se mitään.

Illalla, kun palasimme keskustaan, söimme kerrassan erinomaista ruokaa ravintolassa, jonne piti suorastaan jonottaa. Meillä ei ollut jonoon mennessäämme aavistustakaan, mitä siellä jonotettiin, mutta hyvä periaate Kiinassa on survoutua täpötäysiin ravintoloihin ja syödä sitä, mitä kaikki muutkin syövät, sillä se on varmasti huippuhyvää. (elokuun loppu 2014)