Terveisiä Ji'nanista, osa 2

Tämän viikon ihmetyksen aihe: kiinalaiset naiset käyttävät tavattoman korkeita korkoja jopa aivan arkena ja hiihtelevät niissä jopa yliopiston virtsanhajuisilla käytavillä ja niillä rakennustyömailla, joita täällä on siellä sun täällä.

Aamuyöstä kolmen jälkeen (perjantain ja lauantain välinen yö) sain kämppäkaverin Etelä-Koreasta. Ajankohta ei ole miellyttävin herätä, ja minun oli vaikea saada uudelleen unta. Tyttö toimi kuitenkin melko ripeästi ja hiljaisesti. Aasian tiheään asutuilla seuduilla osataan ottaa lähimmäiset huomioon.
 

Ollakseen yliopisto-opiskelija hän puhuu surkeaa englantia, mikä vähensi huoltani globalisaation homogenisoivista vaikutuksista. Eli minun oli pakko kommunikoida hänen kanssaan kiinaksi, mikä puolestaan on omiaan lisäämään tehoa kiinan oppimiseeni. Onneksi hän ei kuitenkaan ole kovin puhelias, joten pääni ei räjähdä.
 

Kun vihdoin sain unen, nukuin kahdeksaan. Oli ollut pitkään niin kuuma, että ilman lämpötila ylitti normaalin ruumiinlämmön, mistä ilmeisesti johtui, että tunsin oloni kuumeiseksi. Epäilin kuitenkin heti flunssaa, ja otin aamiaiseksi Finrexiniä huoneen lämpoiseen veteen sekoitettuna. Kävin suihkussa ja rupesin käymään läpi ensimmäisen opiskeluviikon muistiinpanoja.

 

Kun tuli nälkä, menin kauppaan, tuohon lähistön RT-Mart -tavarataloon, jossa tuotteet näyttävät kiinalaisittain erinomaisen laadukkaalta. Yöllä oli satanut, ja oli mukavan viileaa, olisiko ollut jotain 27 astetta. Mutta se ilo ei ollut pitkäaikainen.
 

Kaupassa kuljeskellessani mietin, mita ostaisin tuliaisiksi itselleni. Ongelma on, etten halua mitään, mutta ilmeisesti elvytyksen nimissä Kungfutse Instituutin stipendien ruokarahasummaa oli nostettu aiemmasta 800 juanista 1400 juoniin, ja raha on yksinkertaisesti pakko jattaa Kiinaan.

 

Saattaisin ostaa qipaon, traditionaalisen mekon, joka oli kielletty kommunistisempina aikoina, siis niinä aikoina, kun kommunismia esiintyi muuallakin kuin vain puolueen nimessä. Syy kieltoon oli käsittääkseni se, että mekon helmassa on melkoisen syvä halkio. Katselin wok-pannuja, mutta sitten pitäisi opetella kokkaamaankin; sama vika, jos ostaa itämaisen keittiöveitsen.


Kaupasta palatuani totesin, etteivät oikean jalan rakot ole paranemaan päin, ja että olin lisäksi saanut haavan saman jalan jalkaterän syrjään. Ryhdyin paniikissa puhdistamaan sitä, silla näissä oloissa ei kannata pitää avoimia haavoja jaloissaan.


Söin, ja jatkoin opiskelua. Kyllästyttyäni tartuin matkalukemiskirjaani, joka käsittelee korealaista chang-buddhalaisuutta, josta tuossa populaarinsutjakassa kirjassa käytetään yleisemmin tunnettua nimitusta zen. Sitten torkahdin. Torkkujen jälkeen olo alkoi tuntua paremmalta, ikään kuin pääni olisi vihdoin ja viimein sekin saapunut Kiinaan, missä muu ruumiini oli jo viikon sijainnut.
 

Iltapäivällä läksin nyt kohti modernia liikekeskusta. Se ei ollut yhtä moderni kuin Chongqingin, silla sitä oltiin selvästi rakennettu pidemmän aikaa. Korkeahkoja rakennuksia, mutta ei kauhean. Väljästi rakennettu alue, joskin väleissä sojotti uhkaavasti ostokurkia. Ja jo löytyi länsimaisia tuotemerkkejäkin, mutta ne oltiin onneksi keskitetty hyvin ilmastoituun Siver Plaza -nimiseen pytinkiin, joka ei ollut mitenkään järjettömän iso, sekaan. Yhdessä kaupassa Luoyan Dajien varrella oli jopa pari kesäistä qipaoa, mutta liian valeita minun makuuni.

 

Seuraavana päivänä eli sunnuntaina kävelin ostosten tekoon suunnitellussa keskustassa. Mukavia kauppoja, ulkomaiset merkit jälleen pistetty samaan rakennukseen häiritsemästä tunnelmaa. Päätin tutustua myös paikalliseen Walmartiin, kolmekerroksiseen giganttiseen kauppaan, josta en sitten löytänyt omin avuin ulos vaan eräs henkilökunnan jäsen joutui taluttamaan minut, wai guo renin, ovelle (wai guo ren = joutavanpäiväinen ulkomaanelävä).

 

Tein jopa hieman ostoksia reissullani.
 

Ennen kaikkea puikahtelin valtaväyliltä kujille, joilla sijaitsi todellinen elämä. Otin joitain kuvia. Nillä kujilla ja sisäpihoilla oli sellaisia rakennuksia, joita näkee Kiinaa esittelevissä kuvakirjoissa. Löysin sisäpihan, jolla oli antiikkikauppoja. Ja toisen, joilla oli valtavasti ruokakojuja. Ihmisiä tavallisissa askareissaan. Löysin vaikka mitä, vaikka liikuin sen viitisen tuntia vain tosi pienellä alueella.
 

 

Täkäläinen liikennekulttuuri on mielenkiintoinen. Vaikka risteyksessä olisi liikennevalot, siinä on myös kahdeksisen kappaletta joitain liikennepoliisin vastineita, joilla on koppalakin, liput joilla huitoa ja pillit, johon tiuhaan viheltää. Silti porukka ei tahdo pysyä ruodussa. Mitä jalankulkijoihin tulee, he etenevät aina äärimmäisen arvokkaasti. En ole nähnyt kenenkään juoksevan yli tien.
 

Kävin sitten syömässä oikein lämpimän lounaankin. Kuumuus oli estänyt minua syömästä. Ei minulla nytkään nälkä ollut, mutta on se hyvä kerran viikossa rehellistä ruokaa syödä. En ole omasta mielestäni syönyt täällä juuri mitään, mutta silti vaatteet puristavat päivä päivältä enemmän. Olen vain juonut vettä.
 

Veden lisäksi maistoin alussa joitain mehuja, mutta ne olivat koostumukseltaan niin paksuja, että arvelin niiden sisältävän jotain, mitä ei pitäisi (esim. jotain muovin valmistuksessa käytettävää...), joten olen luopunut niistä. Olen nauttinut myös vihreää teetä. Ensi mitä sattuu, mutta oloni huononnuttua ostin H:n neuvon mukaista vihreää teetä tietyssä neliön muotoisessa pullossa. Sen kuulema pitäisi panna nesteet liikkeelle. Ainakin se on niin pahaa, että sen on pakko olla terveellistä.

 

Maanantai-iltapäivän ohjelmaan kuului käynti Keltaisella joella. Olin odottanut pikku risteilyä, mutta sillä 'joella' ei risteillä. Tämä kuuluisa joki oli ura, jonka pohjalla oli vähän jotain kosteaa. Edes uoma ei ollut kovin kummoinen, mutta siitä saattoi kuitenkin päätellä, että veden pinnan vaihtelut saattavat olla suuriakin.
Olin toki kuullut, että Pohjois-Kiinassa on ollut suuri kuivuus jo vuosia, mutta että tällaista... Aloin käsittää, mitä tarkoittaa se sanonta, että seuraava maailmansota käydään puhtaasta makeasta vedestä.
 

Samalla reissulla kävimme katsomassa aitojen takaa rakennustyömaata, jossa oli urheiluhallirypäs jo jokseenkin kasassa. Ihan hienoa arkkitehtuuria, mutta perusmuodoissa on ehkä jysähdetty turhanpäiten Linnunpesän malliin. Halleja katsoessa tuli mieleen, että tämä yhteiskunta saattaisi käyttää rahansa järkevämmälläkin tavalla kuin valtaviin urheiluhalleihin aina varta vasten kutakin tapahtumaa. Tässä kommunismissa nimittäin on kerjäläisiä. Ympäristöongelmista puhumattakaan.
 

Tiistaina hain tuntien jälkeen kaupasta vahan jotain purtavaa ja läksin hetimiten etsimään Xinhua-kirjakauppaa. Olin ottanut netistä oikein osoitteen, ja jo edellisellä kerralla niillä kulmilla kuljeskellessani olin yrittänyt pitää sitä vahan silmällä, mutta en ollut huomannut. Nyt läksin tosimielellä liikkeelle. Kävelin po. kadun päästä päähän enkä nähnyt kirjakauppaa, mikä minua kovasti ihmetytti.
Loppupäässä katua jouduin ylittämään erään pankin 'pihatien'. Koska tuli autoja, kävelin vähän matkaa ohi, ja huomasin merkillisen oviaukon muurissa, jonka yli näkyi vanhanaikaisia kiinalaistalojen kattoja, puita, jopa viinirypaleitä, lintuja häkeissä ja yhdestä kulmasta jokin taolainen patsas. Otin kuvan oviaukosta elefantteineen, lyhtyineen, ja kurkistin pikkuisen sisään. Näkyi kivien ja kaikenlaisten puiden monikerroksinen puutarha, jota kattoi monimutkainen kattorykelmä. En uskaltanut silloin mennä sisään. Mutta kun kävelin valtaväylää takaisin pain, huomasin samalla kohdalla kadun puolella oviaukon. Ulos tuli mies, joka teki itämaisen tervehdyksen liitäen kämmenet yhteen ja viittasi sisään. Joten niin menin sitten sisälle.
 

Kyseessä oli mitä merkillisin taolainen temppeli. Jumalattoman kokoisen ultramodernin pankkirakennuskompleksin pihalla. Aivan eri aika, eri maailma. Aivan oviaukon edessä pienellä ikään kuin esipihalla oli syvä kaivo, ilmeisesti yksi Ji’nanin kuuluisista lähteistä, ja kahdessa neliön muotoisessa altaassa ui punaisia kaloja. Sisällä temppelissä oli nainen polvistuneena tyynylle, ja hän luki ääneen rukouksia pienestä rukouskirjasta. Temppelin takana pihalla näin kokonaan veistokset, joita olin kurottanut muurin yli ulkopuolelta kuvaamaan. Ja kiersin sille puolelle, jolle olin aiemmin kurkistanut, monitasoisiksi tersseiksi rakennetulle ilmeisesti teehuonealueelle, jossa oli puita sun muita kasveja, koristeellisia kiviä ja lintuja häkeissä. Sisällä juoksi oma keinotekonen puronsakin, ja siinä taas punaisia kultakaloja.
 

Sitten läksin jatkamaan matkaa, ja huomasin heti Xinhua-kirjakaupan. En käsitä, miten olin voinut kävellä niin ison ja muutenkin selvästi erottuvan kirjakaupan ohi. Mutta ilmeisesti kohtalo oli päättänyt, että minun oli käyminen siinä taolaisessa temppelissä.
 

Olin kirjakaupassa tyypilliseen tapaani tuntikausia, ja löysin neljä kirjaa, jotka voisin ostaa. Olivat aika kalliita taidekirjoja. Jos ostaisin ne kaikki, minulta kuluisi pari tuhatta juania. Mika on 200 euroa. Eli ei loppujen lopuksi niin kauheasti. Voi hyvinkin olla, etten tule tämän koommin Kiinaan. Ainakin on vaikea kuvitella, että lähimmässä tulevaisuudessa saisin minkäänlaista mahdollisuutta.
 

Seuraavan yön nukuin tosi huonosti. En kertakaikkiaan ollut saada hengitetyksi. Käytin valvomisajan mahdollisimman tyyneen ja rauhalliseen hengitettävänä olevaan kemikaaliseokseen keuhkoihin vetämiseen. En edelleenkään tiedä, mitä se seos on, mutta se ei muistuta suomalaista ilmaa.
 

Ei saanut nukuttua kämppäkaverinikaan - häntä jännitti, silla hänen piti mennä aamulla ani varhain tv-haastatteluun, jolla oli jotain tekemistä pikapuoliin pidettävien urheilukilpailujen kanssa, niiden, joita varten rakennetaan niitä mahtavia teräsverkkokattoisia pytinkejä, joita kävimme aitojen raoista kurkistelemassa tuossa taannoin.
 

Seuraavan aamun oppituntien jälkeen oli paperileikkausta. Sitä piti nuori mies, joka jakoi itsestään esitteet. Hän on joku tuon mainitun kansantaiteen lajin mestari, jonkun asiaan kuluvan yhdistyksen puheenjohtaja ja useamman yliopiston opettaja. Hän oli laitellut luokan seinälle töitään, ja ne olivat pikkutarkkoja, hyvin perinteisiä kuvia. Esitteessä oli kuitenkin yksi kuvitusmainen kuva arkisesta elämänmenosta, sekin tosin vanhoilta hyviltä todellisen kommunismin ajoilta. Leikkelimme itsekin jotain, ja opettaja leikkasi tunnin lopuksi malliksi kaksi perhosta, joista toisen sain minä.
 

Ja sitä seuraavan päivän iltapäivän kävelyretkelläni löysin taas uuden mielenkiintoisen alueen, ikään kuin erillisen, aivan omanlaisensa pikkukaupungin.
 

Tämän viikon ihmetyksen aihe: kiinalaiset naiset käyttävät tavattoman korkeita korkoja jopa aivan arkena ja hiihtelevät niissä jopa yliopiston virtsanhajuisilla käytavillä ja niillä rakennustyömailla, joita täällä on siellä sun täällä. Ilmeisesti korkeakorkoisilla kengillä saa edes kantapäänsä pidetyksi kusen ja paskan yläpuolella.
 

Lisäksi he pukeutuvat arkisinkin varsin merkillisiin hörsöttimiin, sellaisiin, joihin meillä sonnustaudutaan vain sukulaisten häihin.

 

Rehellista koulua torstaina vain yksi tunti, mika mielipahalla merkille pantakoon, ja senkin aikana kaytiin katsomassa auringonpimennystä, joka ei tällä korkeudella ollut täydellinen, mutta tokihan sen jotenkin erotti tämän täkäläisen ilmankin lapi. 

 

Sen ainokaisen oppitunnin jalkeen meille näytettiin joku kung fu -elokuva, jonka katsomisen jattivat kesken kaikki muut paitsi me kaksi suomalaista ja kaksi korealaista. Olin päättänyt sinnitella sen loppuun voidakseni vaittaa nahneeni elamassani yhden kun fu -elokuvan.

 

Elokuvan jälkeen menin korealaisten tyttöjen kämppään syomään heidän kotoa tuomiaan eväita. Söimme korealaisia pikanuudeleita, jotka oivat kiitettävän mausteisia, melkein toivat mieleen ajat Chongqingissa. Ja tonnikalaa, jotain muna-sipulisekoitusta seka riisiä. Vein tuliasina suomalaista näkkileipaa, josta sanoin, ettei se ole herkullista, mutta hyväksi terveydelle, seka viimeisen Fazerin Marianne-suklaapatukkani. Syötyämme pelasimme jotain korealaista korttipelia, jonka käännös englannista kuuluisi Kukkakorttipeli.

 

Korealaistytöiltä sain kuulla, etta jääkaapin voi vuokrata 60 juanilla kuukausi.

 

Tytöt pitivät merkillisenä, että olin tullut Ji'naniin, silla tänne ei kuulema tule kukaan, ellei pakoteta. Heidän oli pitanyt tulla tänne, koska heidän yliopistonsa on tämän yliopiston yhteistyökoulu. Heidän tietaakseen eurooppalaiset saavat menna Beijingiin tai Shanghaihin, jotka ovat parhaat.

 

Koska H oli tulossa sunnuntaina eikä hän pidä vaatekaupoista, oli viimeisen yksinäisen lauantaini urakkana käydä vaatekaupoissa koko tämän reissun tarpeiksi. Minulla oli neteitse hankittuja osoitteita, ja niiden nojalla aloin suunnistaa rättimetsälle.
 

Jo alkoi löytyä qipaoita. Löytyi jopa ihan hyvän näköinen, ja siitä vieläpä oikea kokokin, mutta sitten havahduin kysymään itseltäni, että hittoako minä silla teen. Vastasin itselleni, etten yhtään mitään, ja niin en ostanut sitä. Löysin myös parit hyvät housut, mutta niistä ensimmäisten kohdalla kysyin itseltäni, että eivätkö ne ole aika samanlaiset kuin ne, joilla tänne Kiinaan matkustin; toisten kohdalla kysyin, eivätkö ne ole aivan liian vaaleat.
 

Tästä tulikin mieleeni tämä täkäläinen oppikirjamme. Se on siinä mielessä helppo, että uusia sanoja ei juuri tule, mutta kappaleiden sisältö on sellainen, että niille sanoille löytyy välitön käyttö tässä ympäristössä. Tähän mennessä käytännölliset kiinalaiset ovat opettaneet meille oikein yliopistossa, miten täällä ostetaan mitäkin tavaroita, miten pyydetään oikeita kokoja, värejä, malleja, ja pyydetään päästä sovittamaan tai saada maistaa, kysytään, mitä jossain sapuskassa on täytteenä ja mitä se maksaa tms. Joka sanalle on löytynyt päivittäistä käyttöä aina viime torstain kappaleeseen 15 asti. Kappaleessa 16 oli sitten jo puhe Pekingin oopperasta, mutta siinä kappaleessa alkoikin tulle rajumpaa kielioppia.
 

Tämän päivän oudoin löytö oli parakkimainen, valtava teetavaratalo, jossa mikään ei ollut halpaa. Teetä oli kahdessa kerroksessa kymmenissä pienissä putiikeissa. Yhdestä löysin ensimmäisen tavaran, jonka olisin oikeastaan halunnut ostaa, ja se oli jostain erikoisterveellisestä savilaadusta valmistettu kierrekannellinen teemuki/pullo. Siina oli upea vihreä celadonlasite ja kokokuviona kala. Hintaa siitä pyydettiin yli 300 juania eli yli kolmekymmentä euroa. En siis ostanut sitäkään.
 

Koska satuin muista syistä Kulttuurimarkkinoiden lähettyville, päätin saman tien käväistä sielläkin. Odotukset eivät olleet suuret, silla olin käynyt kuulemiani kuvauksia vastaavissa paikoissa Beijingissa ja Chongqingissä, enkä erityisemmin ollut välittänyt niistä. Mutta yllätyin. Näiden markkinoiden ero muihin näkemiini oli mieletön kirjakauppojen määrä. Olin ajatellut, että voisin ostaa jonkun kiinalaisen lastenkirjan ihan vain sen vuoksi, että niissä luulisi kielen olevan sen verran yksinkertaista, että saisin siitä jotain selvää. Löysinkin yhden aika mukavan, jossa oli erikoinen kuvituksellinen ote. En kuitenkaan, - yllätys, yllätys! - ostanut sitäkään...
 

Yhden jutun sen sijaan ostin. Veljentyttäreni oli pyytänyt minua tuomaan Kiinasta 'sellaisen kiinalaisen koristeen jossa on sellaisia roikkuvia juttuja'. Isänsä mukaan hän oli nähnyt sellaisia kiinalaisissa ravintoloissa. Koska kuvaus ei ollut tämän tarkempi, tulkitsin sen punaiseksi solmukoristeeksi. Usein niissä on solmujen lisäksi muutakin roinaa, mutta koska muuta ei vaadittu kuin 'sellaisia roikkuvia juttuja', ostin Kulttuurimarkkinoilta punaisen solmukoristeen ilman muuta rojua. Kaupan ei ollut kovin isoja sellaisia, jossa ei olisi ollut jotain kummallista muuta tavaraa, joten tuliainen on nyt aika pieni.
 

Ne kengät, joita se thaimaalainen kanssaopiskelija tekee ja joista kerroin taannoin, tehdään juuri samalla solmutekniikalla.