1. Singer ja lapsuus

Singerin lapsuuden-

kertomuksia leimaa sadunhohtoisuus, mutta kun tarkemmin lukee, kurkistavat esiin laiminlyönnit. Mutta sadussahan pitää aina olla peikkoja. Tai juutalaisittain dybbukeja.

Olen moniaita kertoja miettinyt, mikä minua viehättää Isaac Bashevis Singerin teoksissa. Itsestäänselvin syy on niiden sadunomainen nostalgia. Niissähän haikaillaan aina Vanhaan maailmaan, usein tarkkaan ottaen Varsovan juutalaisyhteisöön, ja varsinkin Varsovaan sijoittuvissa lapsuuden aikoja kuvaavissa novelleissa on merkillistä epätodellista taikaa.

 

Singerin nostalgia on kuitenkin aika erikoislaatuista. Meillä nostalginen haikailu kohdistuu johonkin ammoin menetettyyn luonnontilaan, mutta luonto tai ylipäätäänkään mikään ’luonnollinen’, mitä sillä nyt kulloinkin satutaan tarkoittamaan, ei ole Singerin kirjoissa mitenkään ideaalinen ihmisen olinpaikka tai olotila. Singerin kirjoissa äidit rukoilevat, että heidän lapsensa saisivat elää ihmisten parissa eikä missään erämaassa. Lublinin taikurissa väitetään, että jopa hevoset virkistyivät, kun pääsivät maaseudulta Varsovaan.

 

Yksi Singerin romaanien toistuvista teemoista on rakastavaisten pakeneminen maaseudulle kaikkia mukavuuksia vailla olevaan mökkiin. Tällainen kohtaus esiintyy teoksessa Illan tullen, yön pimeten, jossa korpeen pakenevat Zipkin ja Clara, ja sama tapahtuu postuumisti romaanina ilmestyneessä kirjassa Varjoja Hudsonin yllä. Kummassakin tapauksessa kaikki päättyy katastrofiin ja toteamukseen, ettei niin voi elää.

 

Ainoa tapa, jolla luonnon helmassa voi selvitä, on Singerin mukaan lomailu Puolassa huvilaseudulla Otwostkissa, mieluiten hotellissa, kun joku muu siivoaa ja hoitaa ruoan valmiina pöytään.

 

Johtopäätös: Singerin ihmisistä ei ole elämään omillaan? He ovat sosiaalisia ylellisyyskapineita, joiden olemassaolo perustuu kehittyneelle yhteiskunnalliselle infrastruktuurille. Eräänlaisia ikuisia lapsia, joiden fyysisistä tarpeista joku muu pitää huolen.

 

Mutta onko lapsen asema Singerin kirjoissa jotenkin erinomainen? Ei ainakaan nykyaikaisten mittapuiden mukaan. Singerin lapsuutta kuvaavissa novelleissa pistävät silmään meikäläisittäin erittäin erikoiset lastenkasvatukselliset periaatteet. Lapset ovat perheessä omituisessa asemassa. Merkillisin juttu löytyy kirjasta Isäni seurakuntaa, jossa pikkuinen poika lähetetään rikollisten ja parittajien asuttamalla kadulla keräämään isänsä velkasaatavia ovelta ovelle. Viimeinen tikki on, kun hänet viedään kammottavaan loukkoon, missä makaa ties miten monettako päivää ruumis. Kun poika tulee kotiin vapisten järkytyksestä, äiti kohdistaa häneen koko joukon erilaisia muodollisia kauhunkarkotustoimenpiteitä, mutta ei esimerkiksi ota syliin. Jos ei Singerin lapsuus faktojen valossa aivan tarkkaan ottaen vastaa meikäläisiä ihanteita, ei vastaa Singerin äitikään kristillistä äitimyyttiä. Hän ei kertomusten valossa ollut mikään taloudenhoidollinen kotihengetär, ja kun talossa oli kylmä, Singerin äiti vietti koko päivän vuoteessa, koska muualla ei tarennut. Mutta lapsuuden taika on säteilevä, ja gheton sopukoissa kimmeltää lukijan silmissä pikkuisten jalokivien kaltaisia tähtösiä.

 

Piittaamattomuus lapsia kohtaan näkyy koko Singerin tuotannossa, ei vain hänen lapsuuttaan kuvaavissa novelleissa. Moskatin suvussa Asa Heshel hylkää perheen jos toisenkin, koska ei siedä sairastelevaa lasta, ja lukijan oletetaan hyväksyen ymmärtävän tämän. Historiallisena yksityiskohtana mainittakoon, että Singer hylkäsi itsekin lapsensa.

 

Singerin nostalgiassa ei siis ole kaipuuta luontoon eikä äidilliseen huolenpitoon, sillä kumpaakaan ei esiintynyt Singerin lapsuudessa. Ja jos hellyyttä esiintyi, sitä pidettiin jonain hermostollisena tautina. Omassa kaatumatautisessa siskossa oli Singerin näkökulmasta paljonkin omituista, ja omituisinta oli se, että hän hellitteli ihmisiä. Se ei kuulunut shtetlin, juutalaisen kylä- tai kaupunkiyhteisön, toimintatapoihin. Siskoa pidettiinkin jotenkin mieleltään murtuneena, ja muistelmanovelleissa hänen kerrotaan yrittäneen jopa itsemurhaa.

 

On tiedossa, että tyttölapsen syntymää pidettiin Singerin lapsuudenperheessä niin suurena häpeänä, että lapsi toimitettiin heti syntymänsä jälkeen pois kotoa. Takaisin sisko otettiin vasta kolmen vuoden jälkeen.