4. Singer ja lurianinen kabbala

Jumala on jo niin kyllästynyt ihmisiin ja heidän typeryyteensä, että hän mielellään tuhoaisi koko maailman. Mutta maailmassa on koko ajan 36 tsaddikia, hyvää ihmistä, joiden tähden Jumala antaa maailman olla.

Ajankohta, jona Zoharin ideat sitten nousivat huikeaan arvoonsa, koitti 200 vuoden kuluttua sen kirjoittamisesta eli 1400-luvun viimeisellä vuosikymmenellä. Silloin juutalaisia kohtasi yksi heidän historiansa suurimmista katastrofeista, nimittäin karkotus Espanjasta. Tämä tapahtui vuosisatoja kestäneen kristillis-islamilais-juutalaisen multikulttuurisen kukoistuksen päätteeksi vuonna 1492.

 

Tosin jo hiukan ennen tätä lopullista katastrofia oli kabbalistien piirissä alettu arvella, että pelastus edellyttäisi jonkinlaisia Messiaan synnytystuskia, ja tämä ajatus konkretisoitui kaikenlaisen kärsimyksen ja kurjuuden hurmioituneeksi vastaanotoksi, mikä tietenkin oli yhteydessä myös edelleen vaikuttavaan yleiseurooppalaiseen köyhyyden ihannointiin.

 

Espanjasta karkotuksessa Messiaan synnytystuskat näyttivät sitten totisesti aktualisoituvan.

 

Espanjasta karkotuksen jälkeen kabbalan harjoituksen painopiste siirtyi Zoharin syntysijoilta Espanjasta Palestiinan Safediin. Siellä vaikutti Isaac Luria. Isaac Luria oli näkyjen näkijä, joka uskoi, että kaikella olevaisella, niin orgaanisella kuin epäorgaanisellakin, oli sielu, jonka kanssa voitiin kommunikoida kuten vainajien sielujenkin kanssa. Näiden sielukontaktiensa avulla Lurialla oli tapana löytää muinaisten pyhien miesten hautoja, etenkin Zoharin henkilöiden, jotka modernin tieteen käsityksen mukaan eivät siis olleet koskaan edes eläneet. Mutta Zoharin maailma oli Lurialle arkitodellisuutta, ja Isaac Luria lienee Maimonideen jälkeen juutalaiseen ajatteluun eniten vaikuttanut yksittäinen henkilö, vaikka hän itse kirjoitti hyvin vähän. Lurian kuoltua 38-vuotiaana hänen oppilaansa kuvasivat hänen persoonaansa ja opetustaan teksteissä, jotka levisivät 1700-luvulle tultaessa kautta juutalaisen maailman.

 

Zoharin maailma oli siis keinotodellisuus. Niin sanottu kuvitelma. Ankaran rationalistin mielestä varmaan valetta. Mikä ihmisiä kiehtoo keinotekoisissa maailmoissa, jotka joku on omia aikojaan luonut omiin tarpeisiinsa, joita ns. todellinen maailma ei ole kyennyt tyydyttämään?

 

Lurianin kabbala on gnostilaisvaikutteista, ja yleisgnostilaiseen tapaan siihen liittyy dramaattinen, mielikuvitusta stimuloiva käsitys luomisesta. Se selittää osaltaan lurianisen kabbalan kansansuosion. Luriaa kiusasivat aiemman kabbalan puutteellisesti selittämät asiat kuten se, miten maailmassa, joka Zoharinkin mukaan on kokonaan Jumalaa, on kuitenkin jotain, mikä ei ole Jumalaa, ja se, miten maailma voitiin luoda tyhjästä, vaikka ei ole mitään tyhjää vaan kaikki on Jumalan täytetyttä.

 

Jo Zohar oli selittänyt, että En-Sofissa, tuossa Jumalan täysin tuonpuoleisuudessa, on täytynyt ensin syntyä tyhjää, koska muuten maailma ikään kuin ei olisi Jumalan täyteydessä ’mahtunut’ tulemaan luoduksi. Lurian mukaan tämä tapahtui siten, että En-Sof vetäytyi sisään Tyhjyyden syntyessä, ja tässä Jumala sovelsi Lurian mukaan itseensä tuomiota, rajoitti itseään, ja tämän itsekontrollin myötä tuomion kylkiäinen, paha, tuli osaksi prosessia. Paha on siis lurianisessa kabbalassa vapauden rajoittamista, johon liittyy tuomio.

 

En-Sofin vetäytymisessä syntyneeseen tyhjään tilaan jäi kuitenkin hiukan jumalallisen valon jäänteitä samaan tapaan kuin tyhjään viinipulloon jää viinistä viinin tuoksu. Mitättömän vähän, eli ei oikeastaan ollenkaan, vaan ainoastaan aavistus. Nuo jumaluuden aavistusmaiset jäänteet sekoittuvat tuomion kanssa kaoottiseksi keitokseksi. Kun tähän ikään kuin toisiaan hylkivien kaasujen potentiaalisesti väkivaltaiseen seokseen iskeytyi jumalaisen valon kirkas säde, käynnistyi luomisen esinäytös – muodot alkoivat syntyä ja tyhjiö täyttyä.

 

Tässä esinäytöksessä syntyivät vasta sefirat, luomisen eräänlaiset arkkityypit, jotka eivät vielä olleet ajallisia yksiköitä vaan täyttä jumaluutta. Sefirat tulivat toimimaan luomisen seuraavan vaiheen raaka-aineina, mutta ennen sitä ne piti säilöä astioihin odottamaan aikaansa. Mutta astiat särkyivät. Syy tähän oli paha, mutta tämä ei ollut mikään onneton sattuma vaan suunniteltu juttu. Pahahan oli alkuvetäytymisessä jäänyt tyhjiöön. Paha oli eliminoitavissa vasta astioiden särkymisen jälkeen, sillä vasta silloin alkuvetäytymisen jälkeen syntyneen keitoksen osat, paha ja jumaluuden vetäytymisjäänteet, olivat erotettavissa toisistaan. Sitä ennen ne olivat olleet liuenneina toisiinsa, erottamattomissa.

 

Tällainen käsitys itsenäisestä pahasta tuli olemaan lurianiselle koulukunnalle kiperä kysymys, näyttäisihän se olevan pahinta mahdollista kerettiläisyyttä eli dualismia.

 

Mutta jos paha erotetaan erilleen, on varauduttava siihen, että hyvälle käy samoin. Niinpä luomisen lieveilmiönä oli, että valon sefira, Sekhina, Jumalan feminiininen aspekti, joutui eksiiliin eli maanpakoon, eroon Jumalasta maailmankaikkeuden herrana. Pahan erottamisella erilleen oli siis kova hinta.

 

Mikä sitten on ihmisen tehtävä – ja varsinkin mystikon – tässä kiemuraisesti syntyneessä maailmassa? Prosessi, jossa Jumala kehittää itseään, ei saavuta päätöstään Jumalassa. Tiettyjen osien suorittaminen on ihmisen osa – hänet on sitä varten luotu. Nämä ihmisen velvollisuudet ovat tikkun, maailman pelastaminen, pitkin kaikkeutta hajonneiden valon sirpaleiden kerääminen taas kokoon elämällä Tooran mukaan, rukoilemalla ja täyttämällä käskyt. Pelastus on siis maailman luominen käännettynä toiseen suuntaan, kokoamista, kun luominen oli hajottamista. Liki toivoton projekti niin ihmisten kuin Jumalankin näkökulmasta, ja Singerin päähenkilöt kamppailevat hullun lailla tikkuneineen, sillä maailmassa on niin vaikea selvästi erottaa, mikä lopulta on hyvä ja mikä paha, oikea ja väärä.

 

Juutalaisessa kansanperinteessä kulkee uskomus, että Jumala on jo niin kyllästynyt ihmisiin ja heidän typeryyteensä, että hän mielellään tuhoaisi koko maailman; mutta maailmassa on koko ajan 36 tsaddikia, hyvää ihmistä, joiden tähden Jumala antaa maailman olla.

 

Safedilaisen nykykabbalisti Yaacov Kaszemacherin mukaan tämä perustuu siihen, että heprean elämää tarkoittavan sanan (chai) lukuarvo on 18, ja kun siihen lisätään ikään kuin myös tuleva elämä eli toiset 18, saadaan 36.