8. Singer ja jalo petos

Sabbatealaisuus nähdään nykyisin askeleena kohti juutalaista valistusta, haskalaa, jonka mukaan juutalaisten piti murtautua ulos perinteistään, ja monet haskalan ja reformi-

juutalaisuuden johtohahmot tosiasiassa nousivatkin sabbatealaisuuden piiristä.

1600-luvun puolessa välissä tapahtui Puolassa Chmielnickin kapina. Tämä tarkkaan ottaen 1648 tapahtunut hyökkäys juutalaisia vastaan eskaloitui pogromiksi, jossa tuhoutui 100 000 juutalaista. Niihin aikoihin sijoittuu Singerin romaani Orja. Orjan päähenkilö selviytyy kapinasta ja tulee lopuksi muuttaamaan Palestiinaan, missä hänestä tulee sabbatealainen.

 

Orja on kuvaus elämästä jatkuvan uhan alla. Kaikkia alkaa siitä, että päähenkilön Jaacobin kotikylä kokee Chmielnickin hyökkäyksen, josta Jaacob selviytyy hengissä mutta joutuu orjaksi vuoristoalueen kristityille. Hän rakastuu isäntänsä tyttäreen Wandaan. Pariskunta päätyy karkaamaan, ja he asettuvat juutalaisyhteisöön. Jaacob ja Wanda joutuvat perustamaan elämänsä valheille ja pettämään yhteisöä, joka ottaa heidät omikseen. Yhteisö ei tiedä, etteivät he ole naimisissa eikä Wanda ole juutalainen. Jälkimmäinen seikka salataan siten, että Wanda, joka ei osaa jiddshiä, esittää mykkää. Ja nimekseen hän saa Saara. Kaikki sujuu jonkin aikaa loistavasti, pariskunta saa kunnioitetun aseman ja Jaacobista tulee jopa tilanhoitaja eräälle aateliselle eli ns. hovijuutalainen.

 

Petos paljastuu tuskallisessa lapsivuoteessa, johon Wanda myös kuolee. Lapsi jää henkiin. Kyläläiset eivät kuitenkaan anna anteeksi. Jaacob pakenee taas, nyt poikansa kanssa Palestiinaan, missä he hurahtavat sabbatealaisuudeksi kutsuttuun lahkoon, jonka perustava idea on nimenomaan petos.

 

Romaani päättyy siihen, että Jaacob palaa Puolaan kuolemaan ja etsii Saaran haudan. Aikoinaan Saara haudattiin ilman juutalaisia menoja hautausmaan ulkopuolelle, mutta vuosien kuluessa hautausmaa on kasvanut ja ympäröinyt Saaran haudan. Niinpä hän on päätynyt juutalaiseksi juutalaiselle hautausmaalle. Hän ja hänen edustamansa petos oli näin tullut sisällytetyksi juutalaiseen perinteeseen. Juutalaisuus oli kokenut uudistuksen.

 

Uusien piirteiden omaksuminen institutioihin on mielenkiintoinen ilmiö. Aluksi instituutio vastustaa uudistusta ja uudistusten ajajia pidetään pettureina, mutta siten uudistus havaitaan ikään kuin välttämättömäksi ja se tulee hyväksytyksi. Uudistajan asema on kuitenkin aina hankala. Uudistaja kuin uudistaja joutuu käymään melkoisen via dolorosan. Instituutioiden uudistamiseen voi kuolla. Omat tappavat.

 

Sabbatealaisuuskin nähdään nykyisin osana väistämätöntä askelta kohti juutalaista valistusta, haskalaa, jonka mukaan juutalaisten piti murtautua ulos perinteistään, astua ulos getoista kohti valtakulttuureita, opetella kotimaidensa virallinen kieli ja sopeutua ympäröivään yhteiskuntaan. Orjan Jaacob toimi juuri näin. Hän eli kristittyjen keskuudessa, joskin pakosta, opetteli heidän kielensä ja otti ’vaimokseenkin’ kristityn, epäpuhtaan. Monet reformijuutalaisuuden ja haskalan johtohahmot tosiasiassa nousivatkin sabbatealaisuuden piiristä.

 

Sabbatealaisuus on kaikesta huolimatta katkera luku juutalaisuuden historiassa. On ollut suuri häpeä, jos suvussa on ollut sabbatealaisia. Asian salaamiseksi on esimerkiksi seurakuntien arkistoista tuhottu papereita, joissa on mainintoja huomattaviin asemiin kohonneiden seurakuntalaisten ja heidän esivanhempiensa yhteyksistä sabbatealaisuuteen.

 

Varhaisimmilla hasidijohtajillakin oli usein sabbatealainen tausta, minkä paljastumisesta seurasi silloin tällöin skandaaleja. Esimerkiksi kävi ilmi, että hasidismin johtohahmon Baal Shemin suuresti arvostaman mystisen kirjan, Shema Israel –rukouksen kabbalistista tulkintaa sisältävän Sefer Ha-Tsorefin, kirjoittaja oli salasabbatealainen. Singerin novelleissakin pullahtelee esille salasabbatealaisia. Esimerkiksi kylää kohtaavat mielipuoliset onnettomuudet saavat selityksensä, kun ovenpieliin kiinnitetyt rukouskotelot mesuzzat tutkitaan ja selviää, että mesuzzoiden tekstit kirjoittanut rabbi oli salasabbatealainen; hän oli tehnyt rukouksiin tahallaan virheitä, ja tästä johtuivat onnettomuudet. Hasidismista puuttuvat kuitenkin sabbatealaisuuden korostuneet messiaaniset tendenssit. Yhtä kaikki, monet hasidijohtajat käyttäytyivät mahtipontiseen tyyliin, joka toi aikalaisille pelottavasti mieleen sabbatealaisuuden ja jopa frankilaisuuden.

 

Johtajan aseman korostuminen oli hasidismin erityispiirre. Yhteisöt ryhmittyivät tiettyjen rukoushuoneitten rabbien ympärille, ja näillä rukoushuoneilla saattoi olla haaraosastoja muillakin paikkakunnilla kuin sillä, jolla rabbin varsinainen istuin sijaitsi. Singerin kirjoissa kukaan rabbi ei ole vain rabbi, paitsi ehkä ns. hallituksen rabbit, vaan he ovat Bialodrevna rabbeja, Vähä-Tverestopolin rabbeja tai muita tiettyjen rukoushuoneiden rabbeja tai näiden kannattajia. Singerin kirjoissa on kovasti merkitystä sillä, kuka käy minkäkin rabbin rukoushuoneessa. Myös rabbien kannattajajoukkojen lukumääriä lasketaan, ja etenkin juhlapyhinä on tärkeää, kuinka paljon ulkopaikkakuntalaisia rabbin kannattajia synagogaan saapuu.

 

Paikoin hasidismin johtajuuteen liittyi raadollista vallanhimoa, etenkin kun asema alkoi periytyä isältä pojalle. Singerin kirjoissa eletään usein kohtalonhetkiä, kun vanha rabbi on kuolemassa ja jonkun hänen poikansa tai vävynsä kuuluu ottaa hänen paikkansa, eikä seuraaja aina ollut etukäteen varma. Johtajien ympärille muodostui suoranaisia hoveja, joiden suureellisuudella ei aina ollut mittaa ei määrää. Singerin kirjojen todella suuret rabbit ovat kuitenkin poikkeuksetta hauraita, askeesiin taipuvaisia mystikoita, joita maalliset asiat syömisestä lähtien vain häiritsevät, mutta joiden käsissä Zohar kuluu. Hasidit tekivät myös ihmeitä, kuten Singerin kirjoissakin kuvataan.