Ahmatovasta

Anna Ahmatovan elämässä oli niin paljon mustia joutsenia, että ne muuttuivat valkoisiksi.

En tiedä, kumpi on raskaampaa – väsyttävämpää –, kärsimys vai tämä siitä toipuminen.

Kärsimys oli toisenlaista, siinä kävi hirveillä kierroksilla. Ensin jouduin hirmuiseen paniikkiin, kun kuulin veljeni ongelmista, ja paniikkia lisäsi, että ne olivat kestäneet tietämättäni niin kauan. Seurasin ja kärsin veljeni kärsimystä muutamaa päivää vaille neljä kuukautta. Tein kaiken minkä keksin ja pystyin hänen auttamisekseen, pyysin, että hän kertoisi, mitä voisin tehdä, tekisin mitä tahansa; olimme yhteydessä päivittäin. Sitten hän lopetti kärismyksensä. Minä jäin kärsimään. Äiti oli ollut huonssa kunnossa jo seitsemän vuotta ja erittäin huonossa kolme, ja kun veljeni oli kuollut, jouduin vielä oman kärismykseni lisäksi seuraamaan, kuinka äiti kärsi ja kuoli veljeni kuolemaan.

Monet ilmaisivat minulle myötätuntoaan ja olen siitä kiitollinen, siitä oli kyllä apua, mutta eihän kukaan voinut täysin käsittää, mitä se oli.

Olin ennen tuon ruljanssin alkua lukenut Rosenholmin, Salmeniemen ja Sorvarin teoksen Naisia Venäjän kulttuurihistoriassa. Venäjällä sitä on piisannut naisia, jotka eivät ole pelänneet kärsimystä. Muistelin kirjan kertomuksia Maria Pariisilaisesta, jolla oli siinä mennessään montakin eri siviilinimeä.

Ja nyt olen lukenut Anna Ahmatovaa. Olen lukenut useampiakin hänen elämäkertojaan, mutta varsinkin avantgarden hurjimmat ja myös Ahmatovan nuoruuden vuodet on kuvattu parhaiten Volkovin Pietari-kirjassa. Nyt luin varsinkin myöhempiä runoja, joissa hänen ympäriltään kuolee ihmisiä kuin kärpäsiä. Nuoruudessani yritin kääntää itselleni englannista Runoelmaa ilman sankaria, sitä merkillistä karnevaalia, mutta nyt luin ihan eri runoja.

Sen verran minun osani on ollut helpompi, että tein kaiken minkä pystyin eikä minun siis tarvitse kokea syyllisyyttä, mutta Ahmatova tuli kokemaan sitäkin. Hänen poikansa Lev Gumiljov joutui vankileirille useampaan otteeseen, luultavasti kaikki kerrat loppujen lopuksi lähinnä siitä syystä, että hänen vanhempansa nyt vain sattuivat olemaan Anna Ahmatova ja Nikolai Gumiljov, mutta kaksi kertaa aika yksiselitteisesti äitinsä turhamaisuuden tähden.

Tunnen suurta sympatiia Lev Gumiljovia kohtaan, sillä kyllähän minäkin jouduin kärsimään asiaintiloista, joihin syyllisiä olivat aivan muut kuin minä. Gumiljov syytti avoimesti äitiään.

Ahmatova on älyllisesti rehellinen ja myöntää syyllisyytensä. Hän tosin yritti korjata jälkiään, mutta se oli aina liian myöhäistä. Mutta hän ei soimaa itseään, eikä hän soimaa muitakaan, jotka toimivat samantapaisesti. Hänen ollessaan Taškentissa evakossa Leningradin piirityksen aikoihin siellä olivat myös Osip Mandelštam, yksi Ahmatovan parhaista ystävistä ja juutalainen, ja Aleksei Tolstoi, antisemitistinen neuvostopatriootti, jolla oli hyvät suhteet valtion johtohenkilöihin. Mandelštam veti sitten kerran jonkun keskustelun tuoksinassa Tolstoita turpaan, minkä seurauksena Tolstoi lähetytti Mandelštamin vankileirille eli käytännössä tapatti hänet. Ahmatova ei kiellä, että näin tapahtui, mutta hän ei myöskään kiellä, että siitä huolimatta Aljosha Tolstoi oli erittäin lahjakas, varsinkin nuorena. Ahmatova suri suuresti Mandeštamin kohtaloa.

Ilmeisesti on helppoa antaa muille anteeksi, jos on yhtä syylllnen itse.

Ahmatovan myöhemmissä runoissa eletään keskellä helvettiä, jossa hyviä ihmisiä suljetaan vankileireille, kidutetaan, tapetaan eikä mitään voi, joten niistä saa lohtua, jos on itse joutunut kokeman jotain samankaltaista. Hyvin harvat ovat joutuneet seuraamaan vierestä, kun läheiset – monikossa – tuhoutuvat yksi toisensa jälkeen. Ja vielä harvemmat ovat kirjoittaneet siitä, joten Anna Ahmatova on niitä harvoja, joiden kanssa tuollaisen äärikokemuksen voi jakaa. Vielä yli puoli vuosisataa hänen kuolemansa jälkeen.

 

Minua väsyttää aivan hirveästi. (31.1.2017)