Jumalan ei ehkä sittenkään historia

Armstrong, Karen. Jumalan historia. Jyväskylä 2007.

Takavuosina, tarkkaan ottaen vuonna 2007 eli kymmenen vuotta sitten, ilmestyivät kirjakauppojen hyllyille yht'aikaa suomennokset tästä Karen Armstrongin teoksesta Jumalan historia sekä Pascal Boyerin teoksesta Ja ihminen loi jumalat. Juuri silloin en kerennyt niitä lukemaan, mutta kun päätin viimein toiseen tarttua, Boyer oli aika itsestäänselvä valinta tieteellisyyttään. Tämä Armstrongin lähinnä juutalaisuutta, kristinuskoa ja islamia käsittelvä kirja ei ole tieteellinen eikä edes populaari tietoteos vaan kaunokirjallisuutta, 592-sivuinen essee (ilman sanastoa ja lähteitä, jotka tulevat siis tämän lisäksi). Karen Armstorong itse saattaa pitää tätä tietoteoksena, mutta tässä yhteydessä on syytä muistaa, että hänen tohtorinväitöskirjansa hylättiin ekä hän ole koskaan suorittanut näitä opintojaan loppuun. Luultavasti hän on saanut niin paljon mediajulkisuutta kuin on lähinnä siksi, että hän vietti nuoruudessaan seitsemän vuotta nunnana luostarissa, ja siitähän saa mukavia lehti- ja telkkarijuttuja. Hän on syntynyt vuonna 1944, ja nunnaksi hän päätyi jo 1962 eli 18-vuotiaana.

Tietoteosaspektilla lukijan epäluulot heräävät heti alussa, kun Armstrong esittää aika vahvoja väitteitä siitä, miten hänen pakanauskonnoksi kutsumiensa uskontojen harjoittajat sekä varhaiset monoteistit kokivat jumalansa. Se nyt on kuitenkin asia, jota hän ei voi mitenkään tietää eikä voi kukaan muukaan, sillä sitä ei voida tutkia millään validilla tutkimusmenetelmällä. Hän esittää siis pelkkiä omaan mielikuvitukseensa perustuvia luonnehdintoja ikään kuin ne olisivat todennettuja faktoja, ja tässä hän teki virheen. Hänen olisi kannattanut sovinnolla ilmaista mahdollisimman selvästi, että kyseessä ovat hänen kuvittelemansa asiat. Näin hänen olisi kannattanut menetellä jo siksikin, että hän korostaa tuonnempana kirjassaan, että Jumalan kokemuksessa tarvitaan mielikuvituskykyä. Armstrong keksittyykin kirjassaan lähinä Jumalan yksityiseen kokemiseen ja ihmisten mielissä kehitettyihin erilaisiin jumalakuviin, kun tuossa samaan aikaan suomennetussa Boyerin teoksessa näkökulma on siinä, miten uskonto palvelee ihmisiä sosiaalisina yhteisöinä.

Toinen Armstrongin virhe on kohtalaisen pitkä aikajänne. Tai virhe ja virhe. Maailmassa tarvitaan tällaisia isojen kokonaisuuksien hahmottamisyrityksiä. Mehän olemme pitkään eläneet aikana, jona yleistykset on kielletty siksi, että ne ovat yleistyksiä, mutta se nyt vain on niin, että ihmiset yleistävät, ja jos saatavailla ei ole suurinpiirteinkään perusteltuja isojen asiakokonaisuuksien yleistyksiä, ihmiset luovat niitä itse kukin itsekseen tai kaiken maailman huuhaa-porukoissa. Niinpä joudun väkisinkin arvostamaan tätä Armstrongin kirjaa. Mutta joudun myös huomauttamaan, että hän on olut pakotettu tekemään valintoja siinä, mitä ottaa kirjaansa mukaan, onhan kyseessä 4000 vuoden ajanjakso, ja minusta tästä nyt puuttuu joitain juttuja, ja joitain kuten 1900-luvun äärimmäisen teoreettisia teologisia virtauksia on jopa liikaa.

Kristinuskon kehityksen suhteen tästä puuttuu anabaptismi ja talonpoikaiskapinat. Toistaiseksi en ole saanut tietooni, jos kohta en ole erityisemmin tietoa etsinytkään, miksi ja millaisten tapahtumien seurauksena kirkko ylipäätään äätyi kastamaan lapsia, mutta kun uskonpuhdistuksen myötä Raamattu tuli 'lailliseksi' kaikille lukea ja kirjapainotaidon myötä myöskin helpohkosti saataville, ihmisten silmään pisti, että lapsien kastaminen on sille kirjalle täysin vierasta. Se, että Armstrong ei kiinnitä tähän huomiota, on kummallista, sillä hän kiinnittää kyllä huomiota moniin sellaisiin teologiseen kysymyksiin kuten kolminaisuus ja Jeesuksen ihmisyyden ja jumalallisuuden dilemma, jotka ovat aika paljon kauempana tavallisten uskovaisten uskonnollisesta kokemuksesta kuin se, miten ihmisen on ajateltu kasteen kautta pelastuvan. Tämä kastekysymys on tätä nykyä yksi eniten kristittyjä jakavista seikoista evoluutioteorian ohella, ja eniten meidän päivinämme leviävät ne kristinuskon suunnat tai johdannaiset, jotka eivät hyväksy lapsikastetta (esim. helluntailaisuus). Pääsääntöisesti nämä suunnat eivät myöskään hyväksy tieteellistä maailmankuvaa. Aikanaan eli 1500-luvun alkupuolesta lähtien tämä kastekysymys aiheutti melkoisia kaiskeita, joiden sivuuttaminen ei tee oikeutta sille, miten Jumalan historia on kehittynyt läntisessä maaimassa.

Talonpoikaiskapinat puolestan edelsivät näitä (alkaen Euroopassa 1300-luvun puolivälin tienoilla)  kulminoituen uskonpuhdistuksen ajan Saksaan, ja ne liittyivät ylipäätäänkin esivaiheena uskonpuhdistukseen samoin kuin sitten sen toteutukseen. Armstrong ei mainitse koko asiaa.

Kalvinismista ei minunkaan mielestäni pidä antaa liian puhtoista kuvaa. Mielestäni Armstrong ei kuitenkaan korostanut riittävästi sitä, että nykyisin nopeiten leviävä kristillisperäinen uskonsuunta on helluntialaisuus, eräs kalvinismin jälkeläinen. Hän ei ylipäätäänkään korostanut 1900-luvun jälkipuoliskon karismaattisia liikkeitä, vaikka mainitseekin, että elämyshakuisuus kasvoi tuona aikana, eikä hän edes mainitse, että karismaattisuus sai alkunsa juuri helluntailaisuudesta, mistä se levisi muihin kristinuskon suuntiin aina katolisuutta myöten. Pikemminkin hän näkee vaikutuslähteenä itämaiset uskonnot, joogan ja sen sellaisen, mitä on aika vaikea uskoa, sillä helluntailaisuudella on niiden kanssa aika vähän tekemistä, ja fakta nyt kuitenkin on, että helluntailaisuus on se liike, josta karismaattisuus alkoi kristinuskon piirissä levitä.

 

Mutta toisaalta kalvinismin suhteenkin pitää muistaa, ettei päästä lasta menemään pesuveden mukana. Armstrong kuvailee kiitettävän vuolaasti (vaikka jotain mielestäni oleellista puuttuukin) niitä sekavia uskonnollisia oloja ääriliikeineen, jotka seurasivat uskonpuhdistusta parin sadan vuoden ajan, ja yksi maailmakuvallinen kilpailija oli tieitenkin empiirinen tiede 1600-luvulta lähtien, josta Armstrong aivan oikein toteaa, ettei se ollut vielä pitkään aikaan jumalatonta eli ateistista siinä mielessä kuin me ateismin tänä päivänä ymmärrämme. Mutta, mutta... tosiesta äärilaidasta Armstrong hädin tuskin mainitsee pietismiä, mikä vähän hämmästyttää minua, sillä sehän oli hyvin kokemuksellinen suunta, ja kokemuksellisuus on hänen pointtinsa.

 

Mainitsen kalvinismin tiimoilta yhden poissaolijan, ja se on alankomaalainen Christophe Plantin (1520-1589), kalvinistisen Rakkauden perhe -lahkon jäsen ja huomattava liikemies kirjapainoalalla. Hän nimittäin on aika merkillinen, todellakin vaikeista lapsuudenkokemuksista selvinnyt kapinallinen, joka uhmasi taloudellisessa mielessä menestyksekkäästi niin maallisia kuin kirkollisia vallanpitäjiä. Välillä näytti siltä kuin koko muu maailma olisi käynyt sotaa tätä yhtä miestä vastaan. Hänen perustamansa Euroopan merkittävin kirjapaino (per. 1555-1876, 321 vuotta) tuli pysymään pystyssä pitkään hänen kuolemansa jälkeenkin, ja kristillisessä mielessä ja ehkä muutenkin tärkein firman tuotos oli Polyglottiraamattu.

Jostain syystä Armstrong näkee kovasti vaivaa selittääkseen, että Jeesus Nasaretilainen olisi ollut fariseus, vaikka hänen suuhunsa on evankeliumeissa pantu aika paljon fariseuksia vastustavia lausuntoja. Useimmat kai katsovat, että sikäli kun kyseessä ylipäätään oli historiallinen henkilö, tämä olisi pikemminkin ollut essealainan.

Ja taas toisaalta olen hänen kanssaan samaa mieltä siitä, että juutalainen mystiikka on hänen kokemuksellisuuden näkökulmastaan juuri niin tärkeä asia ja juuri sillä tavallakin tärkeä kuin hän kuvaa. Eikä Armstrong, aivan oikein, unohda kertoa juutalaisen mystiikan negatiivisistakaan piirteistä, niin kuin nyt sen mestareiden ilmiömäisestä kyvystä panna rahoiksi. (3.9.2017)