W.H. Auden ja absurdin logiikka

Auden, W.H. Collected Longer Poems. Great Britain 1988.

 

Carpenter, Humprey. W.H.Auden - A biography. Great Britain 1981.

Kun viime viikolla kaivelin skeptikoiden ufo-teemakokoukseen vanhoja kirjoituksiani siltä varalta, että jokin niiden teemoista pulpahtaa keskustelussa esiin, löysin alla olevan tekstin W.H.Audenista. Kyseessä on pikku pätkä proseminaarityöstäni, joskin tähän blogitarkoitukseen saksin siitä pois suoranaisesti tutkimukselliset kohdat sun muun tieteellisen jargonin sekä tähän hätään tarpeettomat lähdeviitteet - jotkut lähdeviitteet olen jättänyt. Aiheena oli noin ympäripyöreästi ilmaistuna uskonnollisten käsitysten kehittyminen uusien kilpailevien paradigmojen vaikutuksesta:

Wystan Hugh Auden (1907-1973) oli englantilainen runoilija, arkkihomo, joka on tunnettu myös kulissiavioliitostaan Erika 'Thomasin tytär' Mannin kanssa tämän pelastamiseksi natsien käsistä. Kirjojen julkaisemisesta Auden oli sitä mieltä, että se pitäisi tehdä anonyymisti, eikä kirjailijoista ainakaan pitäisi kirjoittaa elämäkertoja. Tosiasiassa esimerkiksi Audenin oma runo For the Time Being on jokseenkin mahdoton ymmärtää ilman mitään elämäkerrallista taustatietoa.

For the Time Being — A Christmas Oratory on pitkä runo (Audenin pitkien runojen kokoelmassa Collected Longer Poems runo vie 66 sivua, Auden 1968), jossa kuvataan Jeesuksen syntymän aikojen tapahtumia, seassa modernin yhteiskunnan piirteitä osoittamassa kyseisten tapahtumien yhteyttä nykypäivään.

Kaikkein silmiinpistävin kohta runossa lienee kuvaus Herodeksesta. Uuden testamentin mukaanhan kuningas Herodes oli läpeensä paha mies. Historiassa Herodes Suuri ei yksityishenkilönä esiinny juuri mairittelevammassa valossa, mutta suuri osa Palestiinan merkittävistä rakennustaiteen saavutuksista lukeutuu hänen nimiinsä. Kuuluisin näistä on Jerusalemin temppeli, joka oli juutalaisten toisen temppelin, Serubbabelin temppelin, jokseenkin totaalinen uudistaminen ja laajentaminen pinta-alaltaan kaksinkertaiseksi. Vaikka tämä kyseinen temppeli tulikin tuhotuksi, monien muiden Herokeksen aikaansaannosten jäänteitä on edelleen nähtävissä arkeologisina muistomerkkeinä.

Tämä historian todistus puhuu jonkin verran Uuden testamentin todistuksen ohi, ja Oxfordissa koulutettuna intellektuellina Auden ei olekaan voinut tätä sivuuttaa. Toisaalta hän oli myös harras kristitty runonsa kirjoittamisen aikaan. Niinpä lukijalla onkin pohdiskelemista, kun Auden kuvaa Herodeksen loistavana hallitsijana. Runossa Herodeksen itsensä sanoin:



Proomut purkavat lannoitetta jokilaitureissa. Virvoitusjuomia ja voileipiä lienee kahviloissa järkeviin hintoihin. Palstaviljelystä on tullut suosittua. Valtatie rannikolle kulkee suoraan yli vuorten eivätkä rekkakuskit enää kanna aseita. Asiat alkavat ola mallillaan. Siitä on pitkä aika kun joku viimeksi varasti puiston penkkejä tai tappoi joutsenia. Tässä provinssissa on lapsia jotka eivät ikinä ole nähneet täitä, kauppiaita jotka eivät ole koskaan käsitelleet väärennettyä rahaa, nelikymppisiä naisia jotka eivät ole ikänään piiloutuneet kellariin paitsi huvin vuoksi. Niin, kahdessa kymmenessä vuodessa olen onnistunut tekemään jonkin verran. En tarpeeksi, tietenkään. (Auden 1968, tämä ja kaikki seuraavat Audenin tekstin käännökset tämän kirjoittajan)

 

Samoin Herodes on vilpittömän huolissaan niistä moraalisista seurauksista, joita vapahtajaksi ennustetun lapsen syntymä luultavasti aiheuttaa, ja hän inhoaa vastuuta, jota hänet on pantu kantamaan:



Oikeus korvataan Säälillä inhimillisenä kardinaalihyveenä, ja kaikki rangaistuksen pelko häviää. Jokainen roikale voi onnitella itseään: 'Minä sitä olen sellainen syntinen että Jumalan piti henkilökohtaisesti tulla alas pelastamaan minua. Minun täytyy olla helvetin kova jätkä'. Jokainen renttu väittää: 'Minusta on hauska tehdä rikoksia. Jumalasta on hauska antaa ne anteeksi. Maailma on todella ihanteellisesti järjestetty'. Ja jokaisen nuorisovangin kunnianhimona tulee olemaan katumuksen varmistaminen kuolinvuoteella. Uusi aatelisto tulee käsittämän yksinomaan erakkoja, pummeja ja pysyvästi invaliideja. Raaka Timantti, Keuhkotautinen Huora, rosvo, joka on hyvä äidilleen, epileptinen tyttö, joka osaa käsitellä eläimiä, tulevat olemaan Uuden Tragedian sankareita ja sankarittaria kun kenraalista, valtiomiehestä ja filosofista on tullut joka farssin ja satiirin maalitauluja.

Tietenkään tämän ei saa antaa tapahtua. Sivilisaatio täytyy pelastaa vaikka se sitten merkitsisi sotajoukkojen lähettämistä niin kuin luulen sen vaativan. Kuinka ikävää. Miksi on niin, että sivilisaation lopussa aina pitää kutsua esiin nämä ammattipuhdistajat joille on yksi ja sama onko se, joka heidän odotetaan tuhoavan, Pythagoras vai hengenvaarallinen hullu. Voi hyvänen aika, Miksei tämä onneton lapsi voinut syntyä jossain muualla? Mikseivät ihmiset voi olla järkeviä? Minä en halua olla hirviö. Mikseivät he voi tajuta, että ajatus ajallisesta Jumalasta on mieletön? Koska se on. Ja olettakaa, vain ajatusleikin vuoksi, että se ei ole, että tämä juttu on tosi, että tämä lapsi on jollain selittämättömällä tavalla sekä Jumala että Ihminen, että hän kasvaa, elää ja kuolee, tekemättä yhden yhtä syntiä? Tekisikö se elämän jollain lailla paremmaksi? Päinvastoin, se tekisi sen vielä, vielä pahemmaksi. Sillä se merkitsisi tätä: että heti näytettyään kuinka, Jumala odottaisi jokaisen ihmisen, mikä hänen kohtalonsa lieneekään, viettävän synnitöntä elämää lihassa ja maan päällä. Sen jälkeen ihmislaji olisi totisesti sysätty hulluuteen ja epätoivoon. Ja minulle henkilökohtaisesti tällä hetkellä se merkitsisi että Jumala olisi antanut minulle voiman tuhota Itsensä. Minä kieltäydyn siitä. Hän ei voisi vitsailla niin kauhean käytännöllisellä tavalla. Miksi hän vihaisi minua niin? Olen raatanut kuin orja. Kysykää keneltä haluatte. Luen kaikki viralliset raportit jättämättä mitään väliin. Olen ottanut tunteja puhetaidossa. Olen tuskin koskaan sallinut lahjuksia. Kuinka hänellä on otsaa panna minut päättämään? Olen yrittänyt olla hyvä. Pesen hampaani joka ilta. En ole rakastellut kuukauteen. Minä vastustan. Olen vapaamielinen. Haluan kaikkien olevan onnellisia. Toivon, etten olisi ikinä syntynyt.



Humphrey Carpenter kertoo teoksessaan W. H. Auden — A biography, että vuosina 1928-29 Auden oleskeli Berliinissä, mikä olikin tavattoman otollinen paikka hänen homoseksuaalisia harrastuksiaan silmällä pitäen — kaupunki oli täynnä massatyöttömyyden takia joutilaita nuorukaisia. Täällä hän tapasi myös psyykkisesti epävakaan psykologiasta ja antropologiasta kiinnostuneen maanmiehensä John Layardin, jolla oli erikoinen käsitys hyvästä ja pahasta, Jumalasta ja Paholaisesta. Jumala oli Layardin mukaan yhtä kuin fyysiset halut. Paholainen puolestaan oli kaikkien yllykkeiden kontrolli. Näin ollen ainoa synti oli Jumalan eli fyysisten yllykkeiden vastustaminen, tai toisin päin ilmaistuna Paholaisen eli ns. moraalin noudattaminen. Audenia kiehtoi Layardin käsitys. Tätä taustaa vasten runon kuvaus Herodeksesta, vastuuntuntoisesta hallitsijasta, on tosiaankin kuvaus itsestään paholaisesta niin kuin Uuden testamentin hengessä pitääkin. 

Audenin tapauksessa myytin eli Raamatun kertomuksen tulkintaan on alkanut vaikuttaa toinen paradigma, Layardin oppi, mistä on seurannut uusi, aiemmalle traditiolle tuntematon myytin tulkinta. Onko tämä se tapa, jolla traditio yleensäkin muokkautuu? Siten, että myytteihin aletaan soveltaa jotain toista, muualta peräisin olevaa paradigmaa?

Layardin filosofia vaikutti Audeniin koko hänen elinikänsä, ja hän joutui sen takia tuon tuostakin arvostelun kohteeksi. Berliinin vuosiensa käytänteistä, joissa hän yksinkertisesti prostituoi koko joukkoa saksalaisnuorukaisia, Auden totesi eräässä tapauksessa: "I like sex and Pieps likes money; it's a good exchange", mikä seikka oli omiaan järkyttämään jopa itseään Layardia, kuten Carpenter kertoo edellä mainitussa teoksessaan. Myöhemmin, kun toinen maailmansota oli käynnissä, Auden kieltäytyi esittämästä Saksan Kolmannen valtakunnan vastaisia lauselmia, vaikka niitä häneltä julkisesti vaadittiin. Hänen muodollinen appi-isänsä Thomas Mann uhkasi jopa katkaista välinsä Audeniin, ellei tämä esitä edes jonkinlaista vastalausetta. Tähän Auden vastasi, että Thomas Mann vain oli häntä vastaan silkkaa antisemitismiään, sillä Thomas Mann ei Audenin mukaan voinut sietää hänen silloista rakastettuaan Chester Kallmania, koska tämä oli juutalainen.

Mutta kyllä Audenistakin sodanvastaista kritiikkiä irtosi, mutta eri suuntaan. Välttyäkseen joutumasta sotaan Auden oli muuttanut USA:han. Sodan jälkeen Pentagon lähetti Audenin Yhdysvaltain asepuvussa tutkimaan eurooppalaisten mielialoja. Tällöin Audenkin esitti jo tuomioita. Hän tuomitsi Darmstadin pommituksen ankarasti. Tämä tuntuu olevan ilmeisessä ristiriidassa sen kanssa, että Audenilla ei ollut ollut mitään saksalaisten suorittamia hirmutekoja vastaan. Asiaa ei voikaan ymmärtää mitenkään muuten kuin siten, että Saksa oli toiminut Jumalasta peräisin olevien viettiyllykkeiden mukaan, kun taas Darmstadtin pommitusta oltiin perusteltu järjellä ja moraalisella kostolla, eli se oli Paholaisesta.

Varsinainen runon aihe liittyy yllä mainittuun Chester Kallmaniin. Kaikkien hurjien vuosiensa jälkeen Auden oli alkanut pitää vakiintuneesta elämästä, ja hän oli päättänyt ottaa vuonna -39 alkaneen suhteeseensa Kallmaniin kuin avioliiton. Vuonna -41 Audenia 14 vuotta nuorempi Kallman kuitenkin rakastui salskeaan merimieheen. Auden joutui suunniltaan. Tällöin Auden alkoi kirjoittaa runoa, josta oli tuleva For the Time Being, ja sen ensimmäisena kirjoitettu osa on Joosef-jakso. Siitä tässä alku:



Joosef

Kenkäni kiilsivät, housuni olivat
               pestyt ja prässätyt,
ja kiirehdin tapaamaan
               Rakkaintani:
Mutta valtava väkijoukko kasvoi ja kasvoi
niin etten enää päässyt läpi,
               koska
tähti oli pudonnut kadulle;
               kun minut tunnistettiin,
poliisi koetti tehdä parhaansa.


Chorus

Joosef, ei nyt auta kieltää
Maria sen kyllä tietää;
no saattaahan se niinkin olla.
Joskaan vaan ei sovinnolla.


Joosef

Baari oli viihtyisä, valaistus hyvin suunniteltu,
ja minä istuin odottamassa
               Rakkaintani:
Ääni jonka luulen kuulleeni ennenkin
huusi: 'Talo tarjoaa. Juon
               hänelle
joka ei tiedä että on liian myöhäistä;'
                kun kysyin mitä kello oli
kaikki olivat hyvin ystävällisiä.


Chorus

Maria voi olla neitsyt,
vaan mistä Joosef tiedät sen nyt?
Kuka sen voi todistaa?
Oleta, vaikkapa.. No, jaa...


Joosef

Läpi porsaanriekien, ylös portaat, syviin vesiin,
minä livahdin, kiipesin, uin pelastamaan
                 Rakkaintani:
Kuolleen omenapuun alla
näin aasin; kun se näki minut
                  se kiljui;
erakko istui luolan suulla:
                  Kun kysyin häneltä tietä,
hän teeskenteli nukkuvansa.


Chorus

Miten laita lieneekään,
sinä, Joosef, tiedät tään
mikä olet miehiäs
maailmasi silmissä.


Joosef

Missä sinä olet, Isä, missä?
Vangittuna tyhjän talon
mustasukkaiseen portaikkoon kuulen
yksin pimeässä istuessani
kaiken, kaiken,
kylpyhuoneen hanan tippumisen,
sohvan jousen narahduksen,
tuulettimen hurinan, kaiken
tukemassa samaa huomiota
typerästi, typerästi,
aina uudelleen ja uudelleen.
Isä, mitä minä olen tehnyt?
Vastaa minulle, Isä, kuinka
voin vastata tahdittomalle seinälle
tai tärkeilevälle kalustukselle nyt?
Vastaa niille...


Gaabriel

              En, sinun täytyy.


Joosef

Mistä minä sitten tiedän,
Isä, että sinä olet oikeudenmukainen?
Anna minulle yksi syy.


Gaabriel


                 Enkä.


Joosef

Kaikki mitä pyydän on yksi
perusteltu ja tyylikäs todiste
siitä että se mitä Rakkaani teki
oli todella sinun tahtosi
ja että sinun tahtosi on Rakkaus.


Gaabriel

Ei, sinun pitää uskoa.
Ole vaiti ja istu paikoillasi.




Auden oli jo kokenut eräänlaisen kääntymyksen vuonna -39. Tapahtumat, jotka johtivat tähän, alkoivat siitä, että Auden meni katsomaan erästä uutiselokuvaa Saksasta. Tämä tapahtui New Yorkissa alueella, jolla asui paljon saksalaisia. Elokuvassa kerrottiin Saksan hyökkäyksestä Puolaan, ja kun kuviin ilmestyivät ensimmäiset puolalaiset, yleisön joukosta huudettiin, että tappakaa ne.

Tämä järkytti Audenia, mutta hän ei käsittänyt, miksi. Luultavasti Auden on kysynyt itseltään jotain sellaista kuin Carpenter kirjoittaa kirjassaan: "Were not the Nazis merely being true to their own nature, to all our natures? " — tämähän on Layardin opin henki. Ja niinpä Auden alkoi selittää, että usko absoluuttiin on ainoa peruste moraalisille tuomioille. Tämä osoittaa tietenkin melkoista takinkääntöä, mutta aikasemman filosofiansa perusteella Auden ei olisi voinut tuomita Hitleriä, ei saksalaisten halua tappaa puolalaisia silkasta tapamisen ilosta eikä perustella omaa järkytystään elokuvateatterin tapahtumista.

Chester Kallmanin tempaus asetti Audenin parin vuoden ikäisen uskon koville. Runon Joosef onkin selvästi Auden itse ja Maria on Kallman. Audenin Oxfordissa koulituille aivoille seksuaalinen uskottomuus on seksuaalinen uskottomuus, eikä se muutu miksikään selityksillä neitseellisistä sikiämisistä. Siispä on pohdittava, miten petokseen pitää suhtautua. Auden tulee siihen tulokseen, että kyse ei olekaan siitä, mitä Maria oli puuhaillut ja oliko se oikein Joosefia kohtaan, vaan siitä, että Joosefin pitää alistua Jumalan tahtoon, vaikutti se oikeudenmukaiselta tai ei.

Pohdiskellessaan Kallmanin aiheuttamaa ongelmaa Auden tulee mielenkiintoiseen johtopäätökseen. Teos For the Time Being alkaa ikävystymisen kuvauksella ja päättyy siihen, että ikävystyminen on juuri voitettu joulujuhlalla ja uutta ikävystymistä aletaan odotella:



Joulujuhla on jo haalistuva muisto,
ja nyt jo mieli alkaa olla epävarmasti tietoinen
epämiellyttävästä aavistuksen löyhähdyksestä ajatuksessa
Paastosta ja Pitkästä Perjantaista, jotka eivät voi, loppujen lopuksi, nyt
olla kovin kaukana. Mutta, toistaiseksi (for the time being, suom. huom.), tässä me olemme,
takaisin keskinkertaisessa Aristotelisessa
parsimisen ja nine-to-five kaupungissa, jossa Euklidinen geometria
ja Newtonin mekaniikka selittävät kokemuksemme,
ja keittiön pöytä on olemassa koska minä luuttuan sitä.
Se näyttää kutistuneen pyhien aikana. Kadut
ovat paljon kapeampia kuin muistimme; olimme unohtaneet,
että toimisto on näin masentava. Niille, jotka ovat nähneet
Lapsen, vaikka hämärästikin, vaikka kuinka epäillen,
Tämä Hetki aina on, eräässä mielessä, kaikkein rasittavin aika.
Sillä viattomat lapset, jotka niin jännittyneinä kuiskailivat
lukitun oven ulkopuolella, oven, jonka takana he tiesivät lahjojen olevan,
kasvoivat kun se avattiin. Nyt, palauttaessamme mieliin tuon hetken,
voimme tukahduttaa ilon, mutta syyllisyys jää tietoiseksi;
muistellessamme joukkoa jossa elämämme kerran
kaikesta tuli Sinä eikä mikään ollut Se.
Ja haudaten tunteen mutta kieltäen syyn,
me etsiskelemme jotain, ei väliä mitä, estääksemme
itseämme heijastumasta takaisin itseemme, ja oivallinen asia siihen tarkoitukseen olisi jokin suuri kärsimys. Joten, tavattuamme kerran Pojan,
olemme aina siitä pitäen kiusauksessa rukoilla Isää:
'Johdata meidät kiusaukseen ja pahaan meidän itsemme tähden'.
Se tulee, selvä se, älä huoli; luultavasti muodossa,
jota emme osaa odottaa, ja varmasti kauheammalla voimalla
kuin saatamme kuvitella. Sillä välin
on maksettava laskuja, korjattava koneita,
opeteltava epäsäännöllisiä verbejä, lunastettava Tämä Hetki
merkityksettömyydestä. Onnellinen aamu on ohi,
tuskien yö vielä tulematta; aika on keskipäivä:
Kun Hengen täytyy harjoitella riemuitsemisen skaaloja
ilman vihamielistä yleisöä, ja Sielu sietää
hiljaisuutta joka ei ole puolesta eikä vastaan sen uskoa,
että Jumalan tahto tulee täytetyksi, että huolimatta sen rukouksista
Jumala ei petä ketään, ei edes maailmaa riemusaatossaan.



Auden siis esittää perinteisen kristillisen teologian kannalta luultavasti aika merkillisen näkemyksen: kärsimys on olemassa ikävystymisen välttämiseksi — Jumala on antanut ainoan poikansa, että ihmiset eivät ikävystyisi. Mitä Kallmanin tapaukseen tulee, Auden alkoikin pian selittää, että hän oli itse asiassa itse ajanut Kallmania sylistään saadakseen poikki selvän taiteellisen pysähtymiskauden ja joutuakseen sellaiseen kriisiin, että hänen olisi siitä selvitäkseen pakko kasvaa runoilijana. Runon For the Time Being sanoin: "(...)  että Paratiisi ei olisikaan ikuinen tila josta ihminen on ajettu pois, vaan lapsellinen tila josta hän on kasvanut ulos, että Lankeemus oli ilmaantunut välttämättömyyden pakosta".

Kristillisellä mytologailla oli siis kovasti merkitystä Audenille. Hän tulkitsi myyttien perusteella omaa elämäänsä ja lähimpiensä käyttäytymistä ja todellakin eli myytien/niistä tekemiensä tulkintojen mukaan.

Carpenterin elämäkerta kuvaa sitä, miten Audenin lähipiiri suhtautui Audenin uskonnollisuuteen. Ystävät ihmettelivät, miten hän, Auden, joka oli niin avoimen homoseksuaali kuin olla voi, saattoi pitää itseään katolisena kristittynä, vaikka katolinen kirkko ei hyväksynyt homoseksuaalisuutta. Auden kävi välillä hyvinkin säännöllisesti sunnuntaijumalanpalveluksissa, vaikka hänen oma 'teologiansa' on verrattain kaukana kirkon opetuksista.

Audenin uskonnolliset käsitykset olivat hyvin omaperäisiä ja luultavaa on, että niitä ei ole jakanut kukaan hänen kanssaan. Huomionarvoista niiden kohdalla on myös se, että runossa For the Time being on nähtävissä monia ikään kuin myyttien ja Audenin väliin tulevia paradigmoja, joiden vaikutuksesta myyttien merkitys muuttuu. Eräs on Layardin hyvän ja pahan jumaluuden määrittelyä, mutta runossa näkyvät eräät muutkin väliin tulevat paradigmat kuten tieteellinen historiallinen paradigma.

Auden pohdiskelee esimerkiksi kristinuskon suhdetta proletariaattiin (jaksossa The Vision of the Shepherds). Audenilla oli 30-luvulla lyhyt poliittisen aktiivisuuden kausi, jolloin hän piti itseään jonkinlaisena kommunistina ja kirjoitteli poliittisia lehtiartikkeleita. Näissä artikkeleissa oli eräs omalaatuinen piirre: "From these articles alone it would be difficult to be certain whether the revolution he expected, and perhaps hoped for, was to be Communist or Fascist in character" (Carpenter 1981, s. 151).  Omakohtainen oleskelu 20-luvun lopun villissä Berliinissä oli siis päässyt hämärtämään hänen käsityksensä siitä, missä kulkivat sosialismin ja kansallissosialismin rajat. Auden ei kuitenkaan koskaan liittynyt kommunistiseen puolueeseen. Eräässä kirjeessään hän kirjoitti: "No. I am a bourgeois. I shall not join the C.P". (C.P = Communist Party) (Carpenter 1981 s. 153)

Myöhemmin Auden suhtautui erittäin kriittisesti vuosiinsa politiikan parissa. Politiikka oli hänen mielestään tekeytymistä tärkeäksi, ja hän oli oppinut, että kaikki teot yhteiskunnan hyväksi ovat vain tällaista tärkeäksi tekeytymistä, jolla on kohtalokkaat seuraukset. Hän tuomitsi Hitlerinkin, runon Herodeksen esikuvan, sillä perusteella, että tämä oli alkanut esiintyä tärkeänä. Keskitysleireistä Auden ei ole tiettävästi koskaan esittänyt minkäänlaista kommenttia. (Carpenter 1981)

Samoin Auden pohtii runossa For the Time Being suhdettaan porvarilliseen elämään (jaksossa Summons, jossa keskiluokkaista elämänmenoa edustavat itäisten maiden tietäjät). Hän tavallaan toteaa, että porvarit ovat mukavuudenhaluisia möhömahoja, mutta vaatii, että heitä pitää ymmärtää.

Hämmästyttävää sympatiaa runossa saavat osakseen viattomien murhan täytäntöönpanijat eli sotilaat (jakso The Massacre of the Innocents), nämä iloluontoiset velikullat.

Audenin runon perusteella näyttäisikin siltä, että myytit eli kertomus Jeesuksesta, anteeksiantavasta lapsesta, edustaa hänelle jotain, mikä sulaa absurdisuuttaan saattaa yhdistää ristiriitaiset muut paradigmat. Audenin kohdalla ristiriidat ovat ensisijassa muiden kuin uskonnollisiin käsityksiin liittyvien paradigmojen välisiä, ja uskonnolliset käsitykset ovat tapa ratkaista nämä ristiriidat. (6.4.2014)