Iran/Persia/Parthiasta

Axworthy, Michael. Iranin historia. Riika 2013.

Kun kirjoittaa jostain vierasta kulttuuria käsittelevästä kirjasta, on tietenkin kuin kaunokirjallisuutta olisi analyseerailevinaan. Itse asiasta kun ei mitään tiedä. Tästäkin Axworthyn Iranin historiasta pystyn sanomaan vain, että tämä on mukavasti jotain Jaakko Hämeen-Anttilan kirjojen ja Andrew Hammondin Pop Culture in the Contemporary World -sarjassa ilmestyneen Arab World -kirjan välltä, vaikka Iran ei tietenkään ole arabimaa. Islamilaista maailmaa se kuitenkin on, joskin poikkeus  shiialaisuuttaan.

Hämeen-Anttilan kirjat ovat vähän intohimottomia minun makuuni, ja niistä huokuu jotain sellaista,  etteivät ne perustu henkilökohtaiseen po. kulttuurin tuntemukseen vaan pelkästään kirjallisiin lähteisiin. Jostain syystä… Hammondista taas syntyy sellainen käsitys, että hänen tietonsa perustuvat nimenomaan omakohtaiseen kokemukseen, elämiseen po. kulttuurin piirissä. Ja tämä Axworthy nyt sitten on jotain siltä väliltä.

Itseäni lähellä olisi annalaistinen ote, mutta tämä kirja on ns. suurta historiaa, hallitsijoita ja sotia ja kuka kulloinkin voitti. Minua kiinnostaa enemmän, miten yksittäiset ihmiset noissa oloissa selvisivät. Pikkuisen tässä on kulttuuriakin, etenkin runoutta, mutta ehkäpä jäämme odottamaan kirjaa Iranin kulttuurihistoriasta erikseen. Mistä tulikin mieleeni, että minulla on edelleen kesken se Schimmelin kirja islamilaisesta runoudesta, joka siis on lähinnä iranilaista runoutta, ellei sitten turkkilaista persilaisten mallien mukaan.

Yhtä kaikki, tämän kirjan lukeminen saa likimain valaistumaan. En minä ainakaan ole tätä ennen tiennyt koko maasta yhtään mitään! Eteen vyöryvät esi-arabilaiset ilmiöt ja arabialaisperäisen islamin kilpailijat tässä Lähi-idän uskontojen supermarketissa: mazdalaisuus, zarathustralaisuus, manikealaisuus, mithralaisuus, baabilaisuus, bahailaisuus… Persiassa lienee syntynyt enemmän uskontoja kuin missään. Semminkin kun siellä oikeastaan syntyi myös juutalaisuus kirjauskontona (Esra, joka kokosi siellä Tooran, ja sittemmin Babylonian Talmud). Vaikutteet elivät pitkään pitkin Lähi-itää, ja Qumranin kääröissä voidaan ideassa Valon lapsista nähdä vaikutus Zarathustran opista, joka perustuu Valon halitsijan Ahura Mazdan ja pimeyden vallan Ahrimanin taistelulle.

 

Mistä sitten tuleekin jo mieleen gnostilaisuus...

Iranilaiset itse suhtautuivat kirjoittamiseen paheksuvasti ja olivat sitä mieltä, että se on peräisin itsestän vanhasta vihtahoususta. Se yhdistettiin vieraisiin, vihollisiksi luokiteltuihin seemiläisiin kansoihin, joilla oli suorastaan pakkomieteenä kirjoitella. Pesäeron tekeminen muihin kulttuureihin ja niiden kieliin näkyy siinäkin, että persian sana div, joka on sekä latinan että sanskriitin jumalia merkitsevän sanan ytimessä, tarkoitti zarathustralaisuudessa demoniryhmää.

Iranin ja Israelin vastakkainasettelu on jotenkin omituinen, koska Iranissa on aina ollut niin paljon juutalaisia, että enemmän koko Lähi-idässä on vain Israelissa. Sekä juutalaisia että shiialaisia on vainottu, ja niillä on ollut samoja selviämisstrategioita. Iranissakin syntyi kuudennen imaamin aikana teeskentelyn oppi - ihminen sai olla olevinaan toisen uskonnon tunnustaja, jos sillä vältti vakavaksi äityneen vainon.

Tässä kirjassa on siis aivan hirveästi asiaa, mutta jonkinlaiseksi Iranin historian punaiseksi langaksi Axworthy tuntuisi erottavan uskonnollisten kapinoiden ja niitä seuraavien hirmuvaltojen toisiaan jatkuvasti seuraavan kierteen.

Mielenkiintoinen yksityiskohta oli lopussa, kun Axworthy kertoo kirjeestä, jonka Khomeini lähetti Gorbatsoville vuonna 1989, kun Neuvostoliitto oli selvästi mennyttä. Tässä kirjeessä hän kehoitti Gorbatsovia kääntymään islamilaisen elämäntavan puoleen. Tutustumiseen Khomeini ei suositellut Koraania, vaan esimerkiksi Ibn Arabia ja Avicennaa, sekä joukkoa runoilijamystikoita. Kirjeen mukana Khomeini itse asissa lähetti kolme islamilaiseen mystiikkaan perehtynyttä läheistä oppilastaankin.

Gorbatsov kiitti kirjeestä joka oli vallan imaamilta, mutta kotona Iranissa pappisluokka ulama närkästyi. Khomeini oli suositellut filosofeja ja mystikoita!

Khomeini vastasi ulamalle teksitllä, josta on tässä kirjassa ote, ja se kuuluu näin:

"Tämä teidän vanha isänne on kärsinyt typeristä, taantumuksellisista mullahieista enemmän kuin kukaan muu. Kun teologia merkitsi sitä, ettei politiikkaan saa puuttua, typeryydestä tuli hyve. Jos pappismies oli kykenevä ja perillä siitä, mitä tapahtui [häntä ympäröivässä maailmassa], he etsivät sen takaa juonta. Hauskempaa oli, jos käveli kömpelöisti. Vieraiden kielten oppiminen oli jumalanpilkkaa, filosofiaa ja mystiikkaa pidettiin syntinä ja epäuskona - - Jos tällainen suuntaus olisi jatkunut, en epäile, etteivätkö papisto ja seminaarit olisi saaneet polkea samaa polkua kuin kristillinen kirkko keskiajalla."


Minusta jotenkin yllättävä teksti juntin maineessa olevalta Khomeinilta…

Pitää vähän yrittää perehtyä tähän Iraniin. Sen graafisesta suunnittelusta välittömästi ennen Ahmadinejadia minä jo jotain tiedänkin. (31.7.2013)