Benedictuksen luostarisääntö

Pyhän Benedictuksen luostarisääntö. Toim. Ainonen, t. & Lehmijoki-Gardner, M. Tallinna 2010.

Basam Books on sarjojen ulkopuolisena tuotantonaan saattanut ilmoille jälleen mielenkiintoisen teoksen, nimittäin suomennoksen Benedictuksen luostarisäännöstä. Käännöstyö latinasta suomeen on tehty Helsingin yliopiston kirkkohistorian osastolla joko loppuvaiheessa olevien perustukinto-opiskelijoiden tai jatko-opiskelijain voimin, ja siihen nähden, että kirjoittajia on runsaasti, teksti on hyvinkin yhtenäisen oloista. Po. opiskelijat ovat laatineet myös teoksen selitysosaan omat osuutensa.

 

Yksittäiset kristityt olivat alkaneet vetäytyä erämaahan yksinäiseen kilvoitteluun jo 200-luvulla. Yhteisöllistäkin, apostolisille ihanteille perustuvaa, maallisesta yhteiskunnasta erottautumista esiintyi jo 300-luvun alusta lähtien, mutta luostarisääntönsä saaman suosion perusteella vasta 500-luvulla vaikuttanutta Benedictusta pidetään läntisen luostarilaitoksen isänä.

 

Benedictus Nursialainen syntyi 400-luvun lopussa nimensä mukaan Nursiassa Umbriassa. Lopeteltuaan opintonsa Roomassa Benedictuskin asettui kolmeksi vuodeksi erakoksi luolaan. Benedictuksen ura luostarilaitoksessa alkoi siten, että Benedictusta, paikkakunnalla jo pyhäksi mieheksi tunnettua, pyydettiin tuon luolan lähellä sijainneen luostarin apotiksi.

 

Benedictus oli hiukan liian hyveellinen tuon veljeskunnan makutottumuksiin, ja hän jätti luostarin pian. Mutta siihen mennessä Benedictuksen maine oli jo levinnyt niin, että hän saattoi perustella lähiseuduille omia luostareitaan - yhteensä 12 kpl.

 

Luostarisäännössäkin on viitteitä siitä, että Benedictuksen ja kirkon virkamiesten välillä oli jonkinlaista ristivetoa. Luultavasti hän lähti tuosta edellä mainitusta paikasta juuri tällaisista syistä. Luostarisäännön Benedictus kirjoitti uudelle Monte Cassinon vuoreelle perustamalleen isommalle luostarille. Alkuperäistä luostarisääntöä tosin ei enää ole olemassa, mutta on joukko erilaisia kopioita, joita on voitu luokitella sen mukaan, paljonko niissä on erilaisia virheitä – käsin kopioitaessahan niitä aina tuli – samoin kuin sen mukaan, millaisia lisäyksiä niihin on tehty. Tällä tavoin on voitu selvittää, millainen on mahtanut olla se versio, joka Benedictuksen hanhensulkakynästä aikoinaan lähti.

 

Luostarisäännössä kuvaillaan, miten luostariin pyrkiviä henkilöitä tulee koetella yli vuoden verran ennen heidän hyväksymistään veljeskuntaan, ja tämän jälkeen on pappeja varten on oma lukunsa, jossa ilmoitetaan, että näitä ei pidä päästää tyhjän päiten kukkoilemaan luostariin. Benedictuksen luostari oli hierarkisesti järjestetty, ja veljien arvo määräytyi sen mukaan, miten kauan nämä olivat luostarissa jo olleet. Kuulemma pappien kohdalla tästä ei pidä tehdä poikkeusta. Pappien ei edes ole lupa toimittaa ammattinsa mukaisia toimituksia luostarissa, ellei apotti ole erikseen määrännyt.

 

Uskonto on yleisesti ottaen aina sosiaalinen yritys selvitä edes jotenkin samassa maailmassa v-mäisten lähimmäisten kanssa. Ja tämä alkaa jossain vaiheessa ideaalisimmassakin yhteisössä vaatia normeja. Suurin osa luostarisäännöstä koskee sitä, miten normeja noudattamattomia pitää rankaista. Mielenkiintoista on, että jos joku veljistä vain aavistaa aiheuttaneensa mielipahaa jollekin toiselle, hänen kuuluu heittäytyä kasvoilleen pitkin pituuttaan tämän veljen jalkoihin ja pysyä siinä niin kauan, että saa siunauksen tai luvan nousta. Lapset ovat aina olleet ongelma yhteisöilleen, sillä he eivät aina ymmärrä järkipuhetta. Tämän Benedictuskin oli havainnut, ja koskapa lapset siis eivät järkeilyä ymmärrä, heitä pitää rangaista aina fyysisesti. Esimerkiksi jos aikuinen lukee lukuvuorollaan tekstistä jotain väärin, häntä kuuluu nuhdella, mutta jos lapsi tekee saman virheen, hänet pitää piestä.

 

Apotti saa runsaasti ohjeita siitä, miten kaitsea laumaansa. Kaikenlaisesta pärstäkertoimen käytöstä varoitetaan, sillä se aiheuttaa katkeruutta. Vaikka luostareissakin tuntuu sattuneen ja tapahtuneen, apottia kehoitetaan paitsi olemaan kaukonäköinen myös välttämään yletöntä epäluuloa, ”sillä sellainen ei saa koskaan lepoa”. Jo 500-luvulla tunnutaan olleen melko tavoitehakuisia, sillä Benedictuksella on ollut syytä varoittaa apotteja kohtuuttomista määräyksistä, mutta kehoitta säätämään ”kaikki siten, että vahvoilla on jotain, mitä tavoitella, mutta että heikot eivät lannistu”. Ylimalkaan Benedictuksen havainnot ovat joskus aika sattuvia jopa 2010-luvun työelämää silmällä pitäen. Benedictuskin on todennut, että (työ)yhteisöön saattaa pesiytyä henkilöitä, jotka nurisemalla yms. aiheuttavat tahallaan ristiriitoja yhteisöön. Samoin myöhästelijät ovat olleet riesa jo 500-luvun (työ)yhteisöissä.

 

Erityisen valaisevina pidin kuvauksia hetkipalveluksista. Olen nimittäin aina ihmetellyt, mitä ne mahtavat olla.

 

Monte Cassinon luostarilla tuli olemaan värikkäät vaiheet vielä Benedictuksen poistuttua tuonpuoleiseen. Tätä tämä käsillä oleva kirja ei kerro, mutta typografian kannalta kiinnostavaa on, että Monte Cassinon luostarissa kehitettiin 700-luvulla erityinen beneventolainen kirjoitus. Beneventolaisessa kirjoituksessa on niin voimakkaat vinot päätteet, että jotakuinkin koko kirjoitus koostuu noista neliömäisistä päätteistä. Kirjoitus oli likimain lukukelvotonta, ja kun kirjoitusjärjestelmiä sitten tuon tuostakin yritettiin panna ruotuun, Monte Cassinon munkit siitä vähät välittivät. Fredrik II kielsi mainitun kirjoituksen, mutta joutui tekemään sen kahdesti, vuonna 1220 ja uudelleen 1231, ennen kuin jääräpäiset munkin suostuivat ryhtymään kirjoittamaan niin kuin muutkin ihmiset. (20.8.2011)