Tampaxin ja Snickersin välissä

Beumers, Birgit. Pop Culture Russia! Media, arts, and Lifestyle. USA 2005.

Jatkan siis näiden Popular Culture in the Contemporary World -sarjan kirjojen kahlaamista. Kiinaa käsittelevään teokseen oli pettynyt, varsinkin kun olin juuri sitä ennen lukenut erinomaisen Arabimaailmaa käsittelevän osan, mutta tämä Pop Culture Russia! on puolestaan taas hyvä, onhan sen kirjoittanut saksalaissyntyinen henkilö, Birgit Beumers.
 

Kirjassa on puhe periaatteessa nyky-Venäjästä, mutta pikkuisen otetaan vauhtia Neuvostoliiton puolelta. Neuvostoaikaan populaarikulttuuri oli pannassa. Päämääränä oli tuottaa neuvostokansalaisista maailman korkeakulttuurisesti sivistynein kansakunta, ja tähän ryhdyttiin pontevasti avantgardetaiteen keinoin. Pitkin maailmaa ennen vallankumousta levinneet venäläistaiteilijat palasivat riemumielin uuteen Neuvostomaahan tätä uutta kulttuuria rakentamaan.
 

Mutta siitä tuli vähän liiankin edistyksellistä. Kävi ilmi, että kansa ei ollut aivan sille tarjotun kulttuurin tasolla. Varsinkin kuvataiteen osalta kommunistinen puolue päätti pian, että ei, nyt on ruvettava tuottamaan taidetta, jota kansa ymmärtää. Ja niin syntyi sosialistinen realismi.
 

Kaikissa suhteissa tätä takapakkia ei otettu, ja varsinkin teatterin suhteen venäläiset ovat pysyneet aika kranttuina vielä meidänkin päiviimme. Sama pätee kirjallisuuteen. Kirjoista oli neuvostoaikaan jatkuva pula. Mitä tahansa ei tietenkään saanut julkaista, mutta näppärät neuvostokansalaiset kiersivät sensuurin kopiomialla teoksia yksinkertaisesti ja koruttomasti hiilipaperikopiona yms.
 

Kun populaarimusiikki alkoi rantautua 70-80-luvuilla, sen levittämiseen käytettiin joko kela- tai kasettinauhoja, mistä ovat peräisin venäläisten vaikeudet käsittää länsimaisia copy right -normeja vielä tänäkin päivänä.
 

Koska kirjoittaja on venäläisen teatterin ja elokuvan asiantuntija, niistä kerrotaan paljon. Kaikista teatterin lajeista, ja niitä on Venäjällä paljon. Erityisesti mieleeni jäivät kuvaukset Rezo Gabriadzen nukketeatterista. Yksi hänen nukketeatterinäytelmänsä kertoo astrofyysikkopojan ja sairaan tytön rakkaudesta. Tyttö kuolee, mutta ennen sitä nuorukainen ehtii nimetä hänelle tähden - ja tyttö puolestaan pojalle putoavan syksyn lehden. Toisessa näytelmässä Boris-niminen lintu flirttailee pankkia vartioivan patsaan kanssa ja onnistuu varastamaan paljon rahaa vanhalle köyhälle rouvalle. Mutta rouva ei välitäkään rahasta, ja sen tajuttuaan Boris-lintu joutuu aivan raiteiltaan, ennen pitkää se joutuu jopa vankilaan, missä se kuolee. Sinä aikana kuolee myös vanha rouva, ja Boris-lintu, rouva ja tämän sodassa kaatunut mies tapaavat sitten uudelleen tuonpuoleisessa. Jne. Yhtä sydäntä särkeviä kuin naiiveja  juttuja, joihin vain venäläiset ja itäsuomalaiset pystyvät.
 

Vitsit ovat olleet Neuvostoliitossa/Venäjällä suorastaan korkeakirjallisuuden laji. Koska on eletty kahdessa maailmassa, virallisessa muka-totuudessa ja todellisessa todellisuudessa, näiden välinen kuilu on kurottu umpeen vitseillä. Koska jännityskirjallisuus oli huonoa kirjallisuutta, mutta ihmiset halusivat niitä, virallinen neuvostokulttuuri teki sitten hyvää hyvyyttään jalon myönnytyksen: tuotettiin vakoilujännäri nimeltä Seitsemäntoista kevään hetkeä sekä siitä elokuvallinen versio, joka nähtiin taannoin meilläkin. Tämä neuvostotuotoshan ei vastannut mitenkään sitä, mitä vakoilukertomukselta odotettiin. Elokuvaa ja sen 'sankaria' vakooja Stirlitziä pilkattiin, sillä elokuvassa käytettiin kertojaa, joka selitti asiaa, jonka katsojat näkivät omin silmin. Esim: "Stirlitz menee Mullerin toimistoon ja näkee tämän makaavan lattialla. 'Myrkytetty, mies parka', ajatteli Stirlitz, koskettaen Mullerin selästä törröttävän kirveen vartta."
 

Venäläisillä ei ole erityisempää tarvetta nähdä itseään parempana kuin muut, ainakaan muiden mittapuilla. He ovat aina valmiita pilkkaamaan itseään esimerkiksi mieltymyksestään alkoholiin. Kaikissa kulttuureissa lienee näitä vitsejä, joissa eri kansallisuuksien edustajat tekevät saman asian toinen toisensa ylittäen, mutta kun muiden kansojen vitseissä oma kansalainen on ylivoimainen, venäläisissä vitseissä venäläinen yllättääkin sujahtamalla reippaasti riman ali. Kun englantilainen tapaa vaimonsa vieraan miehen kanssa, englantilainen sanoo kylmästi, että lady, saanko pyytää teitä mitä ystävällisimmin poistumaan talostani. Ranskalainen sanoo, että anteeksi, herra, näytän tulleen epäsopivalla hetkellä. Venäläinen sen sijaan huutaa: Huora! Täällä sinä makailet ympäriinsä, vaikka kulman takana myydään silliä!
 

Mutta kyllä tässä asioihin vakavastikin suhtaudutaan. Varsinkin länsimaisen mainonnan vyöryminen Neuvostoliiton romahtamisen jälkeiseen kaaokseen oli aika nöyryyttäväkin tilanne. Markkinoille marssivat massiivisesti etenkin naisten intiimihygieniatuotteet ja suklaa, ja kun Putin kieltäytyi käyttämästä televisiomainontaa kampanjassaan, hän ilmoitti sen sanoilla, ettei suostu esiintymään Tampaxin ja Snickersin välissä.
 

Tämä on oikein hyvä kirja eikä tätä pysty tällaisessa blogijutussa läheskään kattavasti referoimaan. Kannattaa lukea - vaikka jos jonkun huonon puolen haluaa löytää, niin välillä tässä on vähän matkaopaskirjan makua… (23.3.2012)