Korvaavatko telomeerit sivistyksen?

Blackburn, Elizabeth & Epel, Elissa. Pitkän ja hyvän elämän biologia. Telomeerit ja terveys. Tallinna 2017.

Jaa-ha. Olen ruvennut lukemaan muotikirjoja. Luin nimittäin juuri Elizabeth Blackburnin ja Elissa Epelin teoksen trendiaiheesta eli telomeereista. Kirja on nimeltään Pitkän ja hyvän elään biologia, ja sen olisi kustantanut Bazam Books Hyvä elämä -sarjassaan, jos Bazam Books olisi enää olemassa. Nyt sen kustantaja on Aula & Co.

 

Luen näitä kirjoja lähinnä uskontotieteelisestä näkökulmasta, silllä näissä tiedettä tuodaan hyvin lähelle uskontoa luomalla jokinlaista tieteellista ortodoksian ja ortopraksian yhdistelmää, jota tieteessä ei perinteisesti itsessään sisäänrakennettuna ole. Tiedehän on pitänyt itseään arvovapaana, mutta näsissä tämän kirjan tyyppisissä teoksissa tiedettä käytetään eräänlaisena oikean elämäntavan, ortopraksian teoreettisena perusteluna. Esimerkikki juutalaisuutta uskontona luonnehditaan nimeomaan ortopraksiaksi, ts. se perustuu 'oikeaan' elämäntapaan, jonka oikeelisuus varmistetaan kirjotuksilla tai pikemminkin niiden ortopraksisilla tulkinnoilla. Joten jos Talmud on uskonnollinen teos, niin silloin on sitä myös tämä Blackburnin ja Epelinkin teos.

Ideologia on rakennettu vissien tekijöiden varaan. Siis telomeerien, kromosomien päiden osien, jotka estävät kromosomeja purkautumasta jakautuessaan. Jos telomeerit ovat pitkät, ne ennustavat pitkää ikää, koska pitkät telomeerit suojaavat paremmin purkautumiselta kuin lyhyet. Koko rakennelma perustuu dogmaan, että pitkä elämä on se arvo jota kaikkien pitää tavoitella siksi, että se nyt vain on asioiden luonto. Jos tämän saavuttaminen on uhattuna, pitää ryhtyä toimenpiteisiin, ja evankeliumi tässä on se, että telomeerien pituuteen voi jossain määrin itse vaikuttaa. Ne voivat jopa kasvaa, jos lähettyvillä on telomeraasia, telomeereja huoltavaa entyymiä. Kirjoittajat kertovat kyllä huononkin uutisen: jos telomeraasia on liikaa, telomeerit voivat kasvaa kohtuuttomasti, jolloin seuruaksena voi olla syöpä.

 

Yksi tapa pitää telomeerinsa kunnossa on esimekiksi mindfulnes. Ja epäilykseni heräsivät varsinkin siinä vaiheessa, kun esille tuli sydänmeditaationa esitelty harjoitus, joka sattuu olemaan ensimmäinen sirkama buddhalaista metta bahvana -meditaatioita, joka on kokonaisuutena aika raju harjoitus. Käytän nimittäin itse tätä meditatiota, ja sen tarkoitus on lisätä myötätuntoa kaikkia olentoja kohtaa, mutta tuo tässä kirjassa esitelty pikku palanen siitä on pätkä, joka sellaisenaan voi vain lisätä itsekeskeisyyttä.

Meditaatiomenetelmien lisäksi tähän järjestelmään kuulu, kuten muihinkin ortopraksisin järjestelmiin, ohjeita siitä, millaisessa paikassa pitäisi asua, miten järjestää kotinsa ja etenkin miten syödä. Kirjan lopussa kirjoittajat älyllisen rehellisinä kylläkin toteavat, että monillakaan näistä ohjeistuksista ei ole todettu mitään yhteyttä telomeerien pituuteen, mutta ei niistä haittaakaan ole.

Kirjoittajat kiinnittävät runsaasti huomiota ylipainoon, mikä oikein onkin, sillä siitä koituu paitsi vakavia terveyshaittoja ylipainoisille itselleen myös valtavat kulut yhteiskunnalle. Tämä seikka on todettu riittävän monta kertaa, joten kaivattaisiin pikkuhiljaa seltyksiä sille, miksi ihmiset syövät itseään hengiltä ja kuormittavat terveydenhoitojärjestelmää. En oikein löytänyt tästä kuin yhden selitykenpoikasen, eli että jotkut ihmiset yrittävät ratkaista ongelmiaan syömällä. Millaisia ongelmia, se minua olsi kiinnostanut. Minä en usko lohtusyömishypoteesiin.

Olen keräillyt aineistoa mahdolliseen dostojevskiseen romaaniini  – sen kirjoittaminen kylläkin muuttuu koko ajan epätodennäköisemmäksi, sillä olen alkanut epäillä, ettei romaanin kirjoittaminen tuota minulle iloa – ja olen jopa kerännyt vanhan inhokkin Sigmund Freudin tekstejä, esimerkiki surua ja masennusta koskevia. Freudin seksuaaliteoriat ovat täyttä huu-haata, mutta viime vuosien tapahtumien seurauksena olen alkanut epäillä, että ihmisellä voi olla kuolemanvietti. Ihmiset saattavat hyvinkin tappaa itseään syömällä? He kenties ovat valinneet syömisen siksi, että ruokaa on helpommin tarjolla kuin muita itsemurhatarvikkeita, ja siksi, että kuolema tapahtuu ikään kuin vaivihkaa siten, ettei heitä päästä liikalihavuuteen liittyvien sairauksien puhjetessa syyttämään itsemurhasta?

Tämän jälkeenkin jää kyllä auki, miksi ihmiset ylipäätään haluavat tapaa itsensä, ja samassa romaaniaineistonkeruuprojektissa olen lukenut uudelleen Robert Triversin teoksen Petos ja itsepetos ihmiselämässä. Ensimmäisen lukukerran jäljiltä olen kirjoittanut siitä tänne blogillekin, mutta lähinnä kiinnitin silloin huomiota kirjan yleiseen höttöisyyteen (Terra Cognitan sijaan sen olisi varsinkin loppuosalta voinut julkaista Bazam Books Hyvä elämä -sarjassaan…). Tuohon aikaan minua olivat pettäneet elämäni aikan todella harvat ihmiset, mutta nyt, kun olen viime vuosina joutunut suurten pahojen tapahtumien kohteeksi, luin kirjaa enemmän varsinaisesta petos-näkökulmasta.

Trivers on evoluutioteoreetikko, ja hän esittää hyvin dostojevskisesti, että sukulaisuuteen liittyvät eri geneettiset intressit jakavat ihmiseliön useampaan itseen, etenkin äidin- ja isänpuoleiseen itseen. Tämä johtuu kulemma siitä, että "Meissä on muutama sata geeniä, jotka toimivat vain, jos ne on peritty äidiltämme, niin sanotut maternaaliset aktiiviset geenit, ja noin yhtä monta isältä perittyä geeniä, niin sanotut paternaaliset geenit. Maternaaliset geenit valikoituvat edistämään äidin etuja ja paternaalisesti aktiiviset isän. Tästä syntyy sisäinen geneettinen ristiriita, kun kaksi erillistä geneettistä itseä kilpailee käyttäytymisen hallinnasta ja laajemmasta fenotyypistä eli ilmiasusta […] Näiden kahden puoliskon välille on odotettavissa itsepetosta, joka ei suuntaudu ulkopuolisiin, vaan toisiaan kohtaan […]Toiseksi on odotettavaissa, että nämä puoliskot suhtautuvat eri tavoin siihen, että ulkopuolista tulee pettää". Minä tosin ole lukenut 'pettämisen' kohdalle suurin piirtein 'minkä tahansa teon, jossa on eturistiriita', liittyi siihen suoranaista silmäänkusemista tai ei. Ja tämä Triversin idea selittää hyvin erästä seikkaa, jota olen hiukan, vaikkakaan en järin suuresti, ihmetellyt: miks Dostojevskin Idiotissa on Nastasja Filippovnan persoonassa vain kaksi komponenttia, Myskin ja Rogozin, mutta Karamazovin veljeksissä on neljä veljestä, kylläkin kolmesta eri äidistä. Ristiriitaisia itsejä voi siis olla enemmänkin kuin kaksi...

Ja kun nämä eri itset tappelevat eliössä dominanssista, syntyy tappavia tilanteita. Ehkä myös se, kun ihminen vastoin parempaa tietoaan vetää ruokaa naamaansa kuolettavia määriä, vaikka paremmin tietävä yrittää estää?

Karamazovin veljeksissä Ivanin kohdalla se, miten eri komponentit eivät tiedä, mitä toiset tekevät tai tahtovat, on dramaattinen. Kun isä Karamazov tapetaan, syylliseksi tunnustautuu Smerdjakov, mutta hän väittää, että teki murhan siksi, että Ivan halusi sitä. Ivan kauhistuu väitettä, sillä hän ei ole koskaan sanonut mitään tuollaista, ei Smerdjakoville eikä kenellekään muullekaan, ja kauhistuu vielä enemmän, kun Smerdjakov vielä tappaa itsensä. Eli komponentit vaikuttavat salakavalasti toisiinsa ja voivat temmeltäessään tuhota koko eliön?

Eli auttaako tällaisiin tilanteisiin alkuperäisistä väristellyt meditaatiotekniikat, sisusteleminen, asuinpaikan vaihto tai ruoasta kranttuilu? No ei auta. Ainoa, mikä auttaa, on sivistys. Kirjallisuus ja taide, jotka ovat vaihtoehtoisia näkemyksiä, vaihtoehtoisia todellisuuden tulkintoja ja/tai vaihtoehtoisia tapoja kohdata tilanteita, etenkin juuri traumoja. Tosin silloin, kun on jo keskellä kriisiä, on myöhäistä ryhtyä perehtymään näihin asioihin. Silloin pitää nimittäin jo olla muistista suoraan käytettävänä aiemmin luettua kaunokirjallisuutta ja jo aiemmin nähtyä, varmasti tehokkaaksi osoittautunutta eli aikaa kestänyttä kuvataidetta.

Blackburn ja Epel toteavat mielenkiintoisen seikan: poikkeuksellisen herttaisilla ihmisillä on aina lyhyet telomeerit. Tämän he arvelevat johtuvan siitä, että nämä ovat kokeneet suuria, telomeereja lyhentäneitä traumoja ja stressitiloja, mutta ovat psyykkisesti selvinneet niistä ja ovat siksi erityisen myötätuntoisia, avuliaita ja kykeneviä ottamaan muut huomioon. Odotettavissa oleva elinikä on kuitenkin lyhyt. Tämä jonkin verran selittää sitä joka päivä nähtävää tosiseikkaa, että paskiaiset elävät vanhoiksi ja hyvät ihmiset kuolevat aina suhteellisen nuorina. (26.7.2018)