Ihminen - kulttuurin kopiointiväline

Blackmore, Susan. Meemit – kulttuurigeenit. Jyväskylä 2000.

Eilen aiheena olleista Rapaillen kulttuurikoodeista tuli tietysti mieleen vanhempi klassikko, Susan Blackmoren teos Meemit – kulttuurigeenit. Tuli jotenkin mieleeni, että Rapaillen kulttuurikoodi saataisi olla jonkinlainen kulttuurikohtainen meemien organisoituma...tai jotain...

 

Sanan meemi tuli kaiketi keksineeksi Richard Dawkins vuonna 1976 teoksessaan Geenin itsekkyys, jonka lopussa hän alkoi aprikoida, josko ihmisessä olisi muitakin kopioitujia kuin geenit. Dawkinsin mukaan kulttuurisetkin asiat saattaisivat kopioitua, ja niin hän nimesi tämän kopioitumisen yksikön meemiksi. Hän luonnehti meemiä ikään kuin aivojen loiseksi, joka muuttaa aivot itsensä levittämisen välineeksi samaan tapaan kuin virukset tekevät isäntäsolujensa suhteen.

 

Blackmore jatkaa ajatusta, ja hänen mukaansa meemien leviämisen edellytys on ihmisen ilmiömäinen taipumus jäljitellä jopa tahtonsa vastaisesti. Monilla meistä lienee kokemusta siitä, miten alamme sopeuttaa puhetapaamme niiden ihmisten puhetapaan, joiden kanssa olemme tekemisissä.

 

Blackmoren kirja on massiivinen opus, ja kun aikanaan luin sen, koin valaistumisia pitkin kirjaa. Muistan esimerkiksi saaneeni vastauksenpoikasen minua aina vaivanneeseen kysymykseen, miten monet kulttuuriset nerot eivät ole saaneet aikalaisiltaan tunnustusta, mutta myöhemmin kylläkin, miten heidän fyysinen eksistenssinsäkin on joutunut tuhotuksi, mutta silti heidän ajatuksensa, kuten vaikkapa Jeesus Nasaretilaisen tai Sokrateen, ovat säilyneet läpi vuosituhansien, vaikkei heillä ollut edes biologisia perillisiä. No, he levittivät meemejä geeniensä sijaan, eikä siitä totisesti ollut heille tai heidän geeneilleen mitään hyötyä.

 

Samoin minua olivat ennen Blackmoren kirjaa ihmetyttäneet taloudelliset ja tekniset innovaatiot. Minä en ole mikään teknologiafriikki, ja olen vakaasti ollut aina sitä mieltä, että suurin osa teknologiasta on tehnyt ihmisen elämästä vain entistä pahempaa helvettiä. Blackmoren mukaan metsästäjä-keräilijät käyttivät ravinnon kokoamiseen 15 tuntia viikossa. Se on minusta oikein sopiva työaika. Mutta sitten tuli maatalous, ja sen keksimistä seurasi suunnaton kärsimys. Maatalouden keksimisen jälkeisiin hautalöytöihin ilmaantuu ennen näkemättömiä ruumiillisesta rasituksesta johtuvia vammoja, vakavia sairauksia ja elinikä on on selvästi laskenut. Mutta silti maatalouden harjoittajat syrjäyttivät metsästäjä-keräilijät.

 

Blackmore selittää tämän ihmisen kaistapäisellä halulla jäljitellä. Hän määrittelee meemin nimenomaan jäljittelemällä opituksi asiaksi. Kun joku tekee jotain aiempaa monimutkaisemman keksinnön, sitä aletaan jäljitellä, olipa se mikä tahansa, ja näin tehdään siinä pelossa, että muuten jäädään monimutkaistuvan tekniikan omaksuneiden jalkoihin – näin siitäkin huolimatta, että monimutkaisempi tekniikka tekee elämästä turhauttavampaa.

 

Meemit muodostavat yhdessä kopioituvia ryhmiä, joita Dawkins vielä kutsui pitkällä nimellä yhteissopeutuneet meemikompleksit; nimi on Speelin toimesta sittemmin eli vuonna 1995 lyhennetty muotoon meemipleksi. Jonkinlaisena analogiana meemipleksille voisi mainita kromosomit, jotka sisältävät geenit. Olennainen meemipleksin ominaisuus on se, että yhdessä joidenkin toisten meemien kanssa meemit kopioituvat tehokkaammin kuin yksikseen.

 

Meemeistä ja meemiplekseistä ei siis seuraa välttämättä mitään biologista etua. Kirjansa lopussa Blackmore ottaa puheeksi erään täysin hyödyttömän, itse asiassa hänen mielestään jopa vahingollisen meemipleksin: minän. Monet pitävät kokemusta minästä hyvin kiinteänä ja konkreettisena, mutta kognitiotieteellisten tutkimusten mukaan minä ei esimerkiksi sijaitse missään kohti aivoissa eikä sitä tarvita edes tietoisuuden keskukseksi. Blackmore kirjoittaa, että ihmisorganismi on olento, jossa toisin kuin muissa elävissä organismeissa on kaksi kopioitujaa, geenit ja meemit, ja tuo kopioituminen on ainoa elämisen tarkoitus. Hänen mukaansa mikään minä ei aio tai päätä mitään, vaan meemit kopiotuvat omia aikojaan eivätkä tarvitse siihen mitään minää. Tämä tuo mieleen buddhalaisuuden opin minättömyydestä… Blackmore tulee hyvin lähelle monia buddhalaisia kirjoittajia sanoessaan, että minä on vain haitallinen meemipleksi, josta koituu pelkästään turhaa huolta, ja siksi se kannattaa elämässään sivuuttaa. (14.4.2009)