Kognitioitiede ja uskonto

Boyer, Pascal. Ja ihminen loi jumalat. Kuinka uskonto selitetään. Juva 2007.

Kognitiotiede on monitieteellinen lähestymistapa, jonka mieltä koskeva haara tutkii aivojen toiminnan ja vaikkapa sosiaalisten ja kulttuuristen ilmiöiden välistä suhdetta. Aivojen kuvantamismenetelmillä on saatu selville, että jokseenkin asian kuin asian käsittelyyn osallistuu useampia aivojen alueita.

 

Pascal Boyer on tutkinut uskontoa kognitiotieteellisesti. Kirjassaan Ja ihmiset loivat jumalat hän kertoo, että käsitteet eivät vain siirry suoraan aivoista aivoihin sellaisenaan, vaan aivot muuntavat ja kehittävät saamaansa informaatiota yhdistellen muuhun informaatioon. Tämän muuntelun kautta syntyvät myös uskonnolliset käsitteet ja niiden ympärille muodostuneet representaatiot (käsitteen sisältö mielessä).

 

Joistain käsitteistä tulee muita merkittävämpiä siten, että jostain syyssä ne kytkevät päälle useita eri päättelyjärjestelmiä samanaikaisesti. Näin ne kiinnostavat ihmisiä enemmän kuin harvempia järjestelmiä stimuloivat. Ja tästä syystä niitä ollaan hanakampia siirtämään eteenpäin, ja ne leviävät ihmispopulaatiossa. Uskonnolliset käsitteet ovat tyypillisiä tällaisia monia päättelyjärjestelmiä stimuloivia käsitteitä. Sitä paitsi samaa käsitettä pyrkii olemaan käytössä useampi versio per käsitteen käyttäjä. Käyttäjät tietävät, mikä on virallinen käsite, ja sen mukaan he vastaavat, jos heiltä asiaa eksplisiittisesti kysytään. Mutta jotenkin he tulevat eläneeksi tavalla, joka ei vastaa tätä, ja tämä on heidän oma representaationsa. Itse käsitteiden käyttäjät eivät ole tietoisia tästä erosta. Esimerkiksi Raamatussa kielletään koron ottaminen. Vaikkapa kirkkoon kuuluva pankinjohtaja pystyy kysyttäessä vastaamaan, että Raamattu kieltää koronoton. Silti hän ei näe mitään vikaa siinä, että hän kuuluu sekä kirkkoon että on pankinjohtaja, eikä tämä yksiselitteinen irrationaalisuus estä ketään, varsinkaan häntä itseään, pitämästä häntä äärimmäisen rationaalisena henkilönä.

 

Uskonnolliset käsitteet siis stimuloivat luonnostaan olemassa olevia päättelyjärjestelmiämme. Nämä päättelyjärjestelmät ovat tiedostamattomia järjestelmiä, joilla reagoimme intuitiivisesti niiden alaisuuteen kuluviin asioihin, ja yksi ja sama päättelyjärjestelmä saattaa aktivoida useita aivojen osia yhtaikaa.

 

Kaikenlaiset toimivat olennot aiheuttavat tällaista välitöntä päättelyä, ja itse asiassa tämä toimijoidenhavaitsemisjärjestelmämme on suorastaan yliherkkä. Jos oksa yllättäen heiluu, oletamme, että siihen on syynä jonkun toiminta. Koska ihminen on joutunut lajina koko olemassaolonsa ajan sopeutumaan sekä saalis- että petoeläimiin, on ollut suureksi eduksi, että toimiviin olentoihin on reagoitu mieluummin liian herkästi kuin tultu sivuuttaneeksi ne - virheellisen havainnonhan voi sitten unohtaa, jos niikseen tulee. Tästä johtuu, että olemme herkkiä myös sellaisten toimijoiden käsitteille, joiden fyysisestä olemassaolosta ei ole täysiä takeita.

 

Ihmisellä on myös erittäin kehittyneet päättelyjärjestelmät kuvaamaan toisten olentojen mielentiloja ja aikomuksia, ja tuottamaan sitten odotuksia ja suunnitelmia näiden mukaan. Kaiken kaikkiaan ihmiset kiinnittivät aivan erityistä huomiota sosiaaliseen vuorovaikutukseen liittyviin merkkeihin. Kaikesta tästä Boyer käyttää nimitystä intuitiivinen psykologia.

 

Erityisen tärkeää inhimillisessä elämässä siis on se, mitä muut tuumivat ja mitä sen perusteella aikovat. Tällaisesta sosiaalisesta tiedosta Boyer käyttää nimitystä strateginen tieto. Strategisesta tiedosta on ainainen pula; ihminen pärjää sitä paremmin, mitä enemmän hänellä on tällaista strategista tietoa. Ideaalista olisi, että tietäisi kaiken, mikä liittyy muiden aikomuksiin ja tekemisiin. Onko tällaista olentoa olemassa vai ei, on yksi avoin kysymys, mutta varmaa sen sijaan on, että sellainen voidaan kuvitella, ja se on jumala. Jumala on henkilö, joka tietää kaikista kaiken ja pystyy tämän tiedon varassa puuttumaan kaikkien kohtaloon.

 

Jotkut ihmiset näyttävät pärjäävän paremmin kuin muut yhteisönsä jäsenet. Tällaisia ihmisiä pidetään usein jotenkin yliluonnollisina, sillä pärjätäkseen paremmin kuin muut täytyy olla pääsy sellaiseen sosiaalisesti relevanttiin tietoon, jota muilla ei ole. Näitä henkilöitä kutsutaan noidiksi. Mikä tahansa ei ole mahdollista uskonnossa ja maailmassa esiintyvien yliluonnollisten uskomusten määrä onkin yllättävän rajallinen - ja noituus on yksi yleisimmistä uskonnollisista käsitteistä kautta maailman. Usein noita saa oman etunsa huonontamalla muiden etuja, ts. käyttämällä tietoaan hyväkseen muita vastaan.

 

Kahvipöytätason keskusteluiden väitteeseen, joiden mukaan uskonnot ovat (olleet) tarpeen moraalin takaamiseksi, Boyer vastaa, että ihmisellä on sosiaalisen vaihdon intuitiivinen päättelyjärjestelmä, joka takaisi moraalin ilman uskontoakin. Mutta koska sosiaalisen vaihdon päättelyjärjestelmäkin on herkäksi virittynyt, se kuuluu niihin päättelyjärjestelmiin, jotka stimuloituvat helposti ja keräävät siten ympärilleen uskonnollisia käsitteitä. Sosiaalisen vaihdon päättelyjärjestelmä toimii periaatteella: jos minä annan tämän panoksen yhteistyöhön, voin odottaa, että tuo toinen antaa tuon. Tätä varten ihmisen täytyy kyetä arvioimaan toisen osapuolen luotettavuutta, sillä maailmassa on huijareita. Luotettavuuden perusteella ihmiset sitten muodostavat liittoutumia, joiden avulla tekevät yhteistyötä. Liittoutumat edellyttävät jäsenten lojaalisuutta, ts. moraalia, ja luopuruudesta rankaisu on eräs tapa varmistaa lojaalisuus. Usein nämä rangaistukset eivät niinkään kohdistu itse luopioon, sillä hänethän on periaatteessa jo menetetty; rangaistus toimii pikemminkin pelotteena liittoutuman heikoimmille, luopuruusherkille yksilöille, jotka kenties sitten rangaistuksen pelosta luopuvat luopuruudestaan. Ja mitä luopiohin tulee, heidänkin suhteensa on liittouman kannalta viisasta olla hiukan yliherkkä – virhetapauksessa luopiolle voi antaa anteeksi, mutta jos häntä ei ajoissa karkota, seuraukset voivat olla peruuttamattomat. Erityisen kovia sanktioita vaaditaankin sellaisissa ryhmissä, joissa lojaalisuus on erityisen tärkeää ja sen puute hengenvaarallista kuten armeijoissa.

 

Tänä aamuna 19.5.2009 oli Helsingin Sanomissa jälleen juttua isä Mitron edesottamuksista europarlamenttiehdokkuudessaan. Nyt häntä uhataan ei vain papin virasta vaan koko kirkosta erottamisella, sillä ortodoksinen pappi ei saa ottaa osaa maalliseen hallintoon eli palvella kahta herraa. On valittava puolensa. Niistä kirjoitetuista kanonisista säädöksistä, joita vastaan Mitro Revon on mainittu rikkoneen, kaksi on 100-luvulta ja yksi 400-luvulta, eli ajalta ennen kirkkokuntien eroa idän ja lännen kirkoiksi, ja ne koskevat kirkon viran haltijan kieltoa ottaa osaa maallisiin hallintotehtäviin. Ortodoksien lehdessä Analogissa sanottiin arkkipiispa Leon suulla Hesarin siteeraamana näin: ”Jumalan totuutta kirkossa opettava pappi ei voi siirtyä samassa roolissa politiikan kentälle, jossa päätöksenteon pohjana ei koskaan ole totuus, vaan ainoastaan tarpeellisuus”.

 

Kiinnittäisin huomiota tuohon ’tarpeellisuuteen’. Liittoutumiin liittyvien päätöksentekojärjestelmien intuitiivisuus on niiden erityisin ominaisuus; se takaa niiden nopeuden ja luotettavuuden, ja niinpä niitä ei niin helposti manipuloitavan instanssin kuin järjen höpinöillä sumuteta. Järjestelmä toimii aivoissa tasolla, jolle tietoisuus ei ulotu. Liittoutumien muodostamisessa tarpeellisuus - tai järki - on aivan riittämätön peruste.

 

Jos isä Mitro todella erotetaan kirkosta, seurauksena voi hyvinkin olla sekä ortodoksisen kirkon jäsenmäärän kasvu ja kirkosta eroamisten väheneminen että Mitro Revon äänivyöry europarlamenttivaaleissa. Nimittäin tällä teolla ortodoksinen kirkko viestittää luotettavuuttaan liittoumana. Jos se seisoo vakaumuksensa takana tässä suurta kohua herättäneessä asiassa, se erittäin todennäköisesti seisoo sanojensa takana myös muissa asioissa. Jos isä Mitro puolestaan valitsee europarlamentin kirkosta erottamisen sijaan, hänkin puolestaan viestii vakaumuksellisuuttaan, jopa kirkollisen uransa uhraamiseen asti. Valmius itsensä uhraamiseen on aivan erityinen solidaarisuuden merkki, joten hänen kanssaan kannattaa liittoutua. Liittoutumia koskevan päättelyjärjestelmän intuitiivisuus hakkaa aina järjen, joten enpä ihmettelisi, jos ilmaantuisi ihmisiä, jotka järjen valossa irrationaaliselta vaikuttaen tämän jupakan perusteella sekä liittyisivät ortodoksiseen kirkkoon että äänestäisivät Mitro Repoa. (19.5.2009)

 

Boyerin voi sanoa tutkineen sitä, millaiset kertomukset jäävät parhaiten mieleen, vaikuttavat mieleen ja tulevat levitetyiksi toisiin mieliin. Aihepiiri on verrattain suppea, sillä ihmismieli on kiinnostunut melko rajallisesta osasta ympäristössään. Se, mitä ympäristöstä huomioidaan, riippuu siitä, miten päättelyjärjestelmät tuota informaatioita käsittelevät. Päättelyjärjestelmät käynnistää relevanssi, ja nimenomaan relevanssi päättelyjärjestelmien itsensä kannalta. Ja tehokkaimmin eri päättelyjärjestelmiä stimuloivat uskonnolliset käsitteet, sillä ne aktivoivat paitsi suuren määrän järjestelmiä, tuottavat myös suuren määrän päättelyjä.

 

Kysymys ei siis ole hyödystä tai edusta materiaalisessa maailmassa siinä mielessä, että uskomukset antaisivat kelvollisinta tietoa, vaan siitä että uskonnolliset käsitteet stimuloivat päättelyjärjestelmiä eniten ja ovat niille siksi relevantteja. ”Kulttuuristen käsitteidemme ominaisluonne ei johdu niiden järkevyydestä tai hyödyllisyydestä – nämä käsitteet ovat sellaisia kuin ovat siksi, että aivojemme rakenne ei anna meille mahdollisuutta olla niitä muodostamatta”, kirjoitta Boyer.

 

Tässäpä sitä olisi ideantynkää jollekin menestysorientoituneelle sisällöntuottajalle. Voisiko edellisen varaan laatia jonkinlaisen inhimillisten päättelyjärjestelmien aktivoimisen reseptin, jota noudattamalla taloudellinen tulos olisi aina varma?

 

Onnettomuudet ovat tietenkin tällainen asia.

 

Tapahtumat ovat ihmisen viitekehyksessä aina tulosta jonkun toiminnasta. Ihminen olettaa aina etukäteen, että jos jotain tapahtuu, on oltava myös joku, joka laittaa tapahtumaan. Nämä etukäteisoletukset ovat irtikytkeytyneitä muotoja todellisista tapauksista, ts. mielikuvituksen mallikaavioita. Tämä asioiden kytkeminen irti todellisuudesta on eräs ihmismielen tyypillisimmistä ominaisuuksista, ja se mahdollistaa monimutkaisen oppimisen, etukäteisarvailut, ennakoinnin, suunnittelun ja eri vaihtoehtojen puntaroinnin. Jos muuta ei ole tarjolla, oletetaan, että asialla on joku yliluonnollinen toimija. Ja aika usein tällaiseen tilanteeseen joudutaan, esimerkiksi luonnonkatastrofien yhteydessä. Jumalien oletetaan olevan sosiaalisessa vuorovaikutuksessa ihmisten kanssa kuten ihmiset keskenään, joten ihmisten ja jumalien välillä vallitsevat normaalit sosiaalisen vaihdon lainalaisuudet. Näiden nojalla ihmisten on etukäteen mahdollista tietää, että jos jokin onnettomuus tapahtuu, siihen on syynä jokin ihmisten taholta tehty sopimusrikkomus.

 

Uskonnollisten käsitteiden menestys kulttuurissa perustuu mentaalisille kyvyille, jotka aktivoituisivat ilman uskonnollisia käsitteitäkin. Niinpä jumalat ja henget ovat eräänlaisia mielen loisia, kuten Boyer asian ilmaisee. Koska minä suhtaudun asiaan hieman positiivisemmin, sanoisin, että ne ovat alkuperäisestä tarkoituksestaan pitkälle jalostettuja mentaalisia hahmoja, jotka tekevät elämästä mielenkiintoisemman elää, ja jotenkin minulla on sellainen kutina, että uskonnollisia käsitteitä lähelle tulisi myös taide, ainakin kuvataide. Käsitelläänhän kuvataiteessakin kysymyksiä, joihin tietoisella järjellä ei ulotuta.

 

Uskonnollisia käsitteitä pyrkii yksi jos toinen kehittämään. Kaikenlaisia lahkoja pullahtelee silloin tällöin, mutta vain harvat niistä muodostuvat todella kestäviksi. Sama pätee taiteeseen. Kaikki väsäävät kuvia ja kaikki tietävät, että taidekoulutus ei tee kenestäkään menestyvää taiteilijaa, ei taloudellisen menestyksen mielessä eikä siinäkään, että tuotanto jäisi osaksi taiteen historian jatkumoa.

 

Boyer kertoo kirjassaan uskonnollisten spesialistien initiaatioista. Usein nämä ovat ulkopuolisen tarkkailijan mielestä tarpeettoman vaarallisia ja sisällöllisesti verrattain tyhjiä. Melko tavallista on, että initioitavan sosiaalisessa asemassa tai elämänkohtalossa on jo ennestään jotain outoa. Usein uskonnollinen spesialisti saa sisäisen kutsumuksen tehtäväänsä jonkun vakavan sairauden jälkeen. Taiteilijaksi initioitumisessa tällainen tapaus on Pablo Picasso, jonka initioitumiseen kuului ensin sisaren kuolema sairauteen ja sitten oma sairastuminen.

 

Sairaudet ovat kieltämättä onnettomuuksia, ja siksi ne stimuloivat taatusti kaikki mahdolliset päättelyjärjestelmät.



Ihminen on myös tietoinen siitä, että sosiaalinen maailma on jatkuvampi kuin hänen yksilöllinen eksistenssinsä. Poliittiset kokonaisuudet ylittävät aina yksilön roolin. Tämän tajuaminen on maaginen kokemus, ja naiivi sosiologiamme, tajumme sosiaalisille suhteille, ei pysty selittämään tätä asiaintilaa. Niinpä kokemukselle syntyy uskomuksellinen selitys, joka perustuu tiettyjen olioiden samankaltaisuuden luonteeseen tyyliin ’kaikki kissat tunnistetaan kissoiksi koska niillä on kissan olemus’. Ryhmän sosiaaliset konventiot selitetään johtuviksi ryhmän olemuksesta. Tämä olemus on väistämättä transsendentti, ei suoraan havaittava, ja ihmisiä vaivaa jatkuva hätä siitä, että tuo käsin kosketeltamaton olemus menetetään. Siispä sitä vahvistetaan rituaalein, joita jumalat todistavat.

 

Ihmisillä on merkillinen tarve kuulua ryhmiin, ja mielivaltainenkin, jopa väliaikainen, ryhmiin jakautuminen esim. urheilujoukkueiksi synnyttää valtavaa ryhmäkuntaisuutta. Eräs tämän tarpeen ilmenemismuoto on tarve osoittaa uskollisuutta ryhmälle. Laboratoriokokeissa on ihmisiä jaettu ryhmiin ja kehotettu tekemään yhteistyötä oman ryhmänsä kanssa pikemminkin kuin muiden ryhmien, ja jopa laboratoriokokeissa, jotka koehenkilöt siis tietävät järjestetyiksi koetilanteiksi, syntyy auttamattomasti tilanteita, joissa osoitetaan omaa ryhmää kohtaan massiivista luottamusta ja intuitioita luetettavuudesta. Näin syntyneen sosiaalisen liittouman muodostamat yksilöt kokevat ryhmän perustuvan ryhmän sisäiseen olemukseen. Jopa laboratorio-olosuhteissa.

 

Henkilöiden luokittelu luotettaviksi ja vaarallisiksi luokittelu tapahtuu tiedostamattomalla tasolla. Ihmiset eivät edes tiedä, mitkä ovat ne merkit, joiden perusteella tämä tapahtuu. Ryhmäsitoutumisen kummallisuuksiin kuuluu sekin, että yksilö saattaa kokea jonkun luopio uhaksi itselleen, vaikka sen haitat tosiasiallisesti kohdistuvat toisiin henkilöihin eivätkä häneen itseensä lainkaan. Paheksumme myös muiden ryhmien luopioita, emme vain omamme. Tämä on jälleen yksi syy luoda yliluonnollisia käsitteitä: ihmiset kokevat osaavansa muodostaa ryhmiä, mutta he eivät voi mitenkään olla tietoisesti perillä, miten se tapahtuu, eivätkä he osaa selittää sitä.

 

Ryhmään kuulumattomuuden traagisuudesta meillä on omassa yhteiskunnassamme kokemusta muutaman kouluammuskelutapauksen muodossa. Luultavasti koskaan ei saada tietää, millä perusteella ampujat joutuivat ryhmien ulkopuolelle, mutta luultavasti syy on hyvin oleellinen. Nämä, jotka heidät ulkopuolelleen sulkivat, ottivat suuren riskin. Loppupelissähän he toki pääsivät eroon luopiosta, mutta myös muutamista muista koulunsa opettajista ja oppilaista.

 

Osa uskomuksista, joita edellä kuvattujen prosessien selitykseksi herkästi, joskaan ei välttämättömästi, luodaan, ovat todellisuuden suhteen joskus erittäin huonoja. Mutta uskomusta tukeva ryhmä pysyy kasassa, vaikka ristiriita todellisuuden kanssa osoittautuisi miten ilmeiseksi. Tämän ilmiön selittää kognitiivisen dissonanssin väheneminen, ja tällä tarkoitetaan aiemman näkemyksen korjaamista uutta kokemusta vastaavaksi. Arkitodellisuudesta Boyer mainitsee esimerkkinä, että joskus meillä on ensin jostain ihmisestä yksi käsitys, mutta kun saamme muuta kokemusta ja meidän periaatteessa pitää muuttaa mielipiteemme, sen sijaan, että sanoisimme muuttaneemme mielipidettämme, sanomme, että olimme itse asiassa tätä toista mieltä ja ennestään. Kognitiivisen dissonanssin käsite on kehitetty selittämään apokalyptisia lahkoja, jotka ovat julistaneet tarkkaa tuomiopäivän ajankohtaa, mutta kun päivämäärä on mennyt kaikessa rauhassa ohi, tämä ei suinkaan hajota ryhmiä, vaan vahvistaa kannattajien uskoa.

 

Ylipäätäänkään mitään inhimillistä päättelyjärjestelmää ei itse asiassa kiinnosta totuus eivätkä ne ole olemassa totuuden selvittämiseksi. Niiden tarkoitus on tuottaa päätelmiä, jotka tekevät väitteistä merkityksellisiä. Ja nimenomaan merkityksellisiä sosiaalisessa kontekstissaan.

 

Minua suuresti harmittaa, että tämä Boyerin kirja ei ollut olemassa silloin, kun pienenä tyttönä näitä asioita pohdiskelin. Tein jopa proseminaarityön uskonnollisten ryhmien ulkopuoliselle ristiriitoina näyttäytyvistä asioista, joiden hyväksymisessä uskonnollisten ryhmien jäsenillä itsellään ei ole minkäänlaisia vaikeuksia. Eräs esimerkkini oli roomalaiskatolisen teologin John L. McKenzien teos The Roman Catholic Church. Siinä oli nimiösivulla todistus, että se vastaa Vatikaanin opetusta. Teos oli käsitykseni mukaan järjetön. Transsubstantio-opista siinä luki näin: ”Kun Marie Antoinette sanoi ’ellei heillä ole leipää, syököön leivoksia’, sekä Marie Antoinette että köyhät ymmärsivät, mitä hän tarkoitti. Jos joku pyytää viiniä ja saa rypälemehua tai whiskyä, pyytäjä ei sano mitään omituista, jos hän sanoo ’Tämä ei ole viiniä’. Se, millä on merkitystä, on se, että roomalaiskatolinen kirkko ei hyväksy leivoksia, rypälemehua ja whiskyä soveliaiksi sakramentin merkeiksi, yksinkertaisesti koska niitä ei sanota leiväksi ja viiniksi. Lyhyesti sanottuna, leipä ja viini ovat edelleen tunnistettavissa, eikä usko transsubstantioon vaadi enempää kuin tämän”. Missä tahansa muussa kontekstissa katsottaisiin, että joko tämä on pilkantekoa tai sitten kysymyksessä on tilanne, joka vaatii välitöntä lääketieteellistä interventiota.

 

Minun hypoteesini tuossa työssä oli, että uskontoihin sisältyvästä traditiosta vain osa on kulloinkin merkityksellistä – yhtenä aikana tämä osa ja toisena ajankohtana tuo – ja muu sivuutetaan hyvinkin kevyesti. Niinpä ihmiset eivät koe mitenkään haitallisena, että he toimivat joidenkin tradition osien kanssa ristiriitaisesti ja voivat jopa esiintyä tavalla, joka likimain halveksii heidän omaa traditiotaan.

 

Tämä Boyerin teoria on kyllä hitsin paljon parempi: että uskonnollisissa käsitejärjestelmissä ei väitteiden tieto-opillisella totuudella tai älyllisellä koherenssilla ole pienintäkään väliä. Väliä on vain sillä, että ne stimuloivat mahdollisimman monia päättelyjärjestelmiä ja tuottavat mahdollisimman paljon eri päättelyjä. Uskonnollisesti merkityksellisyys merkitsee yksinkertaisesti siis mahdollisimman runsaita päätelmiä. (Tosin en ole varma, sulkeeko tämä Boyerin näkemys kokonaan pois minun muinaisen näkemykseni.) Lisäksi merkityksellisyys tulee käytännön sosiaalisuudesta, tulee jo siitäkin syystä, että päättelyjärjestelmämme koskevat sosiaalisia suhteita. Kuten Boyer sanoo: ”’Metafyysiset’ uskonnot, jotka eivät likaa käsiään vähäisempiin inhimillisiin huolenaiheisiin, ovat osapuilleen yhtä helposti kaupattavia kuin auto ilman moottoria”.

 

Kaikesta tästä seuraa, että mikä tahansa puppu ei uppoa ihmismieleen. Koska uskonnollisen käsitteen tulee stimuloida yhtaikaa useita päättelyjärjestelmiä, esim. päättelyjärjestelmiä, jotka liittyvät elolliseen yleensä, saalistukseen, kuolemaan, moraaliin jne., mahdolliset yliluonnolliset uskomukset ovat loppujen lopuksi hyvin vähäisiä. Muistikokeissa on todettu, että tuollaisia asioita koskevat väitteet säilyvät muistissa pisimpään, ja siksi ne ovat parhaita tarinoiden aiheita.
(20.5.2009)