Dan Brownin reseptillä

Brooks, Geraldine.

Kirjan kansa. Porvoo 2009.

Joskus viime kesänä otti vanha tuttuni Tarja meillä käydessään paluumatkan matkalukemiseksi hyllystämme Dan Brownin Kadonneen symbolin. Olin muistaakseni sanonut hänelle, että sitä ei tarvitse palauttaa, mutta hän oli käynyt jälleen Kuopiossa minun poissa oleessani joskus pari vikkoa sitten ja palauttanut kirjan. Samalla hän oli jättänyt minulle luettavaksi toisen kirjan, tämän Geraldine Brooksin Kirjan kansan.

 

Teos on viihdettä laadittuna suurin piirtein samalla reseptillä kuin Dan Brownin kirjat, eli päähenkilönä on eksoottista kulttuurihistoriallista ammattia harjoittava henkilö. Brooksilla ei kuitenkaan ole vastaavia takaa-ajokohtauksia, eikä salaisuus pysy salassa loppuun - päinvastoin sitä paljastetaan niin, että lukija on koko ajan kohtuuttoman reilusti etuajassa perillä siitä, mitä päähenkilö selvittää. Jännitys on korvattu vulgäärillä seksillä, jota Brownilla ei ole ollenkaan, mikä lienee myös Brownin suosion yksi syy tänä seksiin kyllästyneenä aikakautena.

 

Minulla on muutamia pikkuheikkouksia. Yksi niistä on kirjansidonta. Se on täysin järjetöntä toimintaa - järjenvastaisuudessaan tupakoinnin luokkaa. Tämän kirjan päähenkilötär Hanna on kirjojen konservoija, ja kun takavuosina suunnittelin ammatin vaihtoa, harkitsin, joskohan ryhtyisin vanhoilla päivilläni kirjakonservaattoriksi. Hannan kädet ovat karmeassa kunnossa kuin minulla konsanaan niihin aikoihin, kun maalasin ja tein metalligrafiikaa, valokuvia sun muuta. Hanna on kuitenkin ilmiesesti vähän tarkempi vaatteistaan kuin minä. Hannan tausta on kemian opinnoissa. Minua kemia ei ole kauheasti kiinnostanut kuin sen, mitä asioiden tekeminen vaatii, ja kaikki ylimääräinen tieto aiheesta on tullut sattuman kauppaa. Esimerkiksi tulin oppineeksi, että jos ferrokloridia roiskuu vaatteille, sitä ei välttämättä heti huomaa vaan vasta vaatteiden ensimmäisen pesun jälkeen, jolloin roiskekohdissa on siistireunaisia reikiä. Ja monien kemikaalien roiskeet, vaikka eivät aivan rei'iksi muutu, näkyvät vasta tuonnempana esim. tummenevina lialta näyttävinä läikkinä. Tämän kirjan kirjoittaja on haalinut aihepiiriä koskevan tietonsa lähinnä kirjoista ja luennoilta - hän on tehnyt uransa The Wall Street Journalin toimittajana - ja siksipä nämä kemikaalien kanssa rypemisen oleelliset lieveilmiöt puuttuvat kokonaan hänen kirjastaan, mikä vähentä hiukan sen uskottavuutta.

 

Kemian lisäksi Hannalla on loppututkinto Lähi-idän kielistä kuten hepreasta ja arabiasta. Kiinaa hän ei kuitenkaan osaa. Eikä saksaa, mikä on häpeällistä, sillä ihmisen pitää syvistä historiallisista ja periaatteellisista syistä osata saksaa. Hanna ei siis osaa, vaikka on opiskellut Wienissä(kin).

 

Wien on fasineerannut minua aina. Se on omituinen lännen ja idän välinen metropoli, kaupunkien Uukuniemi. Luettuani tämä kirjan googlettelin eri tavoin Wieniä lukeakseni, mitä muut ihmiset kaupungista tuumivat. Törmäsin Suomen kuvataiteen bibliografiassa tietoihin yhdestä omasta vanhasta Wieniä käsittelevästä artikkelistani. Siinä oli puhe wieniläisestä väkivaltaan viehtyneestä nykytaiteesta sekä muusta sosio-kulttuurisesta aluskasvillisuudesta, jota kaupungin pompöösin ilmiasun seasta ei odottaisi. Samaa Wienin piirrettä ällistellään myös tässä Brooksin kirjassa.

 

Koko kirjan aihe on oikeastaan kulttuurinen aluskasvillisuus ja se, miten kulttuurin kauneimmat ja kestävimmät tuotokset eivät välttämättä ole yleisesti hyväksytyimmät, siis ne, jotka kultturisen huutoäänestyksen kautta on pääpiirteiksi äänestetty. Juutalainen ja islamilainen kulttuuri eivät suhtaudu suopeasti kuviin. Juutalaiset menestyvät erinomaisesti kaikissa muissa taiteen lajeissa paitsi kuvataiteen korkeataiteellisissa muodoissa kuten maalaustaiteessa. Ainoa juutalainen, jolle on maalaustaiteen piirissä hyvin käynyt, on Chagall, ja hänkin on lähestulkoon 'viihdetaiteilija'. Esim Modiglianille ja Soutine'ille kävi hyvin, hyvin huonosti.

 

Tässä kirjassa 'kadonnut symboli' tai 'da Vincin koodi' on haggada, juutalaisessa pääsiäisseremoniassa käytettävä teksti. Tässä nimeomaisessa haggadan eksemplaarissa, jonka vaellusta pitkin Eurooppaa läpi vuosisatojen seurataan, on sellainen erityispiirre, että se on peräsiin 1300-luvulta, mutta kuvitettu. Esittävillä kuvilla. Ja sehän oli synti, se. Teos on todellisuudessakin olemassa, ja sen nimi on Sarajevon haggada.

 

Minulla on tietenkin itsellänikin haggada jos toinenkin, kuten kaikilla sivistyneillä ihmisillä, ja yleensä nykyhaggadat ovat jossain määrin kuvitettuja. Haggadan lukeminen nimittäin on pääasiallisin tapa opettaa kodeissa lapsille juutalaisuuden historiaa, ja siinähän kuvista on jotain etua. Nykynäkökulmasta kuvitettu haggada ei siis ole mikään miraakkeli. Tätä käsillä olevasa teoksessa ei kuitenkaan mainita, mikä viittaa siihen, että kirjottaja ei ole kovin hyvin perillä juutalaisesta kulttuurista. Helposti käsiin saatavien haggadojen kuvitukset tosin ovat huonoja, mutta kuten sanottua, kuvataide ei ole juutalaisten laji.

 

Sarajevon haggadan kuvitukset sitä vastoin eivät ole huonoja. Ne ovat osin samannäköisiä kuin aikansa kristilliset miniatyyrikuvitukset, mutta vain osin. Osin ne näyttävät realistisemmilta, sillä niissä ei käytetä ajan kristillisestä taiteesta tuttua räikeää arvoperspektiiviä. Toiseksi kirjassa on kuvia, jotka esittävät maan pallona, mikä oli vanhastaan arabien käsitys asiasta, vaikka tämän tosiseikan hyväksyminen kristillisissä piireissä tuli viemään vielä vuosisatoja.

 

Brooksin mukaan po. kuvat jopa viittaisivat heliosentriseen mailmankuvaan, mutta minusta ei siltä aivan näytä. Itsekukin voi käydä arvioimassa asiaa netissä, mistä löytyy mainittuja kuvia Sarajevon haggadasta, esim. http://www.talmud.de/sarajevo/detailansicht_bild.htm

 

Tämä maailmankuvallinen sekametelisoppa selittyy sillä, että Sarajevon haggada on tehty 1350-luvulla Espanjassa, missä sattui näihin aikoihin olemaan vallalla uniikki tilanne: juutalainen, islamilainen ja kristilinen kultuuri elivät riporinnakkain toisiinsa vaikutten. Joskaan ei säröttömästi. Tätä säröilevästä yhtälöstä Brooks on pienellä mielikuvituksen höysteellä kehittänyt kertomuksen muslimitytöstä, jonka toisen muslimiryhmän sotilaat ottavat sotasaaliiksi, joka joutuu orjaksi juutalaiselle ja sitten maalaamaan muotokuvaa muslimin vaimokseen ryöstämästä kristitystä naisesta. Ja tulee lopulta tehneeksi kuvat, jotka päätyvät haggadaan.

 

Sarajevon haggada ei ole sen enempää kuvituksen kuin kalligrafiakaan puolesta mikään The Book of Kells eikä keskiaikaisen arabialaisenkaan kirjataiteen mestareiteosten veroinen. Mutta mielenkiintoinen tietenkin silti, varsinkin siksi, että kulki sen pitkän tien Espanjasta Sarajevoon ja selvisi jopa natsien kirjarovioista - muslimien avustuksella.

 

Eli kiintoisaa korkeamman tason viihdettä. Oli oikein sopivaa pääsiäislukemista. Kiitos, Tarja! (30.4.2011)