Tietoisuus ja taiteen tarkoitus

Damasio, Antonio. Itse tulee mieleen - tietoisten aivojen rakentuminen. Helsinki 2011.

 

"Taiteet eivät olleet riittävä korvaus ihmisen kärsimyksestä, saavuttamattomasta onnesta, menetetylle viattomuudelle, mutta ne olivat ja ovat kuitenkin korvaus, vastapaino luonnon julmuuksille ja ihmisten tekemälle pahalle. Ne ovat yksi tietoisuuden hämmästyttävistä lahjoista ihmiselle".

En missään nimessä väitä ymmärtäneeni 100%sti kaikkea tästä Damasion Itse tulee mieleen -kirjan tekstistä. Siksipä arvostankin Kimmo Pietiläisen sinnikästä uurastusta tämänkaltaisten teosten suomentamisessa ja kustantamisessa, sillä kyllähän se niin on, etten pystyisi tämäntyyppistä kirjallisuutta alkuperäiskielellä kauheita määriä lukemaan. Toki minut tähän asiakokonaisuuteen johdatti alkuperäiskielinen teos aikanaan, Merlin Donaldin The Origins of Modern Mind, mutta olisin varmaan tyytynyt siihen valaistumisen asteeseen enkä olisi pyrkinyt lisäämään tietoani, ellei kirjallisuutta olisi kätevästi suomeksi saatavilla.

Urakkaa näissä kirjoissa on kääntäjällekin, joka ei ole alan asiantuntija, mutta hänen vaimonsa oli ainakin joskus jonkun ammattikorkeakoulun terveydenhoitoalan opettaja, joten termit on varmaan kotona tarkastettu.

Pääväittämä, joka siis ei ole tietenkään mitenkään uusi, on se, että 'minä' ei sijaitse missään tietyssä aivojen kohdassa. Aivojen eri osat kommunkoivat samanakin asian suhteenkiivaasti keskenään, jotkut osat enemmän lähetävinä, jotkut osat enemmän vastaanottavaina, mutta yhtä kaikki, signaalit sinkoilevat sinne ja tänne. Kaikki aivoihin syntyvät kuvat (sana laajasti ymmärrettynä, pikemminkin monia aspekteja käsittävänä hahamona) ovat myös jatkuvan päivityksen kohteena, ja jokaiseen kuvaan vaikuttaa jotakuinkin kaikki muu, mitä aivoissa on ennestään, ja jatkossa tuleva muokkaa jo olemassa olevaa lisää.

 

Tästä johtuu, että ihmisen muisti on niin sanotusti valikoiva. Muistot muokkautuvat, vaikka oltasiin täysin vakuuttuneita, että ne ovat aina olleet samat ja valokuvamaisen tarkat. Kaikki lienevät törmänneet raivostuttaviin ihmisiin, jotka väittävät olleensa aina jotain tiettyä, nyt muodissa olevaa mieltä, vaikka kaikki muut muistavat, että po. henkilöt olivat oikeastaan aivan viime aikoihin asti tarkalleen päinvastaisella kannalla. Ihmiselle ei juuri kannata yrittää muistuttaa tuosta menneestä, sillä hänen aivonsa ovat nauhoittaneet sen päälle. Varmaan esimiehet varastavat kunniaa alaistensa ideoista tahallaankin, mutta useammin siinä luullakseni tapahtuu tämä aivojen peruuttamaton päivittyminen. Poliiisi ja lainoppineet pähkäilet pävittäin sen kanssa, että todistajat muistavat saman asian eri tavalla, ja samat ihmiset myöhemmin eri tavalla kuin tuoreeltaan.

Jotkut aivojen osat ovat kuitenkin itsen suhteen enemmän vastuussa kuin toiset, ja tällaiseksi alueeksi Antonio Damasio ehdottaa erästä aivokuoren aluetta, jonka uusi nimi on PMC:t. Tähän tulokseen hän on päätynyt aivovaurioita ja aivosairauksia kokeneiden ihmisten hoidon yhteydessä ja lisäksi erilaisissa kokeissa niin apinolla kuin ihmisillä. Esimerkiksi Alzheimerin taudin varhaisissa vaiheissa potilas on itse tietoinen siitä, että jotain on pielessä, mutta loppuvaiheessa hänellä ei ole varsinaista kokemusta itsestä lainkaan. "Aikaisemmin ajattelin ja ajattelen edelleen, että vaikka uhrien läheisten on vaikea seurata uutta iskua, se on luultavasti kummallisen muodon saanut siunaus potilaalle. Loppuvaihetta sairastavat potilaat, joiden tietoisuus on häiriintynyt näin paljon, eivät mitenkään voi tietää taudin tuhoja. He ovat vain kuoria ihmisistä, joita aikoinaan olivat, ja he ansaitsevat rakkautemme ja huolenpitomme katkeraan loppuun saakka, mutta nyt, ainakin jossain määrin, armeliaasti ilman kivun ja ärsimyksen lakeja, jotka edelleen vaikuttavat heidän tilaansa seuraaviin ihmisiin", kirjooittaa Damasio Alzheimerin taudin viimeisestä vaiheesta, jossa PMC on surkastunut ja siihen johtavat neuronit ovat muuttuneet sotkuiseksi massaksi, jotka muistutavat hänen sanojensa mukaan hautakiviä.

Miksi ihmisellä sitten on tämä rasittava itse, jota muilla eläimillä ei ole, vaikka niillä saataaakin olla esi-itse? Kaiken itsestä tietoisuuden pitää perustua tunteisiin, sillä ne ovat ainoa keino ihmisen saada arvotettua tietoa niin ympäristöstään kuin itsestään. Tästä johtuu, että arvostelemme kaikkea kaikken aikaa, hakemalla haemme, onko asia miellyttävä vai epämiellyttävä, ja tämä arvioiminen, sen mahdollistavat tunteet, ovat myös itsen perusta, sillä silloin myös eliö itse muuttuu arvioitavaksi objektiksi.

Tämä on monimuktainen juttu, johon liittyvät esimerkisi peilineuronit, eli se, että kun näemme ihmisen, joka toimii tietyllä tavalla, meidän aivoistamme aktivoituvat samat alueet kuin tuon toisen, toimivan ihmisen aivoissa, vaikka emme itse toimikaan. Saatamme tosin jopa toimiakin, ja tämä tapahtuu tiedottomasti. Me siis karkeasti sanottuna samaistumme tiedottomallakin tasolla toisiin, ja itsen kehityttyä alamme tutkiskella itseämme ikään kuin toisena. Tämä mahdollistaa sosiaalisuutemme, kykymme sopeutua monimutkaisiin sosiaalisiin oloihin, ja tämä systeemi PMC:issä vie eniten energaa koko aivoilta.

 

Omituista kylläkin mielestäni on, että PMC:t toimivat vilkkaiten silloin, kun ei suoriteta mitään takkaavaisuutta vaativaa puuhaa. Kun joudutaan tekemään jotain konkreettista, aivotoiminnan  painopiste siirtyy muille, vähemmän energiaa vaativille alueille. Eli silloin, kun muut asiat eivät vaadi huomiota, aivot käyttävät tätä enegiasyöppöä aluetta itsensä kehittämiseen, mielikuvien muokaamiseen itsestä sun muusta  jonkun muun eläimen elämän kannalta aivan ylimääräisestä - ja tämä viimemainittu tulkinta on minun, ei Damasion, sillä minä olen laiska enkä viitsisi ajatella mitään, mutta kun on pakko, sillä niin ovat aivaot rakennettu. Kuten olen aiemminkin blogillani todennut, 'minä' vituttaa minua suuresti, ja käytän elämästäni paljon aikaa joogaamiseen, jolla pyrin tuhomaan tämän kiusankappaleen.

Syy, jonka takia minua kiinnosta tämäntyyppinen kirjallisuus, on oikeastaan Damasion mielenkiinnon ulkopuolella. Minua kiinnostaa ihmsien tapa käyttää ulkoisia kovalevyjä eli merkkijärjestelmiä. Ihminen ei säilyttele kaikkea muistamisen arvoista omissa aivoissaan. Kaikki alkoi siitä, että maanviljelys alkoi tuottaa niin paljon ylijäämää, että se piti merkitä muistiin; maanviljelysyhdyskunnat myös organisoituivat suuremmiksi kuin metsästäjä-keräilijöiden sosiaaliset ryhmät, ja näiden suurempien kokonaisuuksien hallinto alkoi vaatia verotusta, mikä taas vaati muistiinmerkintää siitä, kuka oli maksanut ja mitä. Ja siitä kirjotusta alettiin tarvita kauppan dokumentteihin ja muihin asikirjoihin jne.

Uskonto on tässä erikoinen poikkeus säännöstä, sillä se ei ole ilmeisen pragmaattinen asia olenkaan, paitsi että se luo yhteistä arvomaailmaa tyyliin 'ne, jotka ovat rakentaneet tämän temppelin ja osalistuvat siellä harjoitettavaan kulttiin, ovat meikäläisiä, ja ne, jotka eivät tee näin, jakavat jotkut muut arvot, pitävät hyvinä ja huonoina eri asioita kuin me, tavoittelevat erilaista onnea eri menetelmillä, eivätkä siksi kuulu meihin'.

Merkkijärjestelmistä tehokkain on toistaiseksi ollut kirjoitus, jota on sovellettu erilaisiin materiaalisiin alustoihin savilevyistä sähköiseen viestintään, ja varsinkin meikäläisessä aakkoskirjoituksessa merkit ovat pysyneet hyvin samanlaisina nelisen tuhatta vuotta - sitä vanhemmat kirjoitukset eroavat aika tavalla meikäläisestä. Foinikialaisen kirjoituksen kirjaimet poikkeavat toki nekin meikäläisistä, mutta ne ovat niin samanlaisia, että ne kyllä oppi kertavilkaisulla. Enemmän harjaantumista vaatii ainoastaan se, että foinikialainen kirjoitus oli konsonanttikirjoitusta kuten ovat edelleen siitä - meidän kirjoituksemme lailla - kehittyneet heprea ja arabia.

Merkkijärjestelmien toimivuus on mysteeri. Sen minä hyvin käsitän, että kun ylijäämän tuotanto alkoi kasvaa, ei ollut helppoa kaikkien ymmärtää, miksi ylijäämää nyt ylimalkaan piti tuottaa. Ylijämään tuottaminen piti kaiketi määritellä pyhäksi, ja sitä kautta myös ylösmerkitsemisen tavasta tuli pyhä eli käsittämättömydestään huolimatta arvokas. Tästä sitten kirjoituksen pyhyys kehittyi aina siihen mittaan, että yhteiskuntien peruskertomukset käsittävät kirjat saivat saman pyhän auran kuin veroluettelot, jos tällanen kärkevät ilmaisu nyt sallitaan.

Damasio ei kirjoita myöskään pyhän tunteesta. Ja miksipä hänen kaikesta pitäisikään kirjoittaa.

Miksi aivot ryhtyivät näihin ulkoisiin kovalevyihin? Tai pikemminkin miten ne toimivat näiden ulkoisten kovalevyjen kanssa? Noin niin kuin periaatteessa?

Joskus aivoissa esiintyy häiriöitä ulkoisten kovalevyjen käytössä. Takavuosina kiinnostuin lukihäiriöstä. Monet pitävät sitä yksinkertaisena hahmottamisongelmana, mutta itse en usko siihen.

Yleensä ihminen osaa puhua ennen kuin kirjoittaa. Kirjoittamaan oppiessaan hänen pitää meikäläisen kirjoitusjärjestelmän kohdalla oppia, että tietty visuaalinen merkki tarkoittaa tiettyä äännettä, ja vasta sen jälkeen hän saa tietää merkityksen. Sanojen äänteet eivät vastaa kohdettaan mitenkään, eli sanat ovat mielivaltaisia merkkejä eli symboleita. Vastavasti kirjaimetkaan eivät muistuta (enää) tarkottamaansa kohdetta, eli nekin ovat mielivaltaisia symboleita. Eli lukemaan opetellessaan ihminen joutuu ristiintaulukoimaan useita mielivaltasten merkkien järjestelmiä - äänteet, sanat, kirjaimet.

Lukihäiriöiset eivät ylelensä oikein hyvin siedä muitakaan päällekkäisiä, ei-yhteismitallisia merkkijärjestelmiä. Esimerkiksi jos tekstissä puhutaan jostain, mutta kuvassa on jotain muuta, he eivät näe niiden välillä yhteyttä ja ihmettelevät, miksi koko kuva on siinä. Ei-lukihäiriöinen ihminen puolestaan täydentää viestejä, tekstiä ja kuvaa, toisillaan, ja erottaa vasta tämän jälkeen mahdollisen epälennaisen olennaisesta, ja jos olennaisuuksien asteet vaihtelevat, järjestelee olennaisuudet tarpeen mukaan. Mutta lukihäiriöinen ei tähän pysty.

Sen sijaa yksittäisten kuvien hahmottamisessa lukihäiriöisellä on kohtalaisen vähän ongelmia, edes symbolisten kuvien, jos niitä ei tarvitse käännellä systeemistä toiseen. Mutta jos samassa kuvassa on sekä symbolisia että ikonisia osia, lukihäiriöinen on liemessä.

Nuo olivat meikäläisen nojatuolispekulaatioita. Mutta palataksemme siihen, mistä Damasio kirjoittaa. Kuten sanottua, hän ei näe ulkoisten kovialevyjen käyttöä mitenkään dramaattisena ihmisen tapana levittää aivojansa johonkin ulkoiseen aineeseen, eikä pidä siitä mahdollisesti seuraavia muutoksia ihmisluonnossa sinällään järisyttävinä. Hän kyllä pohtii asiaa, mutta siitä näkökulmasta, miten tämä lisää ihmisen aivojen kuormistusta ihan ihmisen omassa päässä. Damasion mukaan tietoisuuden pääpiirteet ovat kotoisin aivorungosta ja aivokuoresta (sekä talamuksesta), ja aivorunko on ensisijainen sikäli, että se tuottaa tunteet. Tietoisuus edellyttää, että se tuntuu joltain. Jos jotain ei tunneta, niin sitä ei tunneta, nääs. Jos painopiste siirtyykin muuttuneiden kognitiivisten vaatimusten seurauksena aivorungolta aivokuoreen, hän uumoilee vakavavia seurauksia: "On kiehtovaa, että kun kognitio muuttuu esimerkiksi digitaalisen vallankumouksen kaltaisissa paineissa, epäsuhdalla saattaa olla paljonkin sanottavaa siitä, miten ihmisen mieli kehittyy. Minun ajatusrakennelmassani aivurunko tuottaa edelleen tietoisuuden peruspiirteet, koska se on ensimmäinen ja korvaamaton alkutunteiden tuottaja. Kasvaneet kognitiiviset vaatimukset ovat ehkä tehneet aivokuoren ja -rungon vuorovaikutuksesta hieman rajun ja julman tai lempeämmin ilmaisten ne ovat tehneet tunteiden lähteen käytöstä hieman vaikeamman. Jokin saattaa vielä murtua".

Damasio ei kerro tarkemmin, mikä voi murtua ja mitä se käytännössä merkitsisi, mutta jonkin verran tuonnempana hän mainitsee masennuksesta, jossa hänen mukaansa henkilö on menettänyt kontaktin tunteisiinsa siinä mitassa, että seurauksena voi olla täydellinen tylsistyminen. Ja masennushan on yleistynyt tauti. Voiko masennus siis johtua liiallisista kognitivista vaatimuksista, kaiken toiminnallisuuden siirtymisestä aivokuorelle? Vai miten tämä pitää ymmärtää?

Damasio jatkaa, oikeastaan suoraan tuosta edellisestä sitaatista: "Sanoin, että olisi typerää olla puolueellinen ja suosia tietoisuuden muodostumisprosessin kolmesta osasta vain yhtä. Siitä huolimatta on myönnettävä, että aivorunko-osalla on toiminnallinen ensisijaisuus, ja että se on edelleen täysin korvaamaton ongelman osa, ja että juuri tästä syystä samoin kuin sen vaatimattoman koon ja täysin pakatun anatomian takia se on näistä kolmesta suuresta osasta alttein patologialle. Tämä on sanottava jo siitä syystä, että tietoisuuden sodissa aivokuorella on taipumus päästä voitolle".

Tästäkään Damasio ei kerro, mitä hän takkaan otaen pelkää, mutta minun kaltaiselleni hyvällä mielikuvituksella varustetulle ihmispololle tulee mieleen vaikapa nyt se, että meillä saattaa tuolla Lähi-idässä olla meneillään sota, jossa jotkut ovat päättäneet, että he eivät nyt aio sopeutua länsimaisen kulttuurin kognitiivisiin vaatimuksiin vaan halauavat voimaan yksinkertaisen, vanhan elämäntapansa sharia-lakeineen, joka ei paljon aivaokuorta vaivaa eikä aivorunkoa rasita. Voin hyvin kuvitella, miltä länsimainen kulttuuri pitkine, massiivisine koulutuksineen, tieteineen, teknologioineen, älyn määrän arvomittareineen vaikuttaa islamilaisesta vinkkelistä. Länsimaisen kulttuurin kognitiiviset vaatimukset ovat heidän näkökulmastaan täysin ylivoimaiset, mutta he ovat ankarasti sitä mieltä, että hellä on oikeus olemassaoloon, vaikkeivät täytä näitä kognitiivisia mittoja. Ja ovat valmiit tappamaan aivan kenet hyvänsä ja kuolemaan itsekin tämän puolesta. Sama tulee mieleen kotoisistakin reaktiivista liikkeistä. Ehkä niissäkinn vastustetaan liiallista aivokuoren kuormittamista, mitä yhteiskunnan jatkuva muuttuminen etenkin monimutkaisempaan suuntaan tarkoittaa.

Mutta samalla, kun tietoisuus on sittemmin suunnannut aivojemme aktiivisuutta aivokuorelle, se on rakentanut myös kompensoivia sosiokulttuurisia rakenteita. Kaiken kaikkiaan tietoisuuden kehittyminen on ikään kuin nostanut homeostasin, eliön sisäisen tasapainon, vaatimuksia, sillä tietoinen pohdinta siitä, ovatko asiat nyt varmasti hyvin vai eivät, on johtanut siihen, että optimaalinen homeostasi on nyttemmin määritelty korkeammalle tasolle kuin mitä pelkkä eloonjääminen vaatisi.

Damasion mukaan niin uskonnot kuin taide ovat eräitä tällaisia uusia homestasin saavuttamisen sovellutuksia, ja hänen mukansa ne kumpuavat samasta lähteestä kuin biologinen homeostaasi. Itse asiassa biologista tai jotain muuta homestaasia ei pitäisi erottaa tosistaan lainkaan, sillä molemmat kumpuvat samasta lähteestä, elossa pysymään ja mahdollismman mukavasti elemään pyrkivästä eliöstä.

Ennen pitkää taiteella saavutetut hienostuneet homeostaasin muodot alkoivat aiheuttaa ihailua ja niitä alettiin erikseen kaivata henkisenä vastineena biologisille tasapainottaville tekijöille. "Sanalla sanoen taiteet säilyivät evoluutiossa, koska niillä oli eloonjäämisarvoa ja ne vaikuttivat hyvinvoinnin kehitykseen", Damasio kirjottaa, ja jatkaa hiukan myöhemmin: "On esitetty, että taide säilyi, koska sen ansiosta taiteiljat onnistuivat paremmin hankkimaan puolisoita. Ei tarvitse kun ajatella Picassoa ja voimme hymyillä ymmärtäväisesti. Taiteet olisivat kuitenkin luultavasti säilyneet pelkästään niiden terapeuttisen arvon perusteella".

Damasio ei puutu myöskään valtaan. Ihmisetpä nyt kuitenkin kilpailevat sillä, kenen totuus on parempi kuin toisen,  ja taidettakin kyllä käytetään tällaiseen. Aina lienee ollut kilpailua siitä, mikä taide on parempaa ja mikä huonompaa. Eli mitä taiteeseen tulee, tilanne ei saata olla aivan niin auvoinen kuin Damasio kirjoittaa.

Ja näin pääsemmekin Guggenheim-museon. Miksi meidän pitäisi rakentaa suomalaisten veronmaksajien rahoilla, vaikka sitten kyseessä olisivat progressiivisesta verosta keräätyt valtion verorahat,  museo Helsinkiin, että amerikkalaiset voisivat levittää kulttuurihegemoniaansa Venäjälle? Semminkin kun tunnustivat, ettei Helsinki heitä muuten kiinnosta kuin venäläisen yleisön tähden. Minä en keksi yhtään syytä, miksi tekisimme amerikkalaisille tällaisen palveluksen, oli taiteella Damasion määrittelemää terapeuttista vaikutsuta tai ei. Guggenheimille voidaan myydä joku tontti, jolle voivat omilla rahoillaan rakentaa museonsa, ja tämäkin kaikki sillä ehdolla, että purkavat pytinkinsä, jälleen omalla kustannuksellaan, jos niikseen tulee. (26.9.2013)