Assimiloituvan juutalaissuvun tarina

de Waal, Edmund.

Jänis jolla on meripihkanväriset silmät. Viro 2013.

Kuten usein on todettu, kirjan tärkein ominaisuus on sen ulkonäkö. Koska tämä lukemani kappale on kirjaston kirja, sidosasusta ei oikein pääse selville, mutta kirjassa on esilehdet, johin on painettu hyllynpätkällinen netsukeita, jotka ovat tämän Edmund de Waalin teoksen sivuosassa. Eräs netsuke-kokoelman yksilöistä, joka tosin ei esiinny esilehdissä vaan kannessa, on Jänis jolla on meripihkanväriset silmät, ja siitä kirjan nimikin. Päällyspaperi on aiheen ydinaikaudelle ja -paikalle sopivasti Wiener Werkstätteen kallellaan, ja se on niin onnistunut kuin voi, kun kirjalla on typografisesti näin mahdoton nimi.

 

Kirja edustaa alati yleistyvää genreä, joka ei oikein ole kaunokirjallisuutta mutta ei historian tutkimuksen kriteerit täyttävää tietokirjallisuuttakaan. Sanotaanko sitä faktioksi? Yhtä kaikki Edmund de Waalilla on toki yliopistollinen loppututkinto englannin kielestä, mutta oikealta ammatiltaan hän pitkän kaavan mukaan opiskellut keraamikko. Hänen merkittävin opettajansa oli morrisilaisia ihanteita viljellyt ja japanilaista keramiikkaa esikuvanaan pitänyt Bernard Leach. Leachia pidetään brittiläisen studiokeramiikkan isänä, ja hänen tuotantonsa on keramiikan arkkityyppistä lajia, sitä, mikä tulee mieleen, kun sanotaan Keramiikka. Samaa tyyliä, jota edustavat meillä kotona Toini Muona ja Kyllikki Salmenhaara.

Keramiikka alkoi kiinnostaa minua silloin, kun jokseenkin tasan vuonna 2000 olivat Suomeenkin rantautuneet ranskalaiset sisutuslehdet. Ne ovat aika kaukana sittemmin syntyneestä sisutusbuumista, vaikka varmaan vaikuttivat tuohon pöhköön muotiin, joka gesunkenes Kulturgutin periaattein syntyi idean vajotessa rahvaanomaisempiin sfääreihin. Olen kirjoittanut noista lehdistä blogillani aikaisemmin, joten sanon nyt vain, että ne kiinnostivat minua aluksi lähinnä siksi, että yleisen käsityksen vastaisesti niissä ei esiintynyt ihmisiä lainkaan. Perinteinen käsityshän oli ollut, että naisille suunnatuissa lehdissä pitää olla ihmisiä, varsinkin kannessa, mutta näissä uusissa ranskalaislehdissä ei ollut ihmisen häivääkään, varsinkaan kannessa. Niissä ei 'sisustaminenkaan' ollut sitä tyhjää ja siksi naurettavaa lavastamalla oman elämänsä valehtelemista, joka siitä sittemmin meikäläisissä naistenlehdissä sisustusbuumin myötä tuli, vaan niissä kyseessä oli pikemminkin savoir vivre, elämänasenne, johon esineet ja niiden sielu kuuluivat.

Edmund de Waalin astoita käytettiin noihin aikoihin esimerkiksi Marie Claire Maisonin ruokakuvissa.

Edmund de Waalin ammatilliseen kehittymiseen vaikutti suuresti parin vuoden oppipoikajakso käyttökeraamikolla, jolloin hän teki käsipelissä sarjatuotantona esim. satoja hunajapurkkeja. Tätä on ihmetelty, mihin de Waal on huomauttanut, että jos pianistista kuullaan, että hän on joskus soitellut skaaloja, sitä ei pidetä vähääkään kummallisena, mutta kun huippukeraamikon kuullaan joskus dreillailleen sarjatuotantona hunajapurkkeja, sitä pidetään.

de Waal ryhtyi alkuun Art and Crafts Movementilaisittain tein opettajan astumaan ja perusti jonnekin takamaille hinnaltaan edullisia kodin käyttöesineitä valmistavan keramiikkafirman. Se tuli siinä 70/80-lukujen vaihteessa jotenkin muotiin, ja niihin aikoihin meilläkin sijoittuu Kerman saven huippukausi. Se homma meni kuitenkin susiksi. Saattaa olla, että de Waal tuli hiukan myöhässä. No, ei se mitään. de Waal teki täyskäännöksen ruveten tekemään kallista ja täysin käyttökelvotonta taidetta posliinista, ja johan rupesi ura urkenemaan.

Hänen tavaramerkkinsä taiteilijana ovat hyllykaupalla hitusen toisistaan poikkeavat pyttyt, joskus Judd-tyyppisten seinästä työntyvien kerroksittaisten laatikoiden päällä.  Joskus hän pani astioitaan kaupungille katukivetykseen tehtyihin kuoppiin, joiden päällä ihmiset sitten kävelivät.

Siirtyminen matalanpolton savesta ja kivitavarasta taideposliiniin on ideologisesti melkoinen, mutta epäilemättä se oli taloudellisesti välttämätön, ja ihmetellä sopii, miksi käyttökelpoisesta ei suostuta maksamaan, mutta täysin käyttökelvottomasta maksetaan hirveitä summia. de Waalin töiden osat, ne esineet hyllyillä ja maakuopissa, ovat kyllä edelleen muotoa 'astia', ja ne jopa on suurimmaksi osaksi dreijattu käsin. Jotain hän on kyllä valanutkin, mutta tunnetuin hän on käsin dreijatuista ja sen jälkeen hitusen muokatuista astiamallisista esineistä, joita ei kuitenkaan tosiasiassa voi käyttää astioina.

Noissa mainituissa Marie Claire Maisonin kuvissa niihin nyt sitten oli pistetty ruokaa.

Kiinnostuin siis itse keramikasta tuolloin noin vuonna 2000. Joissain omituisissa harrastuksissani minua on kerrassaan ihmeellisesti lykästänyt. Kiinan kielen harrastus on toinen, mutta keramiikka oli ensimmäinen. Asuin silloin Heinolassa, ja sikäläisessä kansalaisopistossa sattui olemaan opettajana Sirpa Patomäki, joka oli aivan loistava opettaja niihin oloihin. Ja justiinsa, kun oli upottanut elämäni ensimmäisen kerran käteni saveen, sattui opiskeluaikainen kaverini Pirjo Eronen pitämään näyttelyä keramiikastaan kaikista jumalan paikoista Heinolan taidemuseoon.

Melkoinen sattuma. Niihin aikoihin, kun olin ollut hänen kanssaan edellisen kerran tekemisissä, hän opiskeli Otaniemessä Teknillisessä korkeakoulussa graafista teknologiaa. En ollut tiennyt, että hän oli valmistuttuaan vaihtanut alaa ja opiskellut keramiikkaa eri puolilla maailmaa, mm. Italiassa Faenzassa, kaupungissa, jonka mukaan on saanut nimensä fajanssi.

En tavannut häntä tuon näyttelyn yhteydessä, mutta sain yhteystiedot, ja eipä aikaakaan kun voi kauhistus, olin hänen luonaan Tolfassa ja saatoin kokeilla jopa posliinia.

Posliini on  jo massana jotain ylimaallista. On absurdia, että niin hienosta materiaalista tehdään serviisejä porvarispölvästeille, jotka eivät edes käsitä, mitä koko materiaali sen enempää raaka-aineena, poltettuna kuin lasitettunakaan on. Jokaikisessä herrasväen pöydässä, jossa on posliiniastiasto, menee helmiä sioille. Kaupaksimenevintä posliinirojua onkin sellainen, joka ei ole materiaalin luonteen mukaista lainkaan.

Muotoilijat tietenkin pelaavat tällä. Minullakin on Pantone-muki. Se on standardimallinen muki, justiinsa sellainen suoraseinäinen kuin maailmalla valmistetaan massoittain kivitavarana joka niemessä, notkossa ja saarelmassa, paitsi että tämä eksemplaari onkin tehty posliinista. Ja kyljessä väri Pantone 388. Koko esineen idean käsittämiseen pitää olla tietynlainen tietopohja, enkä usko, että lainopillisesti koulutettu aviopuolisoni on ikinä älynnyt, että minä juon Suonenjoella ennen kompostin kääntämiseen lähtöäni aamukahvini muotoilullisesta pilapiirroksesta, jossa pilkataan kokonaisia teollisuuden haaroja, yhteiskunnan luokkajakoa ja markkinatalouden arvomaailmaa.

Posliini on - nyt puhutaan siis poltetusta esineestä - jo sellaisenaan merkillisellä tavalla hiukan läpikuultavaa. Esimerkiksi juuri Pirjo tekee posliiniesineitä, joita ei aina lasita lainkaan, jolloin tuo mattapintainen kuultava materiaali jää melkein itsevalaisevasti hohtamaan.

Valamalla posliinista saa skarppeja kapineita, mutta käsin dreijaamalla valmistetut alkavat herkästi elää omaa elämäänsä, ja tämä onkin niiden hienous. de Waalin installaatiot ovat tällaisia käsin dreijattujen astioiden suuria massoja,  joista jokainen yksittäiskappale on hiukan erilainen paitsi tarkoituksellisesti myös posliinin oman elämisen tähden.

Jos posliiniesine nyt siten pitää lasittaa, se on parhaimmillaan lasitettuna celadon-lasitteella, ja sellaista käyttää usein myös de Waal. Parhaimmat celadon-lasitteet ovat erittäin läpikuultavia hennon sinertävän vihertäviä. Krakleeratessaan ne tekevät sen kauniisti. Mutta celadon-lasitus vaatii kaasu-uunin, enkä usko, että koko Suomen valtakunnassa on yhtään kaasu-uunia. Varmaan on joitain kauheita turvallisuusmääräyksiä, jotka suomalaiseen tapaan estävät niiden käytön eli kauniiden esineiden tekemisen.

Mutta Italiassa ollaan suurpiirteisempiä, ja Pirjolla oli nimenomaisesti kaasu-uuni. Ja hänellä oli käytössään ainakin yksi celadon-lasite. Sain kokeilla sitä posliinivatiini. Tulos ei ollut odotetunlainen. Lasite nimittäin kuroutui. Sekin voi olla hienon näköistä, kun koroutuneen lasitteen välistä jää näkyviin lasittamatonta, himmeää posliinia.

Ja siten de Waal, tämä canterburyläisen kirkonmiehen poika, yritettyään ensin tienata leipänsä karkeampien massojen edullisilla käyttöesineillä, päätyi hallitsemaan juutalaisten esi-isiensä netsuke-kokoelmaa ja tekemään huippukalliita posliini-installaatioita ökyrikkaille keräilijöille. Tästä saavat tietenkin kaikki ajatella mitä haluavat, mutta minä ajattelen, että kyllä maailma on vain yksi helvetin iso paska.

Niin. Se jänis, jolla on meripihkanväriset silmät. Se toisaankin on yksi netsuke de Waalin perimässä netsukekokoelmassa. Netsuket ovat japanilaisia pienoisveistoksia. Osin niitä tehdään harrastusmielessä kuten Japanissa harrastetaan myös keraamisten teekuppien tekoakin, mutta on niille ammattilaisensakin. Osa nistä on hyviä ja kalliita, osa taiteellisesti heikompia, mutta silti omistajalleen tärkeitä. Edmund de Waalin perimät, suvussa kiertaneet netsuket ovat eräänlainen tekosyy kirjan kirjoittamiselle ja eräänlainen symboli sille, että maailmassa on vaeltavien juutalaisten lisäksi muutakin vaeltavaa, ja aivan kuin näistä netsukeistakaan ei saada koskaan esiin koko totuutta, ei saada kaikkea kaivettua suvun muistoistakaan. Ja se on ihan hyvä niin.

Aivan kuten netsukeistakaan kaikki eivät ole priimalaatua, ei tässä Ephrussien suvussakaan kaikki ole hyveellistä. Aviollinen uskollisuus ei ole ollut suuremmin kunniassa; pankin hoitoon koulutettu poika karkaa isänsä rakastajattaren kanssa, eikä edes Edmund taida tai halua kertoa, mihin tämä Stephan lopulta päätyi; isoäiti Elisabeth poltti kaikki äitinsä kirjeet, sillä äiti oli loputtomilla rakastajillaan aiheuttanut hänelle paljon harmia, joista vähäisin ei ollut se, että kun äiti tuli viimeistä kertaa raskaaksi, taloon ilmaantuneen vauvan synnyttäjäksi epäiltiin Elisabethia; mutta jollekin suvun pankkiiriuraa paenneille pojille käy oikeinkin hyvin - ja silloin he ovat palanneet pankkiin, joskaan ei perheen…

Huikeita juttuja juutalaissuvusta, joka oli lähtöisin Ukrainasta, läheltä Puolaa, ja joka teki kaikkensa maallistuakseen ja rikastuakseen ja valloittaakseen koko maailman. Rikastuminen aloitettin vehnäkaupalla ja lopetettiin natsien toimesta pankkiireina. Merkillisintä kuitenkin on, että suvun jäsenet menestyivät aina kaikissa käänteissään, tapahtuipa mitä tahansa, ja jo kun perhe oli poistunut ensimmäisestä välietapista Odessasta, se kykeni jopa kiristämään pogromoivaa Venäjää.

Liike-elämän lisäksi suku pullahtelee esiin taiteissa. Ei tietenkään taiteen tekijöinä, siunatkon sentään, ennen kuin viimeisessä, itse Edmundin vaiheessa. Netsuke-kokoelman ensimmäinen haltija, Pariisissa vaikuttanut Charles Ephrussi osteli paljon imperessionistien töitä ja hänen katsotaan olleen malli Swannille Marcel Proustin romaanisarjassa Kadonnutta aikaa etsimässä. Wienin sukuhaaralla puolestaan oli yhteydet jotakuinkin kaikkiin vuosisadan alun saksalaisen kielialueen suuriin kirjailijoihin, joista monet olivatkin juutalaisia.

Mutta kukaan suvun vesa ei ollutkaan mikään Schulzin Jakub-isä, vaan kaikilla oli aina jalat tukevasti maassa, kirjan kirjoittamaan päätyneellä Edmund de Waalilla jopa kädet, sillä hänestä tuli keraamikko. Omituista hänessäkin on se, että aluksi hän halusi tehdä kenen tahansa ostettavissa olevia käyttöesineitä tunnuslauseenaan 'Olohuoneesta keittiöön!', millä hän tarkoitti, ettei keramiikka kuulunut olohuoneen kaapin päälle koristukseksi vaan arkikäyttöön. Mutta se ei lyönyt leiville, vaan  sukurasitettuna hän päätyi tekemäänn isosta rahasta minimalistisia posliini-installaatioita ökyrikkaille - astiamassoja seinille - astioita, joita ei voi käyttää ja jotka eivät kelpaa edes olohuoneeseen keittiöstä puhumattakaan vaan vaativat erilliset galleriatilat. Mutta kun on geneettiseti tuomittu rahalliseen menestykseen niin minkäs sille voi.

Mutta Edmundissa suvun assimiloituminen varmaan saavutti lopullisen päätepistensä. Hänen isoäitinsä jo kääntyi anglikaaniksi ja isästä tulikin sitten anglikaaninen pappi. Hän tosin vielä luki äitinsä haudalla kaddišin. Mutta luulenpa, että siihen se päättyi.

Kirja on äärimmäisen sympaattinen tietokirjaa lähentelevä Euroopan historia 1800-luvun alusta lähtien tuota aikaa eläneen erikoisen suvun sävyttämänä. Tekstiä on ryyditetty lehtileikeillä ja katkelmilla kirjoista, joissa suvun jäsenet tai heidän toimintansa esiintyy, otteilla suvun jäsenten kirjeistä ja postikorteista, jotka ajoittuvat historian kriittisiin hetkiin mutta eivät kuvasta niitä mitenkään, ja kuvauksilla esineistä, joita suku omisti - muistakin kuin vain netsukeista.

Ehdottomasti vaikuttava kirja, ja olisi varmaan vaikuttanut minuun enemmän, ellen juuri tätä ennen olisi lukenut Schulzin Kanelipuoteja. Ja Schulzia on vaikea ylittää - hänen kanssaan on vaikea päästä edes samalle viivalle. (9.1.2014)