Dekkarit, pysyvyyden linnake

...ja toinen on Lähi-itä, ikuinen sota ja kaaos.

Olen tässä liotellut aivojani dekkareissa.

En ole mikään muodikas dekkarientusiasti. Itse asiassa luen todella harvoja kirjoittajia, ja luultavasti ymmärrän koko dekkarin käsitteen laajemmin kuin on sopivaa.

Luen Qiu Xiaolongia kiinalaisten erityispiirteiden tähden. Amerikankiinalaisen Qiun dekkarit ovat erittäin 'amerikkalaisia', ja ehkäpä siksi kiinalaisista erityispiirteistä on oppivinaan enemmän kuin jos kirjat olisivat läpeensä kiinalaisia. Oikein kiinalaisista kirjoistahan jäävät aina pois kulttuurin arkisimmat eli oleellisimmat piirteet, sillä ne ovat oman kultturin kontekstista kirjoittavalle, samaan kontekstiin kuuluvalle lukijalle niin itsestäänselviä, että jäävät manitsematta.

Viihdyttävin ja aina takuuvarmin lukemistani dekkarikirjailijoista on John Grisham. Paria poikkeusta lukuunottamatta niissä joku kunnon lakimiesnuorukainen pärjää rahasta kovassa elämässä. Grishamin kirjoissa ei koskaan huorata tai mitään. Oikein sellaista pyhäpäivän lukemista.

Epätasalaatuisin lukemistooni kuuluvista jännityskirjailijoista on John Le Carré. Pidän George Smielyn hahmosta, ja ylipäätäänkin le Carreen tavasta muutamalla vetäisyllä hahmotella karikatyyrimäisiä varsinkin sivuhenkilöitään. Tänä iltana sain juuri loppuun uusinnan Pienestä rumpalitytöstä. Siinä perhetaustansa häpeällisyyttä ylikorostanut näyttelijätypykkä ryhtyy suorittamaan koulutustaan vastaavia tehtäviä Israelin valtiolle. Tässä tehtävässä hänen kuuluu soluttautua palestiinalaisten puolelle. Hänet värvää israelilainen, joka toimii myös alussa ikään kuin vastanäyttelijänä, ja tämän rooli on palestiinalaisen. Sama mies on näyttelijälle  samaan aikaan sekä juutalainen että palestiinalainen. Kirja ei ole ollenkaan huono, sillä siinä esitetään oikeastaan aika uskottavasti, miten vaikea on valita kahdesta huonosta puolesta oikeampi, eli kun jonnekin kumartaa niin väistämättä vastasuuntaan pyllistää. Kumpaakaan puolta ei esitetä totaalisen hirviömäisenä.

Mistä tietysti tulee mieleen nykyinenkin Lähi-idän tilanne - Pieni rumpalityttö on ilmestynyt alkujaan vuonna 1983. Tänään Al-Jazeeralla elämöitiin siitä, että Egyptin omat islamistit tappavat kymmenittäin egyptiläisiä sotilaita Siinailla, ja yhdestä Länsirannalla tapetusta kiviä viskoneesta palestiinaispojasta. Joitain päiviä sitten uutisoitiin siitä, miten Israelista on tullut maailman kuudenneksi suurin aseiden viejä. Myös arabimaailma on kiinnostunut hyvin testatuista israelilaisista aseista. Niin kuin Kuwait. Joku arvosteli tilannetta keskustelupalstalla, mihin WAL (jota siis epäilen Israelin valtion virkamieheksi) vastasi, että nämä aseet vielä tappavat arvostelleen kommentoijan Egyptissä.

Ihmettelen itsekin, miksi dekkareita luetaan. Luultavasti siksi, että niissä on aika pysyvä kaava. Dekkariin tarttuessaan sitä aina tietää, mitä saa. Kaikissa muissa kulttuurituotteissa tekijä on tavoittelevinaan jotain 'uutta'. Mutta lukija ei halua mitään uutta. Luovuus on yliarvostettua. Ja tästä päästäänkin jälleen Kallaveden rannalla nojatuolissa kehittämääni hypoteesiin siitä, mistä Egyptissäkin on kysymys: siellä tapellaan oikeudesta muuttumattomuuteen. Minkään ei haluta muuttuvan tai korkeintaan kelloa halutaan siitää taaksepäin, ja sitä asiaa ajaa Muslimiveljeskunta. Siellä ei haluta uusia länsimaisia herkkuja.

Toisaalta näyttää siltä, että nyt ollaan palaamassa takaisin Mubarakin aikaan. Hänet on jo vapautettu joistain syytöksistä, ja ElBaradei, joka luopui varapresidentin tehtävistä, puolestaan joutuu oikeuteen isänmaan petturuudesta.

Voi sitä maailmankolkkaa…Siellä ei tosiaankaan mikään muutu. Yhtä sotaa ja kaaosta. (20.8.2013)