Dostojevskia ja muuta venäläistä kirjalisuutta

Ekonen, Kirsti & Turoma Sanna. Venäläisen kirjallisuuden historia. Tallinna 2015.

Dostojevski, Fedor. Idiootti. Hämeenlinna 1990. (alkup. 1868)

Freud, Sigmund. Uni ja isänmurha (teoksessa Uni ja isänmurha. Jyvskylä 1995.)

 

Troyat, Henri. Dostojevski. Jyväskylä 1963.

 

Dostojevski, Fedor. Karamazovin veljekset. Hämeenlinna 1988.

Rupesin eilen illalla lukemaan oikein alusta alkaen Kirsti Ekosen ja Sanna Turoman kirjaa Venäläisen kirjallisuuden historia. Kustanataja Gaudeamus on ystävällisesti lähettänyt minulle tästä toisesta eli vuoden 2015 painoksesta arvostelukappaleen, mutta juttu siitä on jäänyt kirjoittamattta. Teos nimittäin ei kuulu niihin, jotka voi kovin keysesti ottaa ja lukea ensimmäisestä sivusta viimeiseen, ja sitten vain kirjoitetaan esittely. Teos on mahtava paketti, pieteetillä laadittu, ja vaikka ulkoasusta minun kaltaiseni nipo lyöytää aina poikkeamia oikeaoppisuudesta, tämä kirja on loppujen lopuksi esineenäkin mukava. Emmi Kyytsösen päällyspaperi on kaunis, vaikka minä en ymmärräkään, miksi takakansiteksti on liehuladontaa eikä blokki-. Mutta kaunis silti. Sidoasukin on akateemisesti sivistynyt, ja kaiken kaikkiaan akateemiset kirjat saisivat minun mielstäni olla useammin akateemisesti sivistyneen näköisiä. Jostain syystä niistä pyritään kuitenkin tekemään 'moderneja ja raikkaita'... Kirja on painettu hyvin sileälle, mutta päällystämättömälle, kerman väriselle paperille, ja siihen nähden kuvat on käsitelty kertakaikiaan loistavasti. Mutta tästä paperivalinnastu huolimatta kirja painaa aika tavalla.

Olen lukenut kirjasta pätkiä sieltä täältä aina kulloisenkin tarpeen mukaan, enkä taaskaan kirjaa alusta lukemaan alkaessani päässyt kovinkaan pitkälle, sillä minuun iski pakkomielteenomainen tarve tarttua kesken kaiken Dostojevskin Idioottiin. Minulla on siitä itselläni vain heikohko Kariston julkaisema käännös, jossa oli aivan hirveä kansi, jonka minä sitten näppäränä tyttönä renoveerasin niin, että kirja näyttää enemmän siltä, mistä siinä on puhe.

Yleensä, kun minulta on kysytty mielikirjailijaani, olen vastannut, että yksiselitteistä sellaista ei ole, mutta on useita sarjoja, joista voin kustakin mainita suosikkini. Nyt olen tullut niin vanhaksi, että pidän tällaista sarjoittelua tarpeettomana ja voin sanoa suoraan, että Fedor Dostojevski on maailmanhistorian paras kirjailija. Olen lukenut Idiootin vaikka miten monta kertaa, ja taas se tempaisi minut psykologisen trillerin pyörteisiinsä niin, että meinasin unohtaa tykkänään nukkua viime yönä.

Minulla on sitten ihan oma visioni siitä, mistä siinä kirjassa on kyse. Esimerkiksi minun mielestäni teoksen päähenkilö on Nastasja Filippovna.

 

Nastasja joutuu siskonsa kanssa pienenä orvoksi; hänen isävainajansa isäntä, Totski, asettaa tytöt kasvatettavaksi saksalaisen tilanhoitajansa perheeseen. Sisko kuolee, jolloin Nastasja jää lopullisesti yksin. Kun Nastasja on kahdentoista, Totski, joka oli unohtanut jo koko tytöt, huomaa kerran tilallaan käydessään, että Nastasjahan on kovasti sievä ja simpsakka. Totski pistää isomman pykälän tytön kasvatukseen: tilalle tulee sveitsiläinen yksityisopettajatar, joka on nimenomaan erikoistunut kouluttamaan tyttöjä hienoiksi naisiksi. Totski kasvattaa siis itselleen seurapiirivosun.

Kaikki menee hienosti siihen asti, kunnes Totski on viisissä kymmenissä ja toteaa, että nyt on mentävä naimisiin. Kurtisaanin kanssa ei tietenkään voi mennä naimisiin, selvähän se. Mutta Nastasja Filippovnapa ei nielekään asiain saamaa käännettä purematta, ja romaanissa vaikuttaa olevan vähän feministinen tendenssi. Kirjan eri henkilöt, varsinkin ruhtinas Myškininkin sotkeuduttua soppaan, syyttävät viime mainittua elämänsä pilaamisesta naisaatteella. Mutta kyse ei varsinaisesti ole naisaatteesta tai seksuaalisesta hyväksikäytöstä, sikäli kun jälkimmäistä käsitettä oltiin Dostojevskin päivinä edes keksitty.

Ruhtinas Myškin ja Rogožin eivät ole henkilöitä ollenkaan paitsi kerrontateknisesti. He ovat Nastasja Filippovnan psyyken eri puolia. He tulevat näyttämölle Nastasja Flippovnan elämän komplisoiduttua – junalla. Myškin on ollut pitkään, kuinka ollakaan, Sveitisissä, ja hän on saanut siellä hienoa joskaan ei täysin systemaattista opetusta. Hän on harrastelijakaunotaitelija varsin marginaalisella alalla, nimittäin kalligrafiassa. Hän on viattomuudessaan täysin maailman ulkopuolinen olento, kuin katastrofia edeltäneen ajan Nastasja, josta itse Totskikin ihmetteli, miten tuo pieni olento olikin ollut niin luottavainen hänen suhteensa.

Myškiniä ja Nastasjaa yhdistää sveitsilaisen kasvatuksen lisäksi myös lapsuudessa orvoksi joutuminen. Ja kun Nastasja oli päätynyt eroon maailman pahuudesta 'kasvattajansa' vaurauden tähden, Myškiniä suojeli maailman pahuudelta suku ja tauti, joka suisti tarpeen tullen hänet karusta todellisuudesta, kun siltä tuntui. Kumpikin oli siis lapsena joutunut toisten armoille, ja omaa miellyttävyyttään joskin ilman muita ponnisteluja, he olivat saaneet ehkä enemmän maallista hyvää kuin vain niin sanoakseni osansa. Mutta kun Nastasja Filippovna sitten joutui totemaan, että jotain tulee olemaan, mitä hän ei tulekaan saamaan, hän suuttuu. Hän kokee tulleensa häväistyksi. Ja ehkäpä Myškinkin oli lähetetty Sveitsiin vain pois silmistä, mistäs sen tietää… Joka tapauksessa myös Myškin on juuri kirjan alussa saanut kokea, että sukulaiset eivät enää piittaa hänestä ja viimeinen sukulaisista oli jättänyt jopa vastaamatta hänen kirjeeseensä, mikä kylläkään ei estänyt Myškiniä ilmaantumasta tämän sukulaisen ovelle heti Pietariin saavuttuaan. Hän kun oli luottavaisuuden ruumiillistuma ja tottunut siihen, että ihmiset lopulta ovat hänelle suopeita jopa suuremmassa määrin kuin hän itse pyytää tai edes odottaa.

Rogožin kasvoi esiin, kun nöyryytys paljastui. Rogožin ei ollut minkään lajin orpo, päin vastoin, hänellä oli ollut hyvinkin jämäkkä isä. Ja isä vain oli juuri kuollut, ja siksipä Rogožin oli siinä junassa, missä he Myškinin kanssa kohtasivat. Rogožin on itsekäs ja itsekeskeinen peto. Jo kirjan alussa, kun Myškiniä pyydetään luonnehtimaan Rogožinia suhteessa Nastasja Filippovnaan, hän sanoo, että Rogožin tappaisi Nastasja Filippovnan heti. Ja niinhän lopussa sitten käy. Paitsi että minun hypoteesini mukaan kyseessä oli itsemurha, sillä Myškin ja Rogožinhan ovat minun mielestäni Nastasja Filippovnan oman psyyken osia.

Se, ettei Rogožinkaan ole kuin kerrontateknisesssä mielessä henkilö, näkyy esimerkiksi siten, että hän on aina paikalla, vaikka kukaan ei huomaa, ja hän pullahtaa esiin aina aivan yhtäkkiä, ja yleensä vain Nastasja Filippovnalle ja Myškinille.

Jos joku, joka on lukenut blogiani, näkee tulkinnassa nyt vahvoja yhteisiä tekijöitä veljeni tapauksen kanssa, en suinkaan kiellä, etteikö näin voisi olla, mutta minä olen ollut tätä mieltä Idiootista jo vuosikymmeniä.

Järjen valossa Nastasja Filippovnan reaktioita Totskin usiin suunnitelmiin on vaikea ymmärtää, sillä kyseessä oli ajan yleinen tapa, ja toisekseen hänen taloudellinen tilanteensa ei ollut niiden seurauksena mitenkään uhattuna. Ja tätä Dostojevski korostaa: Nastasja Filippovnalta ei puutu aineellisia resursseja. Rogožinkin kantaa koruja ja rahaa hänelle. Minun kaltaiseni ääripragmaattinen köyhimys sitä ajattelee, että herran tähden, jos on rahaa, sillä voi alkaa elää toisaalla ja toisella tavalla, tehdä mitä lystää! Miksi hirttäytyä pikku nöyryytykseen, jos on rahaa?

Mutta nöyryytykset alkavat elää ihmisen päässä omaa elämäänsä, muodostuvat itsenäsesti toimivaksi koneistoksi, joka tuottaa samaa nöyryytystä uudelleen jopa vastoin ihmisen omia aikomuksia niin, että lopulta se sitten tappaa. Mutta tämä koneisto vaatii toimintaympäristökseen myškiniläisen puhdassydämisen viattomuuden, toisten runsaskätistä armoa nauttineen luottavaisuuden. Kumpikaan ei pysty toimimaan yksin kuten romaanin henkilöinäkään Myškin ja Rogožin eivät oikeastaan ymmärrä toisiaan tai pikemminkin tajuavat kyllä toistensa logiikan, mutta eivät pysty puuttumaan toistensa toimintaan. Toiminta on Nastasja Filippovnan toimintaa, jossa nuo molemmat tekijät muodostavat kokonaisuuden. (31.3.2017)

 

 

Dostojevskin aivokummituksia – ja muiden aivokummituksia hänestä

 

Dostojevskin teoksiin on useita lukutapoja, ja lukuisia näyttää olevan myös hänen hahmojensa tulkintatapoja. Sanna Turoma esittelee Ekosen ja Turoman Venäjän kirjallisuuden historiassa luvussa neljä eli Suuret kertojat 1840-1890 useita eri realistikirjailijoiden lukutapoja. Esimerkiksi Dostojevskin tuotannon voi nähdä kehityskaarena kansan syvien rivien ahdingon helpottamiseen tähtäävästä uudistajasta kohti patavanhoillista ortodoksikristillistä hörhöä – hörhö tosin ei kuulu Turoman sanostoon vaan sen lisäsin minä.

 

Itse en ole lukenut Dostojevskia koskaan näin, semminkinkään kun Dostojeskista ei tainnut koskaan tulla kovinkaan kelvokasta kristittyä. Hänen suuret hyveelliset Kristus-hahmonsa minä, kuten jo aiemmassa blogikirjoituksessa totesin, olen määritellyt psyyken erääksi toimintamekanismiksi enkä henkilöiksi ollenkaan. Itse asiassa pidän lukijaa, joka pitää vaikkapa Idiootin Myskiniä tai tämän vastapoolia Rogožinia henkilöinä samassa mielessä kuin lehtiartikkelin tai tietokirjallisuuden esittelemiä henkilöitä, yksinkertaisesti kykenemättömnä lukemaan kaunokirjallisuutta.

Tuosta Dostojevskin myöhemmästä myös Turoman olettamasta kristillisestä hurskaudesta on esittänyt (myös Turoman lähteisiin kuuluva) Sigmund Freud aika tyrmäävän lausunnon. Lukaisin toissa päivänä Freudin esseen Uni ja isänmurha, ja vaikka suhtaudun psykoanalyysiin vähintäänkin varauksellisesti etenkin mitä tulee peniskateuteen ja mainitussa tekstissäkin esiin tuotuun kasrtraatiokauhuun, Freudin käsitys Dostojevkin 'kristillisyydestä' pitää mielestäni kutinsa – siitäkin huolimatta, että en pidä siitä, miten asia saa Freudilla Dostojevskin persoonaan kohdistuvan kritiikin luonteen. Se sitten on merkillistä, miten ihmisten pitää olla neuvomassa, miten muiden pitäisi hyödyntää lahjakkuutensa tai muu potentiaalinsa. Freudinkin mukaan Dostojevski jäi jotenkin vajaaksi, kun ei mennyt (minun mielestäni siis vahvasti oletetun) kristillisyytensä käytännössä riittävän pitkälle ja antautunut täysin ihmiskunnan opettajaksi tai suorastaan vapahtajaksi. "Hänen älynsä suuruus ja hänen voimakas ihmisrakkautensa olisivat voineet avata hänelle toisenlaisen, apostolisen elämäntien", Freud kirjoittaa.

Mielestäni Ekosen ja Turoman kirjan mahtava ansio on, että he esittelevät erilaisia lukutapoja. Sillä onhan se varmaan juuri niin kuin he sanovat, että varsinkin emigranttien keskuudessa ortodoksikristillinen Dostojevskin lukutapa oli hyvin yleinen. Vaikka minä siis en Dostojevskini aika huolellissti luettuani ole löytänyt tällaista tendessiä oikeastaan ollenkaan vaan ortodoksiristillisyys on minun mielestäni vain yksi tapa ilmaista eräs psyyken komponenetti tai toimintamekanismi, yksi vaihtoehtoisista jonkin asian ilmaisutavoista.

Olen löytävinäni Turoman tekstistä yhden virheen. Nimittäin hän kirjoittaa sivulla 327 että "Myškinin sanoista "maailman pelastaa kauneus" on tullut Dostojevskin tuotannosta irrotettu monitulkintainen aforismi". Nyt sattuu olemaan niin, että Myškin ei sano tuota Idiootissa, ei ainakaan minun käännöksessäni. Sanat lausuu Adelaida Jepantšina, ja ne kuuluvat minun kotikirjastossani olevan käännösen mukaan (s. 111) " – Tuollainen kauneus on voima, Adelaida sanoi kiihkeästi, – tuollaisella kauneudella voi mullistaa maailman!" Toiseen kertaan ajatus esiintyy Ippolitin ripissä (s. 524), jossa hän kysyy: "Onko totta, ruhtinas, että te olette kerran sanonut, että "kauneus pelastaa maailman"?" Eikä Myškin vastaa kysymykseen, mitä erikseen korostetaan. Kaiken kaikkiaan Idiootin viesti, mitä kauneuteen tulee, on pikemminkin, että se on kaksiteräinen miekka eikä suinkaan mikään maailman pelastaja.

Siitä olen Turoman kanssa samaa mietä, että Dostojevskin henkilöt – siis silloin kun ne minun käsitykseni mukaan ylipäätään ovat henkilöitä eivätkä 'gogolin neniä' – ovat kokeiluita erilaisista persoonallisuuksien ja kohtaloiden kokoonpanoista. Ja Idiootissa minun näkemykseni mukaan henkilöt ovat erilaisia kombinaatioita myškiniläisyydestä ja rogožinilaisuudesta. Kokeillut päätapaukset ovat Nastasja Filippovna ja Aglaja Jepantšina. Näistä epäonnistuva kokeilu on edellinen. Nastasja Filippovnassa peto kasvaa esiin siitä, että hän on seksuaalisesti hyväksikäytetty, ja kierre tästä muodostuu sen tähden, että asiaan liittyy ei vain häpeä vaan hänen oma syyllisyydentuntonsa. Kaikki kirjan henkilöt vuorollaan toistavat, että Nastasja Filippovna oli joutunut Totskin jalkavaimoksi omatta syyttään, myös Totski itse. Mutta vaikka kirjassa ei suoran sanota mutta rivien välissä suorastaan hoetaan, Nastasja kokee, että hän suostui pysymään tuossa asemassa liian kauan omaa mukavuudenhaluaan. Tässä yhteydessä pitää tietenkin muistaa aikakauden yhteiskunnalliset olot, joissa naisilla ei liikkumavaraa juuri ollut. Mutta tuo kierteen luonne tulee kyllä ilmi. Aglaja ihmettelee, miksi Nastasja juttui siihen. Viatonta perhetyttöyttään ihmettelee. Hänellähän ei ollut omaa kokemusta häpeästä, vihasta eikä kostosta, joten Nastasja Filipovna on hänelle täysi mysteeri. Aglaja tokaisee Nastasjalle, että olisihan tämä voinut ryhtyä pyykkäriksi! Realistisempikin vaihtoeho olisi ollut, sillä Totski tarjosi rahaa, jonka turvin Nastasja olisi voinut hyvinkin järjestää elämänsä, ellei tuo häpeän kierre, älyllis-emotionaalinen juuttuminen langenneen naisen rooliin, olisi estänyt häntä. Ja niin häpeä johti vihaan ja se kostoon ja se itsetuhoon. Ja minun tulkintani mukaanhan Nastasja Filippovna teki itsemurhan, nääs kun Rogožin ei minun tulkintani mukaan ole henkilö ollenkaan sen enempää kuin Myškinkään. Eli hän tuhoutui omaan rogožinilaisuuteensa, ylpeään, kovaan ja vallan- ja mukavudenhaluiseen, joka oli kasvanut häneen ikään kuin huomaamatta. Aivan niin kuin Totski jossain kohden sanookin, hän totutti Nastasjan ylellisyyksiin juuri siksi, että tiesi, miten vaikea niistä on luopua.

Aglaja on sitten onnistuneempi kokeilu samalla jatkumolla. Hän on luottavainen kuin Myškin, ja asioiden edetessä hän pilaakin perheensä mielestä elämänsä menemällä Pariisissa salaa naimisiin puolalaisen – eli katolisen! – huijarikreivin kanssa. Mutta Aglaja ei ota huijatuksi tulemistaan samalla tavalla kuin Nastasja Filippovna oli ottanut. Hän ei rupea kostamaan vaan jatkaa kreivittömän kreivinsä kanssa valitsemallaan tiellä nähden sen hyvän, mikä oli, ja antamatta pahan syödä kaikkea suihinsa. Puolalla on tässä vähän niin kuin henkilön asema, alistetun olennon, ja huolimatta tämän kurjan olennon mahdollisista negatiivista piirteistä sen alistettu tilanne vie eettisen voiton Aglajan maailmankuvassa.

 

Kun Nastasja Filippovnan kuoleman jälkeen sekä Rogožin että Myškin häviävät näyttämöltä – Rogožin tuomitaan Siperiaan ja Myškin palaa Sveitsiin parantolaan, nyt tosiaan idioottina, ketään tunnistamaan kyvyttömänä ihmisrauniona. Parantolassa hänen pietarilaisystävänsä käyvät hänen luonaan vähän kuin haudalla. Eloon toisaalle jää uuden aikakauden voittaja, Aglaja, joka näyttäisi ryhtyneen elämään elämänsä täysillä tässä uudessa kosmopoliittisessa maailmassa reaalitodellisuuden 'myškininä'. Aglajan etu oli se, ettei hänen elämänsä alkua ollut leimannut hyväksikäyttö eikä häpeä omaehtoisesta ajautumisesta siihen. Hän teki kyllä aikuisena tekoja, jotka joidenkin mielestä olivat virheitä, mutta hän kantoi niistä itse vastuun eikä sietänyt, että häntä tultiin niistä neuvomaan.

Mutta rogožinilaisuutta sekin vaati. Dostojevksin näkemys tuntuisi olevan, että pelkkänä 'myškininä' ei voi elää, vaan tarvitaan rogožinilaisuutta, ettei sulaa viattomuuttaan ja luottavaisuuttaan jää hyväksikäytetettynä makaamaan häpeään vaan myös silloinkin, kun on luottavaisuuttaan mennyt metsään, pystyy jatkamaan siitä eteenpäin. Kohtalo näyttäisi siis muodostuvan siitä, miten nämä kaksi psyyken komponenettia pelaavat keskenään eri ihmmisissä ja eri tilanteissa.

Lukutapoja on siis monia, ja vaikka on institutionalisoituneitakin lukutapoja, voi hyvinkin olla, että Dostojevskin suhteen meillä jokaisella lukijalla saattaa olla jopa ihan ikiomakin Dostojevskimme. Jotkut muut venäläiskirjailijat, joihin myös liittyy useampia institutionalisoituneita lukutapoja, ovat kenties tässä suhteessa helpompia. Tällaisia ovat Ekosen ja Turoma kirjan mukaan vaikkapa Gogol ja Maxim Gorki.

Turoma kirjoittaa pitkästi myös Tolstoista. Henkilökohtaisesti pidän Leo Tolstoita maailman yliarvostetuimpana kirjailijana. Ensin tyyppi rellestää viiinan, huorien ja pelaamisen melskeissä, ja kyllästyttyään rupeaa moralisoimaan muita näistä omista synneistään. Varsinainen paskiainen. Tässä kirjassa on kuva Tolstoista nuoruutensa kukkeudessa, ja onpa totisesti sen näköinen tyyppi, jolta ei pidä ostaa käytettyä autoa.

Kaksinaismoralismiaan Tostoi saarnasi myös kaikenlaista soopaa siitä, miten ihmisten pitäisi elää perhe-elämäänsä, ja kuten kaikki kaksinaismoralistit, hän epäonnistui itse omien oppiensa mukaan elämisessä niin perusteellisesti kuin kukaan ikinä epäonnistua voi.

Sen toki myönnän, että perhe-elämä toisaan on ihmiskunnan suurin ongelma. Koko Vanha testamentti on yhtä perhetragedioiden tykitystä.

 

Dostojevskin perhe-elämätragedia on nimeltään Karamazovin veljekset, joka on luullakseni maailman paras romaani.

Riippuvuudet ovat eräs Dostojevskin aiheista, ja hän oli itse peliriippuvainen. Hänellä oli myös kaatumatauti. Tuossa mainitussa Freudin tekstissä lukee, että kaatumataudilla voi olla kahdenlainen tausta, joko elimiellinen aivosairaus tai sitten psyykkistä alkuperää oleva. Freud epäili Dostojevskin taudin olevan jälkimmäistä laatua, jolloin se oli eräänlainen sisäisesti järjestetty riippuvuus. Dostojevskihan on kuvannut katumatautikohtausta edeltävää autuuden tunnettaan.

On jotenkin hullua, miten niin älykäs ihminen kehitti itselleen riippuvuuksia. Ihan sekunti sitten laatimani hypoteesin mukaan riippuvuudet saattavat olla jotenkin 'myškiniläinen' piirre, pakoa infantiiliin paratiisiin. Edellä mainitun Freudin esseen eräässä alaviitteessä on sitaatti, jossa Dostojevski sanoo, että peliriippuvuudessa kyseessä ei ole niinkään voiton himo vaan riippuvuus on itse pelaamiseen, ja hän pelasikin aina kirjaimellisesti itsensä perikatoon. Ehkä muissa riippuvuuksissa on sama logiikka. Niissä halutaan jonkinlainen paratiisillinen, totaalinen elämäntunne. Riippuvuuksista kärsivät ihmiset eivät ilmeisesti voi sietää arkisen maailman köyhyyttä, kaiken suhteellisuutta, inhimillisen elämän jatkuvaa pientä piinaa, jossa kaikki on aina jotenkin vajaata eikä mikään ei ole juuri niin kuin itse haluaisi. Mutta sitten kaikki on hetkellisesti toisin, kun antautuu pelin tai jonkin päihteen vietäväksi. Ja uskonnolla/pyhän kokemuksella saattaa olla sama funktio. Ihmisestä luultavasti tulee riippuvainen jokseenkin mistä tahansa, jos hän uskoo, että maailma voi sillä asialla muuttua kertaheitolla hetkellisesti hyväksi. Että elämään saadaan äkkiä ekstaattista elämäntunnetta, kun suoniin kiskaistaan jotain kemikaalia, elimistöön ahdetaan sokeria ja rasvaa tai hankitaan adrenaliiniryöppy pelaamisella.

Riippuvaiseksi ei kaiketikaan tule, jos ei esimerkiksi pidä pelaamisesta, ts. minkäänlaisesta kilpailusta kuten minä en pidä. Minä en erityisemmin välitä alkoholista, sillä se hidastaa aivotomintaa, ja minulla on jo muutenkin liian hitaat aivot. Kolmanneksi minä en ylipäätään usko paratiiseihin. Niitä vain ei ole. Piste. (13.4.2017)

 

 

Ekosen ja Turoman Venäläisen kirjallisuuden historia

 

En tiedä, miten viime yönä Kristuksen ylösnousemuksen kanssa kävi, mutta minä sain siinä vähän aamukolmen jälkeen vihdoin ja viimein päätökseen Ekosen ja Turoman Venäläisen kirjallisuuden historian, jonka nyt siis luin alusta loppuun, kun aiemmin olin lukenut siitä vain pätkiä tarvittavin osin.

Mutta kyllä tämä kuuden ja puolen sadan sivun järjestelmällinen kahlaaminen kannatti, vaikka aikaa se toki vei. Tämä nimittäin on tanakkaa tavaraa. En tiedä hiivuinko minä loppua kohden vai kirjoittajat, mutta jotenkin tuntui, että historian hämärä alku oli verkkaisemmin ja perusteellisemmin kirjoitettu kuin loppu eli aika juuri ennen Neuvostoliiton romahtamista (1991), josta olisi ehkä ollut enemmänkin sanottavaa, jos olisi yhtä tiheällä kammalla läpi käynyt.

Yhtä kaikki, loogisesti kirjan lopussa on käsitelty populaarikirjallisuutta aivan niin kuin alussa on käsitelty bylinoita eli alkujaan suullisena perinteenä levinneitä – eli siis populaareja – eeppisiä runoelmia.

Lopussa kiinnitetään tarpeellista huomiota myös anekdootteihin, muttei anneta yhtään esimerkkiä, ja kerrotaan, että tämä vitsimäisyys levisi myös kaunokirjallisuuteen, mistä ei siitäkään anneta konkreettista näytettä. Tähän olisi mielestäni ollut hyvä tilaisuus vaikkapa kun puheena oli Venedikt Jerofejevin mestariteos Moskova-Petuski. Mutta tämän ehkä jotenkin korvasi se, että kun muualla kirjassa viljeltiin kuvituksena joko kirjailijoiden pärsitiä tai kuvia heidän tuotoksistaan, Jerofejevin kohdalla oli valokuva Petuskin asemasta…

Sitä vähän ihmettelen, että jatkuvasti ollaan huolissaan ns. korkeakirjallisuuden katoamisesta sillä perusteella, että väestön enemmistö ei – muka enää – lue sitä.  Niin ollaan tässäkin kirjassa, vaikka kirjoittajat itse kirjan alkupuolella ovat sanoneet, että lukutaito pysyi Venäjällä hyvin alhaisena aina neuvostoaikoihin asti, mikä merkitsee, että venäläisen runouden kultakaudella ja venäläisen realistisen romaanin huippuaikana väestöstä suurin osa ei lukenut po. kirjallisuutta, ihan vain lukutaidottomuuttaan. Joten luultavasti tilanne ns. korkeakirjallisuden suhteen palaa koko maailmassa sille tasolle, jolla se on vuosisatoja ollut aina aikoihin ennen kansanvalistusaaatetta ja hyvinvointivaltiota. Ja jos se lukijamäärä on ollut korkeakirjallisuudelle vuosisatoja riittävä taso jopa näinä mainittuina venäläisen kirjalilsuuden huippukausina, se on varmaan sitten riittävä jatkossakin. Itse en usko, että vaikkapa nyt Dostojevski on antanut 60-luvulla yhtään sen enempää yhtään sen useammille kuin Dostojevskin omana elinaikana, eikä varmaan tee sitä tulevaisuudessakaan. Ja yhtä luultavasti myös tulevaisuudessa on meitä, jotka mieluummin pidämme päämme kasassa taiteella ja kirjallisuudella kuin mielialalääkkeillä.

Tässä yhteydessä käsillä olevan kirjan kirjoittajat muistuttavat kaunokirallisuuden rahoituksesta. Siitä, että jos kirjailijat kokivat olevansa ansassa, kun pysähtyneidyyden ajalla eivät saanet tekstejään julki, ei tilanne välttämättä muuttunut helpommaksi, kun kirjallisuuden julkaisemisesta alkoivat päättää markkinavoimat. Markkinavoimathan vastasivat kirjojen julkaisemisesta myös ennen vallankumousta, vaikkeivät yhtä ra'allaa tavalla. Kirjoittajat väittävät, että nykyisin korkeakirjallisuuteen käytettävästä ajasta kilpailee mitä moninaisin viihde. Taitaa kylläkin olla niin, että viihdettä ja korkeakulttuuria harrastavat eri ihmiset, joten tosiasiassa tuota kilpailua ei ole.

Arvostan myös sitä, että tässä kirjassa on käsitelty lastenkirjallisuutta hyvin laajasti antaen ymmärtää, että raja lasten ja aikuisten satujen välillä ei välttämättä ole niin suuri kuin nykyaikana otetaan annettuna. Venäjällä kun on kirjoitettu meidän päivinämmekin satuja myös aikuisille. Kirjottajat olisivat voineet huomauttaa lisäksi, että kansansadut, vaikka niitä muokattiin sitten lapsille sopiviksi, olivat alkujaan aikuisille tarkoitettuja. Mielenkiintoista oli myös lukea, että Neuvostoliitossakin oli nuorisosankari, Pavlik Morosov, joka henkensä vallankumoukselle uhranneena oltiin valjastettu nuorille suunnatun (propaganda)kirjallisuuden tarpeisiin. Tämä toi mieleeni Kiinan vastaava eli Lei Fengin.

Mainitsin jo kohtalaisen hyvin esillä pidetyt populaarikirjallisuuden ja lastenkirjallisuuden. Kirjassa on puhetta myös teatterista, ja olisin ehkä toivonut edes lyhyttä alalukua 'populaariteatterista'. Ehkäpä etenkin venäläisestä nukketeatterista, joka on ollut erittäin korkeatasoista (myös) teksteiltään. Mutta samaan hengenvetoon myönnän, että tässä teoksessa on kyllä tällaisenaankin riittävästi sivuja.

 

Mutta johon on mahtava kirja! (16.4.2017)

 

 

Troyatin Dostojevski

 

Henri Troyat, armenialaistaustainen, vallankumousta Venäjältä hyvissä ajoin perheensä kanssa paennut ja venäläiseltä nimeltään Lev Aslanovitš Tarasov, oli edes jossain määrin venäläiseksi mieheksi melko pitkäikäinen (1911-2007). Yleensähän venäläismiehet kuolevat viimeistään viisikymppisenä, ja siihen nähden Dostojevskikin (1821-1881), yksi Troyatin monien suurmieselämäkertojen aiheista, eli hänkin hämmästyttävän vanhaksi, kun vasta 60-vuotaana kupsahti.

Troyatin Dostojevski-elämäkerta on majaillut kotosalla kirjahyllyssämme kohtalaisen kauan. Tämä vuodelta 1963 oleva laitos on saapunut talouteemme leimojen mukaan Heinolan kaupunginkirjaston poistomyynnistä, ja siitäkin, kun muutimme pois Heinolasta, on jo aikaa, siitäkin.

Minä en mielelläni lue kirjailijoiden elämäkertoja. Olen ehkä pari, kolme lukenut. Olen sitä mieltä, että elämäkerrat pilaavat kirjailijan oman tuotannon. Ja siksi tämä Troyatkin on jäänyt lukematta, mutta luinpahan nyt, kun olin lukenut Gaudeamuksen kustantaman, Ekosen ja Turoman teoksen Venäläisen kirjallisuuden historia, siihen perään Freudin esseen Dostojevski ja isänmurha ja lisäksi kertailut taas Dostojevskin omaa tuotantoakin, jota kertailen silloin tällöin.

Ihmisenä Dostojevski oli ns. paskiainen. Holtiton peluri useampaan otteeseen elämässään, pahimmat tapaukset kausina, joina hänellä oli Euroopassa vuosiakin kestaneillä pelimatkoillaan mukana joku onneton naisihminen, jonka elämästä tehdä pelaamisellaan helvetti. Myös velkaantuminen, rahan lainaminen mitä merkillisimmiltä tahoilta, tuntuu olleen hänelle pelaamisen kaltaista toimintaa, jossa hän altistui näiden velanmyöntäjien vallalle. Viimeiselle neljä vuotta kestäneelle pelimatkalle Europpaan Dostojevski oli vaimoineen lähtenyt myös pakoon velkojiaan.

Häntä vaivasi vastuunpakoilu ylipäätään. Kun  hänet vangittiin yhteiskuntakrittiseen Petraševskin piiriin osallistumisestaan, etenkin siitä, että oli lukenut piirin kokouksessa Belinski-nimisen kriitikon tsaarinvaltaa ja ortodoksista kirkkoa soimanneen, Gogolille osoitetun kirjeen, hän totesi olevansa tyytyväinen vankilassa, sillä hänet oli tällöin täydellisesti vapautettu vastuusta. Saman hän totesi myöhemminkin, kun hänet elämänsä loppuvuosina vangittiin, ja tämän parin päivän vankeusajan kuluessa hän tyydytyksekseen kerkesi vähän lueskelemaan, kun ei tarvinnut olla vastuussa mistään.

Dostojevskin teksteissä toistuva pikkutytön raiskaus yhdistettynä johinkin aikakauden juoruihin on saanut aikaan epäilyksiä, että kysessä olisi Dostojevskin todellisuudessa suorittama oma teko.

Dostojevski oli oikeistopopulisti, ja viimesimmältä neljän vuoden pelimatkalta palattuaan hän alkoi pitää sen aikakauden blogia eli julkaista Kirjailijan päiväkirja -nimistä aikakauslehteä tai -kirjaa, joka koostui vain hänen omista päiväkohtaisia aiheita koskevista teksteistään. Jonkin verran edistysmielisesti hän kuitenkin piti esillä naisten tarpeettoman alistettua asemaa ja halusi parannuksia siihen, mistä hänen viimeisin vaimonsa toimi hyvänä esimerkkinä, sillä tämä perusti menestyvän kirjakaupan.

Minun tulkintani mukaan Dostojevski päätti itse kuolinpäivänsä. Nimittäin kun he olivat palaneet lopullisesti Venäjälle, hän sairastui jonkinlaiseen keuhkotautiin. Hän sai siihen hoitoa, mutta minä, joka suhtaudun hiukan kyynisesti ihmisten sairasteluun, omani mukaan lukien, olen oikeastaan sitä mieltä, että hän 'sairastui' saadakseen takaportin – vastuusta. Dostojevski nimittäin alkoi kirjoittaa pääteostaan Karamazovin veljeksiä, jossa on viiltäviä näkemyksiä, joissa joku saattaisi nähdä myös yhteiskunnallisia sanottakoon nyt vaikka toimintaohjeita. Toinen syy oli varmaan Kirjailijan päiväkirja, jossa hän esitti yksiselitteisiä yhteiskunnallisia mielipiteitä, joista joissain olosuhtiessa saattoi joutua vastuuseen. Ja tämä vastuunkannon paikka alkoi uhkaavasti lähestyä, kun hän oli pitänyt suuren suosion saaneen puheensa Puškin-juhlassa. Silloin hän tiesi, että nyt hän oli suurmies, ja jos hän pysyttelee elossa, hän saa valtaa yhteiskunnallsiin kysymyksiin eli joutuu vastuuseen.

Ja Dostojevskin mielipiteet ovat vähän kuin anarkismi. Tietynlaisen mielialan omaavista henkilöistä varmaan hienoja, mutta ikävä kyllä niille ei voida perustaa yhteiskuntaa, ja jos yritetään, syntyy takuuvarma täystuho. Tätä Dostojevski ei halunnut jäädä katselemaan vaan ilmoitti yhtenä aamuyönä pian Puškin-puheen jälkeen vaimolleen, että tämän vuorokauden kuluessa hän aikoo nyt sitten kuolla siihen hyvissä ajoin hankittuun hengitystietulehdukseen.

Tokkopa kukaan pitää Dostojevskia hyvänä ihmisenä, mutta yhtä harva pitää häntä huonona kirjailijana, ja Dostojevskin jos kenen kohdalla tulee esille kaunokirjallisuuden (tai ylipäätään taiteen) erikoisluonne arkielämän, polittiikan tai edes filosofian tuolle puolen sijoittuvana mutta niitä koskevana totuutena. Henkilökohtaisesti olen kiitollinen jokaisesta päivästä, jona onnistun todellisessa elämässä välttämään kohtaamiset Dostojevskin kaltaisten ihmisten kanssa, mutta toisaalta olen kiitollinen myös hänen kirjoistaan, sillä ne auttavat jotenkin käsittämään niitä kammottavia elämän tilanteita, kun dostojevskimaisuus purskahtaa esiin kuten se vaikkapa nyt veljeni tapauksessa hiukan yli puolitosta vuotta sitten minulle kävi. Dostojevskin teokset kertovat siitä syvissä tajunnan kerroksissa lymyävästä helvetistä, joka tietyissä pitkään kärjistyneissä oloissa nousee esiin kenestä tahansa. Toinen samaa aihepiiriä käsitellyt lempparikirjailijani on David Grossman, etenkin hänen teoksensa Hakusana rakkaus, joka kertoo siitä, miten kenestä tahansa voi kasvaa esiin natsipeto.

En onnekseni joutunut tuntemaan itseään Dostojevskia, joten olen vähintäänkin asiantuntematon arvioimaan asiaa, mutta oletan, että Troyat kuvaa hänen kehitystään tai kehittymättömyyttään ihmisenä hyvin. Dostojevski otti hirmuista riskiä niitä kirjojaan, etenkin Riivaajia ja Karamazovin veljeksiä, kirjoittaessaan, ja Troyatin mukaan häntä ajoi siinä sama himo kuin monia hänen romaanihenkilöitään, eli vallanhimo. Usein tämä ilmeni rahanhimona, mutta rahaa – vaikkapa nyt Rikoksen ja rangaistuksen Raskolnikonv – halusi nimeoman saadakseen valtaa. Siitäkin huolimatta, että Raskolnikov jossain vaiheessa perusteli murhaansa sillä, että näin saisi rahaa vanhan äitinsä auttamiseen, tuonnempana hän suorastaan julistaa, että vitut vanhoista äidesitä, hän halusi valtaa! Troyat kuvaa lapselliseksi luonnehtimaansa Dostojevskin iloa ylellisistä ympäristöistä. Ja Troyat kertoo Dostojevskin ongelmien saavuttaneen ne ylimitoitetut sfäärit, joista hän oikeastaan vasta kuolemassa tipahti alas, kun hänelle nousi pissi päähän Köyhää väkeä -teoksen suunnattoman arvostelu- ja seurapiirimenestyksen johdosta. Tätä valeteloitus karkotusaikoineen sitten vain korosti lisätessään kohtalonomaisuutta.

En jaa Dostojevskin uskonnollisia enkö poliittisia näkemyksiä, mutta kyllä Dostojevksin romaanit ovat minulle luullakseni lähimpänä sitä, mikä monille on uskonto. On suuri virhe pitää Dostojevskin kaikkia romaanihenkilöitä normaaleina romaanikirjallisuuden protagonisteina. Troyatkin toteaa, että esimerkiksi Idiootin Myškin ja Rogožin eivät ole henkilöitä, joskin hän luonnetii näitä jonkinlaisiksi ajatuksiksi tai aatteiksi. Minähän olen jo aiemmin tällä blogillani ilmoittanut pitäväni Myškiniä ja Rogožinia saman psykologisen, tiettyä mielen aluetta koskevan jatkumon ääripäinä, ja tämän jatkumon toimintaa kuvataan Nastasja Filippovnan mielessä, joka siis on minun mielestäni Idiootin päähenkilö, se varsinainen idiootti. Nastasja Filippovna tuhoutuu näiden ääripäiden kumotessa toisensa. Jonkinlaista onnellista kompromissia teoksessa edustaa Aglaja, joka elää melkein yhtä holtittoman elämän kuin Nastasja Filippovna, mutta onnistuu pitämään myškininsä ja rogožinisna erossa toisistaan. Mistä tulee mieleen Ylen Areeansta vappuattona katsomamme vanha kirjallisuusohjelma, jossa Mark Levengood ja Rosa Liksom keskustelivat. Tuon keskustelun lopuksi Rosa Liksom ilmaisi nykykielellä sen, minkä Aglaja sanoi Nastasja Filippovnalle, eli että jos sinulla on ollut kurja lapsuus, let it be, ja elä parempi aikuisuus. Ihmisen pitää älytä irrottautua rogožininsa ylivallasta, vaikka Rogožin onkin hyvä kauppamies, joskin tämä eron teko on helpommin sanottu kuin tehty.

Kauppamies… En ole elävässä elämässä keskustellut ikinä yhdenkään ihmisen kanssa Karamazovin veljesten Suurinkivisiittorin legendasta, mutta olen lukenut paljonkin tuosta kertomuksesta kirjoitettuja tekstejä. Tuossa kertomuksessa sosialisti-inkivisiittori vangitsee Jeesuksen teloittaakseen tämän, ja kertomus koostuu lähinnä inkvisiittorin puheesta vangitulle Jeesukselle. Puheessa inkvisiittori syyttää Jeesusta siitä, että tämä on tullut sotkemaan juuri toimimaan saadut sosiaalityön kuviot, mutta puheen sisältöä on täysin mahdotonta referoida asiatekstiksi. Sen kaunokirjallinen muoto on edellytys sen sisällölle. Ehkäpä jonkinlainen kalpea yksinkertaistus siitä kuuluisi, että kärsivien, jopa aineellisesta ahdingosta kärsivien, varsinainen kärsimys ei ole aineellinen ahdinko vaan särkynyt sydän, mikä siis ei mitenkään vähennä heidän aineellisen ahdinkonsa merkitystä, joskin se tulee siihen ikään kuin kaiken muun eli särkyneen sydämen kukkuraiksi. Tätä ei sanota kertomuksessa suoraan missään, vaan se lukee siellä rivien välissä, siis inkivisiittorin omien rivien, ja lopulta inkvisiittori päästää Jeesuksen vapaaksi tämän täydellisesti implisiittisen oman argumentaationsa perustella. Ja tämän kaiken kruunaa se, että legendan kertoja Karamazovin veljeksistä on Ivan. Aina, kun luen jonkun luonnehdintaa Karamazovin veljesten Suurinkivisiittorin legendasta, minusta tuntuu, että kirjoittaja ei kiinnitä riittävästi huomiota siihen, että kertomuksen kertoo Ivan, vaikka kirjoiittaja aivan selvaästi kiinnittää. Tämä on myös yksi niitä juttuja, jotka eivät ikinä taivu asiaproosaan ja joiden takia meillä on pakko olla taidetta.

Troyatin Dostojevski on ihanan vanhanaikainen kirja. Se on kuitenkin jo ajalta, jona elämäkertojen kohteita ei tarvinnut henkilöinä käsitellä silkkihansikkain, vaikka näiden työtä kunnioittaisikin. Troyatin kirja onkin hyvä esimerkki siitä, miten elämäkerturi pystyy osoittamaan, että aiheena oleva henkilö ei kenties ole ollut kovinkaan miellyttävä ihminen, mutta yhtä kaikki, tämän kirjallisuus on suurinta maailmassa, ja se vieläpä on sitä ehkä juuri siksi, että kirjailija oli sellainen paskiainen kuin oli. (2.5.2017)

 

 

Isänmurha

 

Nyt, kun äitienpäivä on juuri mennyt, on aika puhua isänmurhasta eli Dostojevskin teoksesta Karamazovin veljekset. Se on Riivaajien ja Idiootin ohella kolmas niistä Dostojevksin teoksista, joita olen lueskellut tasaisin väliajoin läpi elämäni. Käytän tässä jutussa niitä nimien translitterointeja, joita minun kappaleessani kyseistä teosta käytetään, ja ne ovat vähän outoja. Dostojevskin etunimestäkin taitaa nykysin olla vakiintuneempi länsimainen muoto Fjodor, sillä venäläisessä aakkostossahan nimen toinen kirjain on ë eli 'jo'.

Dostojevskin lukemiseen on monta tapaa, ja joka kerta, kun olen näitä mainittuja teoksia lukenut, ne ovat olleet minulle ikään kun ihan eri kirjat. Nyt olin juuri lukenut Freudin esseen Dostojevski ja isänmurha, ja oikeastaan kiinnitin vasta nyt huomiota tähän aspektiin. Romaani nimittäin on täysin mahdollista lukea vaikkapa kuvauksena erilaisista suhtautumisista syyllisyyteen riippumatta siitä, mihin ollaan tarkkaan ottaen syyllisiä. Ja tietenkin on mahdollista lukea se vieläpä niin, että syyllisyys ei edes painotu vaan etusijalle nousevat erilaiset temperamentit, jne, jne...

Freud siis epäili, että Dostojevskia olisi jotenkin vaivannut se, että isänsä kuoltua hän joutui toteamaan, että hän oli toivonut tämän kuolemaa. Elämäkertatietojen valossa Dostojevskin omassa isässä oli kuitenkin vain hiukan samaa kuin Karamazovin veljesten isässä, ja Freudin tulkinnan asettaa kyseenalaiseen valoon sekin silmäänpistävä seikka, että Dostojevski on antanut isä-Kamazoville oman etunimensä Fedor (Dostojevskin isän nimi oli Mihail). Isä-Karamazov muistuttaa Dostojevskin omaa isää vain siinä, että tämäkin käytti rahansa lähinnä juopotteluunsa ja omaan hyvinvointiinsa. Kirjailija kärsi sotainsinäöörikouluaikonaan Pietarissa kenties absoluutista köyhyyttäkin mutta ainakin nyt suhteellista muihin koulun aatelispoikiin verrattuna, eikä isä useinkaan pyynnöistä huolmatta höllänyt kukkaronnyörejään vaan päinvastoin syytti rahaa pyytänyttä poikaansa nousemisesta isäänsä vastaan.

Itse asiassa isä-Karamazov muistuttaa itseään Dostojevskia vaikkapa siinä, että molemmat olivat kahdesti naimisissa ja heillä oli kohtalaisen kiinteä suhde yhteen kevytmieliseen naiseen. Romaanin isä-Karamazovilla viimeksi mainittu tuli vaimojen jälkeen, Dostojevskilla avioliittojen välissä. Dostojevskin romaaneissa kummittelee toistuvasti lapsen ja/tai vajaamielisen raiskaus. Dostojevskin itsensä huhutaan syyllistyneen tällaiseen, ja tämä oletettavasti tapahtui jonkun porukan yllytyksestä. Isä-Karamazov on raiskannut porukan yllytyksestä vajaamielisen tytön, ja seurauksena oli lapsi, jonka Fedor Karamazov tunnusti.

Vajamielisestä laitapuolenkulkijasta syntyi Smerdjakoviksi ikään kuin äitinsä mukaan sukunimetty poika. Isä Fedor Karamazov määräsi tälle oman isänsä etunimen Pavel. Pavel Fedorovits sairasti kaatumatautia kuin kirjailija Dostojevski ikään, ja kun isä-Karamazov piti muiden poikiensa suhteen rahahanat kiinni, hän panosti yllättävästi äpäräpoikansa kaatumataudin hoitoon. Ja Dostojevskilla itsellään tunnetusti oli kaatumatauti. Isä-Karamazov järjesti jopa äpäräpojan koulutuksen huippukokiksi vallan Moskovassa asti, joskin arjessa lapsen kasvatuksesta vastasi Karamazovin palvelijapariskunta. Muut kolme poikaa, avioliitoista syntyneet, kasvoivat sukulaisten hoivissa, eikä isä edes nähnyt näitä vuosikymmeniin.

Idiootissa minun tulkintani mukaan päähenkilö on Nastasja Filippovna, ja hyvänahkainen hölmö Myškin ja petomainen, ahne Rogožin ovat hänen sielussaan taistelevat kaksi äärimmäistä tapaa suhtautua omaan häpeälliseen asemaan. Nastasja Filippovna näkee mahdollisina siis vain nämä ääripäätä, ei mitään välivaihtoehtoja, ja Dostojevskin näkemys näyttäisi olevan, että kun ihminen kokee olevansa ääritilantessa, hän näkee vain äärimmäisiä toimintavaihtoehtoja, vaikka objektiivisesti tilanne ei olisi niin äärimmäinen kuin siihen joutunut yksilö itse kokee. Nastasja Filippovna muistuttaakin kovasti veljeäni, joka oli toisaalta Myškin, mutta oli hänessä Rogožiniakin. Ja hänellehän kävi kuten Nastasja Filippovnalle, joka siis minun tulkintani mukaan teki itsemurhan. Eli kaikki, joista on kirjoitettu kuin henkilöistä, eivät Idiootissa ole henkilöitä vaan osa on yhden henkilön sisällä taistelevia reaktio- tai toimintatapoja.

Karamazovin veljeksissä ei ole minun mielestäni näin. Eri henkilöt ovat kyllä erilaisia vaihoehtoisia reaktio- tai toimintatapoja, mutta eivät saman henkilön sisäisiä. Siispä kun Troyat vertaa Karamazovin veljesten Alešaa Idiootin ruhtinas Myškiniin, rinnastus on mielestäni väärä. Troyat katsoo, että Aleša on kehittynempi versio Myškinistä. Karamazovin veljesten henkilöt ovat minusta lähempänä henkilöitä kuin Idiootin henkilöidyt mielentilat. Karamazovin veljeksissä on vaihtoehtoisia ihmisiä, ei samassa ihmisessä taistelevia mielentiloja tai reaktiotapoja. Pojat, neljä kappaletta yhteensä, ovat jonkinlaisia kokeiluja siitä, millaisia poikia yhdestä kusipääisästä voidaan saada ja millaisia eri suhtautumisia tähän täysin piittaamattomaan, petomaiseen isään.

Isä-Karamazov oli raha-asioissa kuin Idiootin Rogožin, mikä Dostojevksin itsensä kohdalla ei ollut tosiasia, vaikka hän olikin vähintään yhtä rahanhimoinen peliriippuvuuksineen ja mystistä lähestyvänä, tahallisena taipumuksenaan velkaanta jopa tahoille, jotka tiesi vaarallisiksi. Raha-asioissa Dostojevski muistutti pikemminkin veljessarjan esikoista, isän murhasta tuomituksi tulevaa Dmitriä, joka lukuunottamatta raha-asioiden hoitokyvyttömyyttään muistutti muuten eniten impulsiivista naippoa isäänsä.

Meillä on siis hillitön, itsekäs, itsekeskeinen isä, jolla on mahtava taloudellinen vainu ja joka haluaa lyödä laudalta kaikki, ja tällä poikina
1) Dmitri, joka on yhtä hillitön, itsekäs ja itsekeskeinen kuin isänsä, mutta toivoton rahankäytössään
2) Smerdjakov, joka on moraalisesti heikko kuin isänsä, mutta tämä moraalinen heikkous ei ilmene raivopäisenä reuhtomisena vaan pelkuruutena ja mielistelynhaluna
3) Aleša, joka ei halua tapella kenenkään kanssa, joka ei välitä taloista eikä tavaroista ja joka haluisi toimia hyväsydämisesti, on oikeastaan yhtä hillitön kuin Dmitri, mutta eri suuntaan. Hän olisi halunnut vetäytyä luostariin, mutta luostarinvanhin komentaa hänet maailmaan
4) Ivan, joka on ollut kunnollinen, käynyt koulunsa loppuun ja jolla on korkea moraali. Mutta kun Aleša on moraalinen sydämellään, Ivan pyrkii samaan älyllä, ja tulee siinä sitten hulluksi. Dostojevskin, kaaosteorian kannattajan ennen kaaosteoriaa, mukaan maailma on liian monimutkainen, että äly riittäisi sen hallitsemiseen. Dmitri kuitenkin julistaa Ivanin koko veljessarjan parhaaksi ihmiseksi.

Ivanin kohdalla käsitellään sitten sitä, minkä Freud väitti korventavan itseään Dostojevsksia, eli sitä, että hän oli toivonut isänsä kuolemaa. Dostojevski ei puhu perhosen siiveniskuista ja pyörremyskyistä vaan käyttää vertauksena valtamerta, jonka yhdellä laidalla tapahtuva asia vaikuttaa toisella, vaikka ilmeisiä yhteyksiä ei ole näköpiirissä. Vaikka Ivan siis ei ajattele, että hänen ajatuksensa olisivat tappaneet isän, Smerdjakov istuttaa häneen vision, että Ivanin halu tappaa isä vaikutti Smerdjakoviin, joka Ivania, idoliaan, mielistelläkseen, tappoi isä-Karamazovin. Ja teki sen vieläpä niin, että syyllisenä näyttäytyy Dmitri, joka on Ivanin mielestä jokseenkin yhtä rasittava kuin isäkin. Dmitri tulisi tuomituksi Siperiaan tästä taitavasti toteutetusta isänmurhasta, ja Freud taisi tuumia, että Dostojevksikin tullessaan tuomituksi Siperiaan koki saaneensa rangistuksensa isänmurhasta/isän kuoleman toivomisesta eikä niinkän siitä, mistä hän tuomion varsinaisesti sai. Motiiviksi Ivanille Smerdjakov vielä ilmoittaa sen, että tälla tavoin Ivan ja Aleša saavat isommat osat isän perinnöstä. Tosiaan, Ivan sattuu tykäämään taloista ja tavaroista ihan kuin isäpappakin. Kun isä on kuollut ja Dmitri vankilassa, sen enempää Ivan kuin Alešakaan ei halua asua isän talossa: Aleša vuokraa vaatimattoman huoneen kun taas Ivan vuokraa itselleen loisteliaan lukaalin.

Kun käy ilmi, ettei Ivan olekaan innoissaan asian saamasta käänteestä vaan uhkaa ilmiantaa Smerdjakovin, Smerdjakov tappaa itsensä.

Dostojevski pystyi julkaisemaan Karamazovin veljekset, viimeisen teoksensa, omia aikojaan, täysin riippumattomasti. Ei ole tapana arvostella Dostojevskia, mutta arvelenpahan vain, että nykypäivänä kustantamo olisi lyhennyttänyt lopun oikeudenkäynnin puheita, ehkäpä jopa poistattanut ne. Pituutta tälle teokselle olisi sllti jäänyt. Minun laitoksessani on 1100 sivua.

Pitkin romaania toistellaan, että kyseessä olisi nimenomaan venäläinen tragedia. Enpä tiedä. Tulin keväällä 2015 lukeneeksi Vanhan testamentin ja sen apogryfiset kirjat, ja kyllä perhetragediat ovat olleet ihmiskunnan riesana iät ja ajat ainakin Lähi-idässä. Uskon nimittäin vakaasti, että että kertomusperinnne ammentaa todellisuudesta. Mutta on näissä Dostojevskin jutuissa toki jotain vissisti venäläistäkin, suorastaan suomalaistakin. Kyllähän Nastasja Filippovna on aika tarkasti Kullervon kaksoiskappale, eivätkä Karamazovin veljekset ole juuri muuta, nämäkään, paitsi ehkä Aleša. Raamatussa ei ole ihan samanlaisia, kiistatta kyllä tylyn ja ymmärtämättömän ympäristönsä nöyryttämiä, mutta sitten itse nöyrytystään korostaneita, itsensä tappavaan häpeään ja vihaan kiihottaneita tyyppejä. (15.5.2017)