Varhisen kirkon diakoni Efraim Syyrialainen vietti loppuikänsä ilmeisesti 57-vuotiaasta lähtien pakolaisena Syyrian Edessassa. Hänen syntymänsä ajoitetaan vuoteen 306 ja paikannetaan Mesopotamian Nisibisiin, jossa oli ollut kristittyjä jo 200-luvulta, mm. Efraimin omat vanhemmat. Efraimin käsillä olevan teoksen Paratiisihymnit suomentaja Serafim Seppälä mainitsee kirjan johdannossa Nisibisin olleen juutalaiskeskus. Kun Seppälä nyt näin mainitsee Efraimin ympäristön yhden muun kuin kristillisen uskonnollisen elementin, olisi ehkä ollut paikallaan mainita muitakin. Alueella vaikuttavampia uskontoja saattoivat olla roomalaista perää oleva mithralaisuus ja Mesopotamian omalla maaperällä syntynyt zarathustralaisuus, ja viime mainitun pohjalta Mani-niminen (216– 276/277) kristityille vanhemmille syntynyt henkilö oli kehittänyt vastikään eli Efraimin vanhempien elinaikana manikealaisuuden. Sotia niillä main käytiin vuosisatoja eikä oikein mistään syystä, ja alueet, jotka ovat tällä tavalla ikään kuin kulttuuristen mannerlaattojen hankauspisteessä, ovat aina uskonnollisesti ja henkisesti muutenkin hyvin tuotteliaita.
Paratiisihymneissä käsitellään sanalla sanoen paratiisia, ja toisaalta myös pahan problematiikkaa, mutta toisin kuin manikealaisuudessa, hyvää ja pahaa ei personoida eikä kumpaakaan esitetä toimivan mekaanisena automaattina, pahana tai hyvänä pahuuden tai hyvyyden itsensä ansiosta. Tämä on niin alleviivaavaa, että vaikuttaa jopa hiukan ohjelmalliselta, jos tietää tuon yllä mainitun muun uskonnollisen liikehdinnän Efraimin synnyinseuduilla.
Paratiisin pitäisi kai olla parasta, mitä on edes kuviteltavissa? Aika on ehkä rientänyt ohi, ainakin joidenkin ihmisten kohdalla, kun paratiisillisena kuviallaan jouten makoilua, kun leppeä tuuli leyhähtelee ja hedelmät kasvavat suuhun. Ainakin minusta visio vaikuttaa aika ikävystyttävältä. Nykyisin mielekäs tekeminen on etuoikeutetumpaa ja harvinaisempaa herkkua kuin makoilu.
Mutta noihin aikoihin, ensimmäisillä vuosisadoilla jälkeen ajan laskun alun, elämän perustarpeiden tyydyttäminen vaati kovaa työtä ja jatkuvia järjestelyjä. Paratiisi oli vapautta tästä raadannasta, ja vapaus jostakin riitti noissa oloissa hyvin ilman vapautta johonkin kuten hiihtolenkkeihin. Tosin nykyihmistäkin vielä viehättää paratiisillisena huolettomuus huomisesta, vaikka täydellinen toimettomuus ehkä ei.
Kirjassa puhtaan myös paastoamisesta. Paastoaminenkin on saattanut olla tuolloin käytönnässä ainoa menetelmä vapatuttaa itselleen edes hiukan aikaa elämän infrastruktuurista.
Heti luoduksi tultuaan ihminen siis eleli leppoisasti paratiisissa, jonne Jumala oli hänet omaksi kuvakseen tehnyt. Pahaa ei siis tässä kirjassa mystifioida, ja paha suroastaan minimidaan hetken mielijohtesta tapahtuneesta sortumisesta kiusaukseen. Paha on siis ikään kuin "vain" heikkous. Pohdinta ei tässä kirjassa ole kovinkaan eksplisiittistä , mutta tuntuu kuin Efraim kysyisi kuten minäkin olen viime vuosina tehnyt: kumpi on suurempi synti, olla heikko vai käyttää hyväkseen toisen heikkoutta?
Perinteisesti vastuuta on vieritetty käärmeen harteille, mutta tässä ei niin tehdä. Ihminen nimittäin oli jo tovin käyskennellyt luomakunnassa, tutustunut sen kasveihin ja eläimiin ja niiden luonteisiin niin perusteellisesti, että oli voinut antaa niille nimet. Ihminen siis tiesi, mikä käärme oli luontojaan ja miten se toimin luontonsa mukaan. Käärme sai kyllä rangaistuksen, muttei läheskään niin suurta kuin Jumalan kuva.
Normi-ilmaus on, että Jumala antoi ihmiselle vapaan tahdo. Tämän kirjan nojalla tekisi mieli väittää, että hän pikemminkin antoi ihmiselle mahdollisuuden tehdä virheitä niin kuin hän itsekin teki. Jumalakin otti riskejä, siis. Jumalahan tuli katumaan, että oli tehnyt ihmisen, ja hän pyrki jopa tuhomaan tämän, mutta ajatteli sitten aina, että olkoon. Hyvän ja pahantiedon puun selkkauksesta ihminen tuli karkotetuksi paratiisista, mutta käärme taisi jäädä sinne?
On muistettava, että käärme ei itse halunnut Hyvän ja pahan tiedon puun hedelmää.
Tässä kirjassa tietoa ylistetään, ja Hyvän ja pahan tiedon puusta syömisestä todetaan, että se ei ollut sinänsä väärin, vaan väärin oli syödä siitä ennen aikojaan ja vastoin nimenomaista kieltoa. Ihminen eroaa muusta luomakunnasta siinä, että se pystyy noudattamaan abstrakteja sääntöjä. Ihmisen, Jumalan kuvan, kohdalla voidaan teoriassa olettaa, että jos lähettyville laitetaan banaanipuu ja sanotaan, että jos syöt niitä banaaneja, kuolet, ihminen saattaa totella mutta simpanssi viis veisaisi semminkinkään kun ei edes ymmärtäisi koko kiletoa.
On siis se ja sama, mitä ne hedelmät olivat, omena vai banaaneja, pointti on siinä, ett ihminen periaatteessa tajusi abstraktin normin, kiellon syödä puusta, rangaistuksen uhalla tai jopa ilman, mutta hän luopui tästä omasta luonnostaan kyetä rajoittamaan itseään käärmeen, sekin omasta luonnostaan, vihjaistua, että tokkopa siihen kuolee.
Eikä siihen kuollutkaan. Käärme oli oikeassa.
Sillä Jumala kykenee rajoittamaan itseään eli luopumaan omista uhkauksistaa, jos niikseen tulee. Hän ajoi ihmisen kyllä pois paratiisista ja asetti Elämän puun vartijaksi kerubit ja miekan, ettei ihminen sentään ikuisesti eläisi. Jumala ei edes tappanut Kainia, vaikka tämä oli tappanut veljensä Abelin, ja oikein merkillä varmisti, ettei Kainia tapa kukaan muukaan. Ja luomakunnan tuhoamiseen vedenpaisumuksella hän jätti Nooan arkin mentävän aukon. Jumalakaan ei siis noudata omia päätöksiään, ja siinä ihminen todellakin oli jo paratiisissa ollessaan Jumalan kuva.
Kun ihminen oli syönyt Hyvän ja pahan tiedon puusta, hän tajusi heikkoutensa. Hän oli luopunut erityiskyvystään koko luomakunnassa noudattaa abstrakteja normeja. Luopunut omasta luonnostaan. Ja tajusi olevansa alasti, ei voisi peittää häpeällistä tekoaan, luopumustaan.
Ja Jumala heitti ihmisen vastaamaan teoistaan kuten hän itsekin tekee. Hän ehkä typerästi loi ihmisen, mutta päätyi kantamaan siitä vastuun ja elämään sen asian kanssa. Ja sen sai sitten luvan tehdä ihminenkin.
Aika iso osa pahasta johtuu toisaankin siitä, että lankeaa kiusaukseen. Ei teitenkään kaikki. Sitä tekee tekoja, jotka ovat epäilyttäviä ja jotka ovat tyhmiä ja jopa väärin. Mutta normien noudattamiseen kykenvän luontonsa seuraamisessakin on riskinsä, ja tätä teosta lukiessani vasta snaijasin, miksi Kristus ja Aatami yhdistetään toisiinsa ja ristiinnaulitun ikoneihin maalataan aina Aatamin pääkallo ristin alle: ensimmäiset ihmiset eivät kyenneet toimiimaan ainutlaatuisen mahdolisuutensa mukan eli pitämään kiinni periaatteista ja tulivat karkoitetuiskis paratiisista, mutta Kristus toimi takalleen päinvastoin, piti todellakin kiinni arvoistaan ja normeistaan, ja tuli teloitetuksi. Sen jälkeen ihmiset ovat surreet ja kaivanneet häntä yli 2000 vuotta. Siinä sitä on miettimistä. Ja sitä voidaan miettiä sen ansioista, että alkujaan syötiin siitä kuuluisasta puusta. (3.6.2021)
