Viihdyttävää historiaa

Englund, Peter. Menneisyyden maisema. EU 2011.

Ensimmäinen Peter Englundin kirja, jonka tulin lukeneeksi, oli teos nimeltä Kirjeitä nollapisteestä. Se tapahtui vuonna 1998, jolloin blogeja ei ollut olemassakaan (ensimmäiset taisivat tulla vuonna 1999), ja minäkin kirjoittelin tuolloin lehtiin, tuosta Kirjeistä nollapisteestäkin ainakin Itä-Hämeeseen. Voi niitä aikoja…

 

Voi niitä aikoja voi huokailla, kun on historiasta kysymys. Englund on sitä paitsi tässäkin kirjassa popularisoinnin asialla, joten haikailu on sitäkin luvallisempaa. Kirjeitä nollapistestä kylläkin oli muistaakseni jotenkin hyytävä. Nyt Englund on siirtynyt pakinamaisempaan suuntaan, mikä on mielestäni tappio. Kirjan esseet on aikaisemmin julkaistu lehtijuttuina ja sitten tähän kirjaan enemmän tai vähemmän muokattu.

 

Kirjassa käsitellään tavanomaiseen tapaan suuria historiallisia tapauksia, suuria sotapäälliköitä ja suuria taisteluita, mutta välillä asioita käsitellään annalistiseenkin tapaan arkiselta ruohonjuuritasolta, mitä on arvostettava, sillä pienen ihmisen puuhista on olemassa vähemmän aineistoa eli dokumentteja.

 

Alussa on koko joukko sodankäynnin tosiasioita kuten puhetta siitä, että itse asiassa muinaisina aikoina sotapäälliköillä ei voinut olla mitään käsitystä siitä, miten taistelut sattuivat sujumaan. Pöly, ruudin savu ja yleinen meteli estivät niin näkyvyyden kuin kaikenlaisen kommunikoinnin. Viestit kulkivat pitkin tannerta lähettien välityksellä, jos kulkivat, sillä nämä yleensä menettivät henkensä ensimmäisinä.

 

Toinen laji suuria historiallisia mullistuksia, joista Englund karsii glooriaa, on vallankumoukset. Tai pikemminkin vallankumoukselliset. 1800-luvun kuluessa vakiiintui aivan erityinen ihmisryhmä, ammattivallankumoukselliset. Nämä olivat henkilöitä, jotka varastivat nimiinsä Englundin mukaan kansan spontaaneina kapinoina alkaneet liikehdinnät sortoa vastaan. Ammattivallankumoukselliset, vaikkakin yleensä lahjakkaita ja epäitsekkääseen visioon valaistuneita, ilmaantuivat paikalle vasta, kun kaikki oli ohi. Hänen mukaansa vallankumousjohtajiksi nimetään henkilöt, jotka jälkikäteen käyvät sellaisiksi ilmoittautumassa, vaikkeivät olleet osallistuneet itse kumoukseen mitenkään. Esimerkkinä Englund mainitsee Leninin, joka istui vuonna 1917 Sveitsissä "syömässä suklaakakkuja mutisten, ettei vallankumous puhkeaisi vielä hyvin pitkään aikaan, ja havahtuen äkisti sanomalehtien otsikoihin, joissa lukee kissankokoisin kirjaimin 'Vallankumous!'". Englundin mukaan bolsevikit sieppasivat valmiin vallankumouksen itselleen omalla vallankumouksellaan, eli vallankumouksella kansalta. Valta karkasi kansan käsistä puolueelle, joka alkoi sitten ohjailla toimintaa omien päämääriensä mukaan. Englund viittaa Wolf Biermanniin, joka on sanonut, että "sosialistinen lokakuun vallankumous ei ollut sosialistinen, se ei ollut vallankumous, eikä se edes tapahtunut lokakuussa".

 

Sen sijaan silloin, kun ammattivallankumoukselliset tosiaankin yrittävät itse vallankumousta, se menee aina pieleen, mistä Englund esimerkkinä kertoo Trotskin johtamasta Saksan vuoden 192  ns. vallankumouksesta. Samaan ryhmään kuuluu Englundin mukaan vaikkapa Che Gevaran puuhat Boliviassa.

 

Mitä vallankumouksiin tulee, Englundilla on niistä sen verran omaakin kokemusta, että nuoruutensa päivinä hän kuulema tuki FNL:ää (toiselta nimeltään Viet Cong), Etelä-Vietnamin kommunistien perustamaa järjestöä.

 

Paitsi ammattivallankumouksellisista, Englund puhuu muistakin itsensä historialle uhraajista, jotka ovat sitten yleensä vain aiheuttaneet suurta kärsimystä niille, joiden puolesta ovat kuvitelleet uhrautuneensa. Tällaisena henkilönä hän pitää esim. Ruotsin kuningasta Kaarle XII:ta.

 

Kolmas mielenkiintoinen asiakokonaisuus, johon Englund puuttuu, on noituus. Hän toteaa saman kuin jo aika monet muutkin, että eivät noitavainot suinkaan olleet yleisimpiä ns. pimeällä keskiajalla vaan vasta sitten, kun menossa olivat jo modernisoituminen ja tieteellinen vallankumous, eli renessanssin ja barokin kausina, 1500- ja 1600-luvuilla. Pitääkin muistaa, että varhaiset tieteen suurnimet Bacon, Descartes ja Kepler eivät vähääkään epäilleet, etteikö noitavoimilla olisi maailmassa näppinsä pelissä.

 

Vähän samaa käsitellään toisessakin esseessä nimeltä Pelon historia. Ajalla ennen sähkövaloa pimeys kätki sisäänsä mitä ihmeellisimpiä asioita, ja kaikki pelkäsivät pimeää, joka vieläpä oli jotakuinkin aina läsnä. Kaikki ympäröivä sisälsi eläviä otuksia, ja Saksassa suoritettiin oikein laskelma pikkupirujen lukumäärästä, ja tulokseksi saatiin 2 665 866 746 664, mikä on aika iso ja huomattavan tarkka luku. Lisäksi oltiin vakuuttuneita, että tuomiopäivä koittaisi milloin tahansa, ja siitä, koittaisiko se samana syksynä vai vasta seuraavana keväänä, löivät jotkut oikein vetoa. Pelkoja lietsoivat vielä huhumyllyt, sillä muita viestintävälineitähän ei ennen sanomalehtien keksimistä ollut kuin huhut. Esimerkiksi juuri noitavainoja edelsivät aina valtaisat huhuvyöryt, ja huhujen alkuna oli yleensä jokin seikka, josta kansa koki suuttumusta. Ja kun tähän yleiseen mylläkkään sitten iskeytyi jokin erityinen tarina liittyen johonkuhun syntipukiksi kelpaavaan, oli vaino valmis. Syntipukiksi kelpasi milloin mikäkin hiukan poikkeavaksi mielletty ryhmä alkaen juutalaisista, kerettiläisistä sun muista - aina johonkuhun hiukan erikoiseen hahmoon, joka voitiin julistaa noidaksi. Yleensä tämän syntipukin nimeämisen hoitivat johtavat yhteiskunnan ryhmät, joilla oli suurin aineellinen intressi välttää kapinoita.

 

Nykyisin pelon kohteet ovat kovasti muuttuneet, ja entinen pelon pappi eli sanalla sanoen pappi on korvattu lääkärillä.

 

Eli tunteillakin on historiansa, ja Englund kirjoittaa myös aikanaan syntyneestä aivan uudesta tunteesta, tyytymättömyydestä, joka syntyi samalla kuin kapitalismi ja on siis sen edellytys. Itkeminenkin on aina vähän eri asia riippuen siitä, mistä historiallisesta ajankohdasta on kysymys. Ylipäätäänkin tunteet olivat ennen modernia aikaa suurempia, ja itkeminen oli aivan erityinen taito.

 

Lopussa on vielä muutama luku seksuaalisuuden historiasta. Mutta enhän minä vanha ihminen enää sellaisista tähän kirjoittele… (30.10.2012)