Yksilö ja historian hetki

Englund, Peter. Murha Sunnuntaitiellä. EU 2020.

Yritän aina kaikin keinoin vältellä muoteja, mutta nyt sorruin True crime -lajityyppiä edustavaan kirjaan, koska sen oli kirjoittanut Peter Englund, mitä on pidettävä vähän hämmästyttävänä.

 

Mutta johan oli hyvä kirja, tämä Murha Sunnuntaitiellä. Tosin en ole varma, onko pääasiana murha vai se, mitä ongelmia yksilöt kohtaavat suurten yhteiskunnallisten katastrofien jälkinäytöksissä.

 

Suuri katastrofi tässä on toinen maailmansota, josta ei tosiasiassa puhuta ollenkaan, vaan jutun ytimessä on ilman esipuheita itävaltalaisen natsiperheen natsiksi kasvattu poika, ja nyt eletään vuotta 1965. Tämä murhan tapahtuma-aikaan 27-vuotias nuorukainen kokee tulleensa sorretuksi, kun hänen natsimielipiteitään ei hyväksytä ja kun hänet oltiin erotettu lukiosta  50-luvun lopun Wienissä vain siksi, että hän oli tullut ladatun pistoolin kanssa kouluun.

 

Siitä on paljonkin puhuttu, miten Saksassa jouduttiin toisen maailmansodan jälkeen ottamaan takaisin entisiin virkoihin natseja, sillä muita kelpoisuusehdot täyttäviä ei ollut olemassa. Siitä ei ole paljonkaan puhuttu, miten nämä elämässä sitten elivät. Se sitä vastoin tiedetään, että heidän lapsillaan oli vaikeaa, ja nämä pyrkivät ratkaisemaan ongelman ryhtymällä terroristiksi tarkalleen päinvastaisten ideologioiden nimiin. Mutta tämä oli vuonna 1965 vielä kymmenen vuoden päässä. Ennen kuin perheiden natsitaustojen kumoamiseksi ehdittiin organisoitua terroristiryhmiksi, oireilu saattoi siis olla sellaista kuin tässä Englundin kirjassa.

 

Englund tosin ei analysoi murhaajaa hänen natsiperhetaustaansa vasten. Hän tuntuu pitävän murhaaja Wagneria kenä tahansa naisten kanssa epäonnistuvana luuserina, ja toki Englundin käsitys pitää paikkansa minunkin mielestäni. Mutta minun oletukseni on, että vaikka Wagnerista olisi ehkä tullut samanlainen viinaa ja amfetamiinia vetävä omahyväinen ja naisia vihaava luuseri muutenkin, isän natsitaustalla ja Wagnerin omilla samanlaisilla mielipiteillä on ehkä ollut enemmän väliä kuin Englund ainakaan suoraan otaksuu. Villi olettamuksen nimittäin on, että kymmenen vuotta Nürnbergin oikeudenkäyntien jälkeen 50- ja 60-luvun vaihteen Wienissä natsi-isien pojat eivät olleet toivottavia vävyehdokkaita.

 

Mutta toisin kuin tulevat saksalaisterroristit, Wagner ei syytä isäänsä tai tämän natsisukupolvea. Hän syyttää niitä, jotka eivät hyväksy natseja. Hän haluaa tappaa nämä hänet luuseriksi määränneet tyypit, ts. kaikki itävaltalaiset.

 

Ruotsiin tämä toisen sukupolven natsi oli päätynyt siksi, että ruotsalaiset olivat ulkonäöltään selvästi arjalaisia. Hän arveli natsina olevansa näiden arjalaisten keskuudessa turvassa. Mutta Ruotsissakin Wagner näyttäytyi luuserina, sillä hän oli pienikokoinen ja tumma, eli hänet määriteltiin Ruotsissa mutakuonoksi.

 

Suurin osa ihmisistä tietenkin selviää historian tuomitsemista vanhemmistaan tai isovanhemmistaan niin kuin muistakin elämän karikoista. Ja ne, jotka eivät selviä, olisivat jääneet selviämättä sitten jostain muusta syystä kuin historiallisen hetken takia, ymmärrän kyllä tämän. Mutta historiallinen hetki jälkimaininkeineen saattaa joltain osin määrätä, millaisen muodon häviäjien reaktiot saavat.

 

Suosittelen tätä teosta kaikille, jotka ovat tykänneen historioitsija Englundin kirjoista ennenkin, siis niistä ihan erilaisista. (12.5.2021)