Älystä ja radikaalista häviämisestä

Enzenberger, Hans Magnus. Älykkyyden sokkeloissa & Kauhunkylväjät. Tallinna 2013. (alkuperäiset tekstit vuosilta 2006 ja 2005)

En ollut koskaan kuulutkaan mistään Hans Magnus Enzenbergeristä, mikä johtunee osin siitä, etten seuraa runoutta. Hän nimittäin on runoilija. Toisekseen saksalalaista kirjallisuutta ei meillä päin suuremmin propagoida, ja Enzenberger on saksalainen.

 

Enzenbergerin kaksi esseetä käsittävä kirja, Älykkyyden sokkeloissa & Kauhunkylväjät, on ollut sangen työläs kääntää, ja markkinavoimat ovat tunnteusti niin heikot, että niiden varassa tätä ei oltaisi saatu suomeksi. Vaan tämäpä onkin suomennettu opintosuorituksina Turun yliopistossa. Kirjoja on periaatteessa kahdenlaisia. Niitä, joita luettaessa kerätään vain mahdollismman nopeasti ja tehokkasti faktat, ja sitten näitä, joista luetaan joka sana. Edellisissä menee hyvä ulkoasu hukaan, sillä niitä kirjoja ei varsinaisesti edes katsota. Mutta tässä käsillä olevassa olisi voinut olla mielenkiintoisempi typografia, tästä kun joka tapauksessa pitää tarkastella suurin piirtein jokaista kirjainta erikseen ja yhdessä ja vielä  päinvastoin, ja varsinkin, kun kustantajana on toiminut Savukeidas, jolla on ollut näyttäviäkin typografioita tuotoksissaan.

Ensimmäisessä esseessä nimeltä Älykkyyden sokkeloissa on nimensä mukaisesti kyse älykkyydestä. Olen kirjoittajan kanssa samaa mieltä. Ominaisuus on yliarvostettu, ja tosiasiassa älykkyystestit mittavat vain sopeutumista länsimaiseen kulttuuriin. Kirjoittaja leikittelee ajatuksella, mitä tapahtuisi, jos kansainvälisten huippuyliopistojen tutkijat alistettaisiin älykkyystestiin, jonka järjestävät a) inuiitti Gröönlannista b) intiaani Amazonin alueelta ja c) jonkun polynesialaisen merikansan edustaja. Huippuyliopistojen tutkijat pärjäisivät huonosti. Ensinnäkin jo siksi, että heidän olisi äärimmäisen vaikeaa kommunikoida näidä lukutaidottomien ihmisten kanssa koko testin kulusta, yhtä vaikeaa kuin lukutaidottomien on vastailla meikäläisiin älykkyystesteihin. Puhumattakaan siitä, että havainnoimistavat ovat erilaisia eivätkä huippututkijat luultavasti kykenisi erottamaan po. ympäristösitä samanlaisia käsitteellisiä kokonaisuuksia/yksityiskohtia kuin näiden ympäristöjen alkuperäiset kasvatit ennen kuin vasta harjaannuttuaan niihin yhtä hyvin kuin meillä lapsiet harjaannutetaan erilaisiin testeihin pienestä pitäen.

Lisäksi kirjoittaja muistuttaa, että meidänkin kulttuurissamme testattavilla on tutkijoissa raivoa nostattava taipumus tehdä kokeissa sotamies Sveijkit eli esittää tyhmempää kuin ovat. Mikä on aivan oma nokkeluuden lajinsa, jota älykkyystestien laatijat eivät luullakseni ikinä kykene mittaamaan. Tästä me kaikki tyhmät älyämme olla kiitollisia, sillä sotamies Sveijkien ansiosta ihmiskunta on edelleen olemassa. Jos huippuälykkäitä ei kukaan pitäisi kurissa, elämä tässä aurinkokunnassa olisi loppunut jo ajat sitten.

Esseen päätää runo Oodi tyhmyydelle.

Jälkimmäisen esseen, Kauhunhylväjät-nimisen, ajatusten kanssa en ole yhtä samanmielinen paitsi tiettyyn rajaan saakka.

Esseessä on puhe ihmisistä, joista kirjoittaja käyttää nimitystä radikaali häviäjä. Tällä hän tarkoittaa turhautumansa polittisen väkivallan muotoon formuloivia henkilöitä. Hän niputtaa yhteen koulusurmaajat ja islamistit, ja väittää, että molemmissa tapauksissa kyse on siitä, että nämä ihmiset eivät saa omasta mielestään ansaitsemaansa arvostusta ympäristöltään. Taustaa hän hakee Odo Marquardilta, jonka mukaan mitä oikeudenmukaisempi ja tasa-arvoisempi yhteiskunta on, sitä enemmän vielä jäljellä oleva epätasa-arvo tai epäoikeudenmukaisuus pistää silmään. Ja radikaalit häviäjät katsovat olevansa kaikkien muiden tasa-arvosta ja oikeudenmukaisuudesta osattomiksi joutuneita. Koska kaikilla muilla menee hyvin, he joutuvat olemaan sitä mieltä, että he ovat itse syyllisiä omaan onnettomuuteensa, mutta toisaalta he syyttävät muita, jotka eivät ole suostuneet suunnittelemaan koko yhteiskuntaa nimeomaan  tämän luserin elämää varten optimaaliseksii. Radikaali häviäjä ratkaisee sitten ongelman tuomitsemalla kuolemaan sekä itsensä että mahdollismman suuren joukon muita - radikaalit häviäjäthän tappavat säännöllisesti itsensä väkivallantekojensa yhteydessä, tai ainakin pyrkivät siihen joskus harvoin epäonnistuen.

Enzenberger suhtautuukin kriittisesti ns. itsesäilytysviettiin. Hän kuvailee koko joukkoa tilanteita, joissa ihmiset mielummin kuolevat kuin elävät, ja itse Freudkin päätyi jossain vaiheessa kuolemanvietin käsitteeseensä.

Silloin, kun kyse on yksinäisestä sudesta, tilanne on traaginen eikä sille ylleensä voi mitään, ja sikäli kun minä asiasta tuon taivaallista käsitän, mitä ilmeisimmin tragedian taustaalla ovat yksinkertaisesti ja koruttomasti sanottuna puutteelliset sosiaaliset taidot - mutta tätä Enzengerger siis ei sano. En myöskään malta olla huomauttamatta, että selkeä sosiaalinen kyvyttömyys ei estä tällaisia ihmisiä pitämästä itseään muita älykkäämpinä, ja joskus he ilmaisevatkin tämän esimerkiksi niin, että muut syrjivät heitä siksi, että he ovat niin älykäitä, etteivät muut tyhmyyttään ymmärrä heitä.

Joskus radikaalit häviäjät yrittävät kuitenkin löytää vihamielisen ihmiskunnan seasta jonkun ryhmän, joka olisi joten erityisellä tavalla syyllisempi heidän ahdinkoonsa kuin muut. Usein tällaiseksi ryhmäksi on maailman sivu kelvanut juutalaiset. Ja sitten yksinäinen susi luo kuvitelman, että hänen olisi mahdollista saada kaikki muut omalle puolelleen alottamalla jonkinlaisen väkivaltaisen polittisen kampanjan 'pahaa' ryhmää vastaan. Pääsääntöisesti tämä ei onnistu, sillä normaalioloissa 'pahan' ryhmän näkee 'pahana' vain tuo yksittäinen radikaali häviäjä, ja tämä on yleensä sitten hyvin hämmästynyt, kun muut eivät lähdekään automaattisesti hänen kelkaansa.

Mutta jos itsensä häviäjiksi tuntevia on runsaasti eikä keinoja, sen enempää taloudellisia kuin poliittisiakaan, tilanteen korjaamiseksi ole,  radikaali häviäjä saataa saada aikaan jotain jopa sellaista kuin Hitlerin Saksa.

Ehtona niin yksinäisten susien kuin radikaalien häviäjien kollektiivienkin päätymiselle väkivaltaan asti on tämä: itse itsensä kokeminen syylliseksi sekä toisaalta myös muiden kokeminen syyllisiksi. Tällöin mitään muuta ulospääsyä ei ole kuin kuolema. Saksalaisena Enzenberger on varmaan kovinkin pohtinut asiaa, ja hän muistuttaa, miten Hitlerkin oli sodan häviön häämöttäessä todennut, että Saksan kansalla ei ole oikeutta elää. Enzenberger siteeraa myös al-Qaidan videon sanoja vuoden 2004 Madridin iskun jälkeen: "Te rakastette elämää, me rakastamme kuolemaa, ja siksi me voitamme."

Ja kieltämättä sunnalaisessa jihadismissa saataa hyvinkin olla tällainen pohjarakenne. Al-Jazeeran keskutelupalstaa lukemalla olen päätynyt toteamaan, että sunnalaiset muslimit tietävät esimerkiksi, että heidän keskuudessaan on  runsaasti raikaajia. He eivät kiellä tätä, vaan julistavat sen oikeutetuksi ja syyttävät muita siitä, että nämä tuomitsevat heidän raiskauksensa. Samoin he tietävät olevansa korruptoituneita eivätkä näe siinä mitään vikaa siinäkään; viimeksi pari päviää sitten eräs sunnimulimi tokaisi korrotiosta syyttäjälle, että älä sinä pyri muuttamaan islamia sellaiseksi, että voit hyväksyä sen vaan hyväksy se sellaisenaan tai ole hyväksymättä. He tietävät edelleen, että eräs suurista eroista heidän ja Länsimaiden välillä on työn asema ihmisen arvon mittarina. He tietävät olevansa länsimaisesta vinkkelistä laiskoja, mutta he katsovat, että se on heidän oikeutensa; siinä ei ole mitään tuomitsemista vaan tuomistseminen on vain heidän aliarvostamistaan. Pari päivää sitten, kun Kiina oli ilmoittanut kieltävänsä ramadanin paaston opiskelijoilta ja virkamiehiltä Xinjiangissa vedoten keskittymiskyvyn heikkenemisestä seuraaviin haittoihin yhteiskunnalle, tämä aiheutti Al-Jazeeralla vastalauseiden myskyn ja alettiin jopa vaatia, että muslimeiden pitää boikotoida kiinalaisia tuotteita. Monet epäilivät tämän onnistumismahdollisuuksia, sillä varsinkaan sunnimuslimit eivät itse pysty tuottamaan mitään ja tietokeneetkin, joilla he naputtelevat viestenään Al-Jazeeralle, ovat pääaosin kiinalaisvalmisteisia. Tähän vastattiin, että islamilaiset maat voivat saada tekstiilejä Turkista ja elektroniikkaa Malesiasta, ja koska Persianlahden valtiolla on rahaa, he voivat pyytää intialaisia rakentamaan sinne tehtaita muiden tuotteiden valmsitamista varten. Silmään pitävää oli, etteivät boikotin julistajat suinkaan pyrkineet kumoamaan väitteitä, että sunnalaiset maat eivät pysty tuottamaan itse mitään, eikä boikotin mahdollisesti aihuttamaa tuotevajausta pyritty suinkaan korvamaan kotimaisella tuotannolla. Sillä sunnalainen muslimi ei tee työtä. Piste. Ja silmäänpistävästi oli myös niitä sunnimuslimeita, jotka pitivät boikottia turhana. Eräskin cyberjihadisti vastasi, että mitä väliä sillä on, jos hänen tietokoneensa on kiinalainen, hänhän on maksanut sitä.

Voi olla, että kansallissosialistiseen Saksaan ja nykyiseen sunnalaiseen islamismiin Enzenbergerin kuvaus pätee, muutta tarkottaako Enzenberger, että aina, kun yksilö tai jokin ryhmä, kenties jopa kansakunta, toteaa jotuneensa häpeälliseen asemaan yhtaikaa sekä omaa syytään että omasta mielestään muiden syystä, seurauksena on radikaalin häviämisen patologinen tila? En aivan allekirjoita tätä. Tässä tulee mieleeni esimerkiksi Kiina. Kiinalaiset tietävät, että heidän historiassaan on häpeälsiä jaksoja. He tietävät, että heidän tuotteensa ovat huonoja, elintaviketeollisuuden tuotteet jopa tappavia. Ja he katsovat, että Länsi on simputtanut heitä aina ooppiumsodista pitäen. Mutta eivät kiinalaiset oli natseiksi ruvenneet. Päinvastoin he pyrkivät oppimaan Länneltä mahollisimman paljon - niin laillisilla kun laittomilla tavoilla.

Vai pitäkö katsoa, että Kiinassa oltiin joskus siinä 1949 tai kulttuurivallankumouksen aikoihin radikaalin häviämisen tilassa, mistä vain on sitten toivuttu? Enzenberger kuitenkin kirjoittaa, että väkivaltaan asti kehittyneen radikaalin häviämisen tila on parantumaton, ja silloin, kun on muodostunut liike, se tuohouttuu omaan mahdottomuuteensa kuten Saksan kansallissosialistinen puolue toisine maailmansotineen. Vaan Kiinassapa on edelleen vallassa kommunistinen puolue, se sama, joka syyllistyi kultturivallankumoukseen sun muuhun.

Mieleeni juolahti, että Kiinaa on saattanut suojella koko joukko kulttuurisia mekanismeja, jota ovat estäneet siellä tyhjänpäivästä itsemurhapommittelua. Kun ns. Länsimaissa ja islamilaisessa maailmassa vedetään herneitä nenään, kun muut eivät tarpeeksi arvosta, kiinalaisessa kulttuurissa on perinteitä, joiden mukaan on sitä parempi, mitä vähemmän saa osakseen arvostusta. Zhuangzi, ystäväni vuosisatojen takaa, oli sitä mieltä, että ei pidä pyrkiä arvostettuun asemaan, sillä arvostus on vain eräs hyväksikäyttön muoto. Suoria puita arvostetaan, mutta mitä siitä puulle seuraa? Se hakataan, ja kohta se on päätynyt jonkun piirongiksi. Mutta känkkäräiset, halveksitut puut saavat elää rauhassa pitkän elämän ja jos niikseen sattuu, ne voivat tarjota varjonsa suojissa lepoa ohi kulkeville matkalaisille.

Väkivaltaiseksi ratkeava radikaali häviäminen saattaa olla vain surkea vaihtehto sille, että tekee sotamies Sveijkit. Meillä Savossa ei ole toivoakaan kouluampumisista eikä organisoidusta itsemurhapommittelusta. Tällä ovat rikoksetkin omanlaisiaan. Tänäkin aamuna tiedonanturoitiin Mullikassa, että Lapinlahdella oltiin ryöstetty 4H-kioski, ja toisella ryöstäjistä oli ollut T-paita, jossa luki, että en ole gyneogologi, mutta voin vilkaista. Kuopio on tyylilajiltaan kuin juutalaiset vitsit tai hasidikertomukset, ja välillä sitä ihmettelee, onko tämän kaupungin nimi varmasti Kuopio - ettei vaan ole vaikka Regensburg. (5.7.2014)