Ihminen kuolee pelkästään itselleen

Fallada, Hans. Yksin Berliinissä (alkup. Jeder stirbt für sich allein, 1946).  Ruotsi 2021.

Viime aikoina Saksa-aiheinen kirjallisuus on alkanut ylittää määrässä Venäjä-aiheisen, enkä ole varma, johtuuko vaikutelmani todellisesta julkaistujen kirjojen määrästä vai minun lukutottumuksistani. Yhtä kaikki, luin tässä Hans Falladan teoksen Yksin Berliinissä. Alkuperäisteos on julkaistu niin sanoakseni tuoreeltaan eli mitä pikimmiten toisen maailmansodan päätyttyä eli vuonna 1946.

Kirja oli tilausteos. Oli tarvetta hakea todisteita sille, että aivan kaikki tavalliset saksalaiset eivät olleet natseja vaan esiintyi myös muuta kuin ulkovaltojen tukemaa tai intellektuellien vetämää ruohonjuuritason vastarintaa. Tunnetuinta saksalaista vastarintaahan edustavat Hans ja Sophie Scholl, müncheniläiset älykkökoululaiset, mikä oli tietysti aikuisten kannalta vähän häpeällistä.

Kirjan aiheena ovat tositapahtumat, joihin liittyviä dokumentteja on vähän liitteenäkin kirjan lopussa. Ja kyse on Quangelin pariskunnasta, jokseenkin eristyneestä, joka ryhtyy poikansa rintamalla menetettyään omintakeiseen projektiin. Mies alkaa kirjoitella muunnetulla käsialalla yhdessä suunniteltuja Hitlerin vastaisia postikortteja, joita he pudottelevat paikkoihin, joissa liikkuu paljon ihmisiä kuten porraskäytävien ikkunalaudoille. He tekevät tätä vuodesta 1940 vuoteen 1942.

 

Viestinnän kanssa tekemisissä oleville tulee tästä mieleen reilu vuosikymmen sitten muodissa ollut sissimarkkinointi – termiä vain ei oltu vielä keksitty vuonna 1946.

Quangelin pariskunnan itsensä kannalta homman voi katsoa kusseen kintuille. Fallada ilmaisee asian niin, että me ihmiset kuvittelemme, että maailma toimii niin kuin me toivomme. Parikunta oli yhdessä kuvitellut, miten heidän korttinsa jäisivät kiertämään kädestä käteen ja muuttaisivat mielialoja, ja sitten jotenkin, mitä he eivät enää edes kuvitelleet, muodostuisi vastarinta, jonka seurauksena kansallissosialistinen hallinto kaatuu.

Tämä sai aivoni pyörimään epätahtiin, sillä minun ammatillinen paradigmani on, että viestintä epäonnistuu aina, kun sen suinkin on mahdollista epäonnistua, ja jos se onnistuu, kuten on suunniteltu, tapahtuu jotain äärimmäisen harvinaista ja todennäköisyyden vastaista. Tässä kirjassa siis mielestäni suoritettiin paradigmaattinen hyppäys yksilöpsykologisoimalla viestinnänteoreettinen väittämä.

Quangeleitten kuvitelma vastaa kuitenkin ajatelutapaa, jolle suurin osa markkinointia vastoin viestintäteoreettisia premissejä perustuu – kuvitellaan pelkän ajattelun muuttuvan itsestään tosiasioiksi, mitä ei tiettävästi ole koskaan voitu havaita tapahtuneen todellisuudessa. Esimerksiksi ihmiset eivät osta markkinoinnin jumputtamia tuotteita, ellei siihen ole konkreettista tarvetta, vaikka se tarve sitten olisi vain se, että halutaan jotain, mitä jollain arvostetulla tutullakin on. Jos halutaan muuttaa todellisuuden tilaa, alussa on pakko olla, ikävä  kyllä, aina konkreettinen, aineellisessa todellisuudessa suoritettu teko, vaikka sitten se, että ns. edelläkävijät ostavat markkinoitavan tuotteen. Yleensä nämä edelläkävijät on siis saatava ostamaan tuote ennen kuin markkinointiviestintä käynnistetään.

Takavuosien sissimarkkinoinnillakaan ei oikeastaan saavutettu muuta kuin hetkellisesti hauskaa julkisuutta, mikä voikin olla sissimarkkinoinnin ainoa päämäärä.

Jostain syystä diktaattorit kuitenkin pelkäävät ajatuksia ja kirjoituksia. Tämä on jotenkin aivan ihmeellistä ja kaikkien viestintäteorioiden vastaista. Lentävä lause on, että kynä on vaarallisempi ase kuin miekka, ja kuten lentävät lauseet muutenkin lähtien "puoli kuuta peipposesta, västäräkistä vähäsen" -tyyppisistä hokemista, se on täysin epätosi. Kynällä ei tapahdu yhtään mitään. Jotain tapahtuu vasta sitten, kun – niin, jotain tapahtuu.

Niinpä Berliini Gestapo keskittyy vuosikausiksi jahtaamaan korttien kirjoittajaa, vaikka mitään konkreettisia vastarinnan ilmauksia ei esiinny, ja ennen pitkäähän se tämän – tai siis nämä – sai. Komisario näytti herra Quangelille toimistonsa seinällä karttaa, johon oli merkittynä jokainen Gestapolle toimitetun kortin löytöpaikka, eli kartalle oli päätynyt 267 yhteensä 285:stä kirjoitetusta. Vain 18 oltiin jätetty kiikuttamatta suoraan viranomaisille.

Kirjan alkuperäiskielinen nimi kuuluu Jeder stirbt für sich allein. Korrekti käännös on, että jokainen kuolee yksin, mutta voisi sen tässä yhteydessä kääntää myös, että jokainen kuolee vain itselleen/itseään varten. Sillä vaikka Quangelit teloitettiin, he eivät hävinneet sen sileän tien. Me, joiden ympäriltä on kuollut ihmisiä, ihmettelemme, että ihmiset tosiaankin kuolevat vain itselleen, eivät muille, ja jotkut saattavat kuolemansa jälkeen jäädä kummittelemaan ikuisesti jopa vastoin elävien tahtoa.

Minä luin tämän kirjan siis nyt vuonna 2022, kun Quangelit teloitettiin vuonna 1943. Se, että näin kävi, on viestintäteoreettisesti ihme. Sille on kylläkin hyvin harvinaislaatuinen selitys:

 

Kirjan kirjoittaja, Hans Fallada, syntyi 1893 Rudolf Ditzeninä hyväosaiseen perheeseen. Jostain syystä, jota tarina ei kerro, hän päätyi tekemään kaksoisitsemurhaa kaverinsa Hanns Dietrich von Neckerin kanssa naamioimalla teon kaksintaisteluksi. Tämä tapahtui vuonna 1911 eli kypsässä 18 vuoden iässä. Kaveri ampui ohi, tuleva Fallada osui – Hanns Dietrich kuoli, Fallada joutui hermoparantolaan.

Muutamassa vuodessa Fallada päätyy narkomaaniksi. Kirja Yksin Berliinissäkin vilisee morfiiniriippuvaisia. Fallada rahoittaa käyttönsä mm. kavalluksilla, joiden takia istuu vankilassa useampaa otteeseen. Kirjoituksensa hän julkaisee jo heti alussa nimimerkillä Hans Fallada, ja esikoisteos ilmestyy vuonna 1920.

Mutta Falladapa tutustuu toiseen tyyppiin, joka on kaksoisitsemurhaa yritettäessä jäänyt henkiin toisen osapuolen kuollessa, Johannes R. Becheriin, joka hänkin on morfinisti.

 

Fallada elää parantola- ja vankilakierteessä. Hän yritti vuonna 1944 jopa murhata ensimmäisen vaimonsa, mistä päätyi vielä vankilamielisairaalaankin. Ja sitten ei kun naimisiin uuden naisen kanssa. Ainakin minun hämmästyksekseni Fallada tulee vuonna 1945 puna-armeijan nimittämäksi Feldbergin pormestariksi, joskin hän romahtaa taas pian päätyen pyörimään sairaalasta toiseen. Becher ilmeisesti pärjäsi paremmin pitäen kustantamoa, ja toiselta narkomaanilta, Falladalta, tämä toinen narkomaani, Becher, sitten tilasi Quangeleitten tapauksesta kertovan romaanin.


Quangelit teloitettiin samana vuonna kuin Hans ja Sophie Scholl eli 1943. Ja he kuolivat vain itselleen. Muuten he jäivät elämään pitkin kirjallisuutta ja televisiosarjoja. Quangeleitten tarina esiintyi taannoin myös mahtavan hienossa Babylon Berlin -televisiosarjassa.

Sangen lukukelpoinen kirja. Dramatiikkaa tietenkin lisää se, että tämä on todellakin kirjoitettu heti sodan loputtua ennen kuin tiedettiin, mitä sitten seurasi – mitä DDR:stä tuli. Kirja myös paljasti seikkoja, jotka olisi tietenkin pitänyt muutenkin tajuta, mutta minun kaltaiselleni numerosokealle ne eivät olleet aueneet kuten se että Quangeleitten pojan ex-morsiamen, Truden, kerrotaan käyneen vain kansallissosialistista koulua – ja tosiaan, sehän oli todella pitkä aika, jonka natsit olivat vallassa, niin pitkä, että oli sukupolvi lapsia, jotka eivät tienneet muusta kuin kansallissosialistisesta koulusivistyksestä.

Vankilassa Otto Quangel jakaa yhdessä vaiheessa sellin klassisen muusikon, tohtorin ja vallan sinfoniaorkesterin johtajan, kanssa. Tämä saa varakkaana henkilönä vankilaan omat ruokansa, jotka jakaa Quangelin kanssa. Tohtori tutustuttaa Oton musiikkiin, teatterin ja šakkiin, ja viimemainitusta aiheesta Otto innostuu vallan lukemaan kirjallisuuttakin, jota tohtorilla on mukanaan vankilassa.

Tämä kaikki saa Oton haikailemaan, mitä kaikkea elämä olisi voinut olla sen sijaan, että hän vain puursi tehtaan työnjohtajana. Tähän tohtori vastaa: "Kukaan ei voi elää joka suuntaan, Quangel. Elämässä on niin paljon kaikkea. Te olisitte hajottanut itsenne. Te olette tehnyt työnne ja tuntenut itsenne aina täydeksi mieheksi. Silloin, kun te olitti vielä ulkomaailmassa, teilta ei puuttunut mitään, Quangel. Te kirjoititte niitä postikortteja…" Tähän Quangel muistuttaa, että siitähän ei ollut ollut mitään hyötyä niin kuin ei ollut ollut tohtorinkaan kipakoista lausunnosta. Tohtori vakuuttaa, että oli: "Meille itsellemme – paljon, koska me voimme kuolemaan saakka tuntea itsemme kunnon ihmisiksi". (16.2.2022)