Kirjastot eivät avaa Kuopiossa oviaan edes raolleen ennen kuin perjantaina. Minulla onkin siellä varattua aineistoa odottamassa. Siihen asti on pärjättävä omien hyllyjen tarjonnalla. Ihan lukemattomiakin olisi ollut, mutta tartuin Egon Friedellin (1878-1938) Uuden ajan kulttuurihistoriaan, jonka olin lukenut jo ennen tämän oman eksemplaarin ostamista. Mutta todettuani, että tätä kolmiosoaista kirjaa kyllä tarvitsee elämässä, ostin sen, kun se ilmestyi uusintapainoksena 1995.
Tämä ei ole ankarasti eli tieteellisesti ottaen historiaa, minkä Friedell itse tunnustaa arvostellen sellaista historiankirjoituksen määritelmää, jonka ytimessä ovat pelkästään viralliset kirjalliset lähteet. Mitä kulttuuriin tulee, Fridell ymmärtää sen ikään kun kansatieteellisesti kaikkena, mitä ihminen vain kulttuurisesti eli ei-vaistonvaraisesti tuottaa, mutta hän ottaa mukaan myös 'kylddyyrin', ts. korkeakulttuurin.
Hän myös korostaa, että kaikessa historiankirjotuksessa on kysymys valinnasta. Kaikkea inhimillistä kulttuuria ei koskaan saada kirjoitetun historian valoon, ja siitäkin, mitä noin ylimalkaan valitaan tutkimuksen arvoiseksi, valitaan vain se, mistä kulloinenkin tutkija sattuu tykkäämään. Tähän liittyen kirjassa on mielenkiintoinen Carl-August von Willebrandin esipuhe. Vaikka Friedell von Willegrandin mukaan "alkoi muistuttaa königsbergiläistä imperatiivin keksijää", tilanne ei ollut aina ollut tämä, vaan Friedell oli tullut erotetuksi koulusta parikin kertaa ja sai ylioppilastutkintonsakin suoritettua vasta neljännellä yrittämällä, eikä tilanne yliopistossa juuri parantunut. Hänestä sukeutui näytemäkirjailija ja näyttelijä, ja hän toimi mm. wieniläisessä kabaree Ledermausissa. Kuvaavaa on, että tämä von Willebrandin esipuhe on ensimmäinen kerta, kun kuulen puhuttavan mistään sen ohjelmanumeroista. Sitä vastoin olen ollut vakavasti otettaviin historiallisiin teoksiin perustuen hyvinkin tietoinen seikoista, joita von Willebrand ei yllätyksekseni mainitse lainkaan, nimittäin siitä, millaiset kabaree Ledermausissa olivat veitset ja kahvelit, millainen logo sillä oli ja että siellä oli tuhannesta erilaisesta majolikatiilestä tehty seinä. Näin sitä siis kulttuurihistoriaa valitaan.
Friedell korostaa, etttä kulttuuri määrää, miten maailma kulloinkin nähdään. Tällä blogilla on usein ollut puhetta siitä, että ihminen ei luonnostaan näe valokuvina. Me näemme valokuvina, koska meidän kulttuurimme määrää niin. Friedell käyttää esimerkkinä sitä, että hänellä on ekspressionistinen koira, hänestä kun se näyttää koostuvan kolmioista. – Tosin luonnehdinta muistuttaa minusta enemmän kubismia, mutta noihin aikoihin oli niin hirveästi erilaisia ismejä, ettei niiden perässä aikalainen varmaan tahtonut pysyä.
Friedellin käsitys kultturisesta kehityksestä perustuu kriiseihin, ja varsinkin kuolemanvakaviin tauteihin. Hänen mielestään – ja kieltämättä useat taitelijaelämäkerrat, dramaatisimmin Picasson, tukevat tätä – vakava sairaus johdattaa suurmiehen elämäntehtäväänsä; vastaavasti uskontotieteessä tunnetaan initiaatiosairaudet, joiden läpi esimerkiksi shamaanit kulkevat. Kansakuntien elämät etenevät hyppäyksittäin, ja kuulemma siinä on aina osallisena vakava epidemia, joskin aina on myös jotain muuta, ei tauti koskaan yksinään. Aina siis tauti ja jotain, mikä tukee paitsi taudin syntymistä taudiksi, myös sen kanssa elämistä ja kuolemista. Nyt olen kohdassa, jossa Friedell kuvaa mustan surman seuralaisia kohti Euroopan katastrofia, josta oli syntyvä uuden ajan ihminen. Friedell myöntää katsovansa uuden ajan alkavan aiemmin kuin yleensä, eli 1300-luvun puolessa välissä.
Nythän meillä on menossa pandemia. En tiedä, seuraako tästä minkäänlaista initiaatiota mihinkään, mutta selvää on, että tauti ei esiinny yksin, vaan sille on luomalla luotu edellytyksiä. Yksi on kaikenlaiset julkisten palveluiden laitteet, joita on pakko näpelöidä palvelun saamiseksi. Muistan elävästi, miten postien tai pankkien vuoronumerot otettiin vain paperinpalasena nauhan päästä, mutta nykyisin pitä aina painaa nappia, ts. altistua kaikkien muiden palvelua kuunaan halunneiden mikrobeille.
Kirjastot ovat sydäntäni lähellä, ja olen ennenkin arvosteellut kirjastojen automaatteja. Järjettömimpiä ovat palautusautomaatit, joissa pitää näpelöidä kosketusnäyttöä. Sille näpelöimiselle ei ole mitään perusteita. Ennen kirjat vain jätettiin tiskolle ja siitä ne lähtivät eteepäin, mutta nyt on otettu käyttöön automaatit ihan vain siksi, että insinöörit ovat keksineet sellaisia ja se on hienoa, kun on jopa kirjastossa kaikenlaisia insinöörien värkkäämiä tyhjänpäiväisiä näpelöitäviä laitteita. Ainoa muutos entiseen on palautusautomaateissa se, että niistä voi saada kuitin, kun näpölöi. Miksi? Luultavasti vain siksi, että insinööri keksi, että sellainen kone voidaan tehdä. Sitä ei tarvittu, insinööri nyt vain halusi. Ennen paria viime vuotta palautuksista ei saanut kuittia, enkä muista kenekään siitä valittaneen. Mutta nyt ihminen joutuu näpelöimään sitä kaikkien muidenkin näpöimää laitetta saadakseen kirjansa palautettua, vaikkei haluaisi sitä hiton kuittia. Ja koska kyseessä on kosketusnäyttö, sitä on näpelöitävä paljain käsin. Varmaan jonkun insinöörin seksifantasia…
Kirjojen lainausautomaatit ovat jonkin verran järkevämpiä, mutta varmaan niitä täytyy kehittää pois näistä insinöörien seksifantasioista. Saattaa olla ergonomista, että ihmiset itse vievät kirjansa koodeineen laitteen säteen alle, mutta olen ehdottomasti sitä mieltä, että näpelöimisosa on jätettävä vastaisuudessa kirjastonhoitajalle, vaikka se varmaan köyhdyttää laitteen suunnittelijan fantsiamaailmaa.
Näpelöitävistä automaateista tuli mieleeni se, kun olin Wuhanissa syksyllä 2014, jolloin siellä oltiin juuri viikko, pari sitten avattu metro. Se oli viimeistä huotoa, mikä merkitsi myös sitä, ettei lippuja saanut miltään luukulta vaan ainoastaan automaateista. Päärautatieaseman metroasema oli täysi helvetti. Jättiläismäisessä hallissa oli kyllä lippuautomaatteja useita kymmeniä ja niille jonotusta varten mellakka-aidatut pitkät karsinat, mutta ihmisiä oli painajaismaiset määrät, satoja per jonotuskarsina, mutta jonot eivät edenneet, koska ihmiset eivät osanneet käyttää lippuautomaatteja. Käyttöliittymän kun oli taas joku insinööri suunnitellut sillä periatteella, että hän ja hänen kaverinsa ovat tottuneet sellaiseen. Opastavaa henkilökuntaa ei ollut, vaikka järjestyksenpitäjiä kyllä kuljeskeli keskemmällä hallia. Jonottajien sukulaiset ja kaverit roikkuivat mellakka-aitojen yli seuraamassa lipunoston etenemistä, huusivat ja kiljuivat. Kun meidän vuoromme tuli, matkakumppanini H, vanha nörtti, snaijasi tietenkin heti sen käyttöliittymän periaatteen, ja jäimmekin siihen sitten vähäksi aikaa, että H saattoi neuvoa muutamia wuhanilaisia käytämään oman metronsa lippuautomaattia niin että pääsivät uuteen metroonsa.
Väitteeni siis on Friedelliä mukaillen, että meillä ei ole vain tätä koronavirusta vaan myös sen leviämiselle asiakseen rakentamalla rakennetut suoranaiset levittämisjärjestelmät, eikä näihin menetelmiin kuulu, että mummoja halataan. Mummoja on halattu kautta aikain eikä olla saatu koronavirusta, mutta ei ole ollut koronaviruksetonta aikaan, jona olisi ollut paljan käsin näpelöitäviä julkisten palveluiden kosketusnäyttöjä. Se nyt vain on niin, että tämän pandemian ja julkisten palveluiden pakollisesti näpelöitävien kosketusnäyttöjen sun muiden nappuloiden välillä on suoraakin suorempi korrelaatio. Ja epäilemättä on muitakin mekanismeja, mutta ei ole minun asiani pohtia niitä.
Mitä kirjastoihin tulee, niihin on rakennettu muutenkin virusten pesäpaikkoja. Kuopion pääkirjastoon ilmaantuivat vastikään pehmustetut loosit, eli tekstiilipinnoitetut kopit, jotka ovat suoranaisia virustenhaudontalaboratorioita. Olen nähnyt, että ihmiset syövät niissä eväitään. Siis kirjaston lainausosastolla. Makkarapaketit on auki niillä karvaisilla pinnoilla.
Kuopiosta nämä kalusteet ovat vielä helposti poistettavissa, mutta Seinäjoella saavat aikaa ja verovaroja kulumaan, kun repivät satoja neliöitä huopapällystettä seinistä ja tekevät jotain niille ameeban muotoisille, kangassisustaisille, seiniin upotetuille löhökoloille.
En millään muotoa ole väittämässä, että kirjastot olisivat suurin syyllinen koronan leviämiselle, mutta väitän, että vastaavia teknologisia rakenteita on pitkin yhteiskuntaa. Insinööreille on annettu liikaa valtaa. Insinöörien syy, koko koronavirus. (12.5.2020)
Lapset unohtavat asioita aikuistuessaan
Friedell kirjoittaa Uuden ajan kulttuurihistoriansa ykkösosassa siitä, miten lapset tietävät jotain, mitä me aikuiset emme enää tiedä.
Olen nyt saanut loppuun Friedellin Uuden ajan kulttuurihistorian I osan.
Tämä on aivan mahtavaa tekstiä. En tiedä, minkä verran tämän voi katsoa korreloivan 'virallisen' akateemisen historiankirjoituksen kanssa, mutta kuten toinen suosikkini Thomas Mann on sanonut omassa Faustus-versiossaan, voimiakohottava epätotuus vetää aina vertoja hyveelliselle mutta hedelmättömälle totuudelle.
Olen jo aiemmin tainnut tänne blogille ihmetellä sitä, että Friedellin mukaan uuden ajan ihmisen konstruoituminen alkoi mustasta surmasta eli tarkalleen vuonna 1348. Ylipäätään hän katsoo, että vanhat kulttuurihistorian vaiheet tyssäävät johonkin kriisien ryppääseen, ja useinmiten mukana on jokin sairaus, mutta sairaudella on aina edellyttävät tekijänsä esim. käyttäytymisessä. Friedell nimittäin laskee kulttuuriksi aivan kaiken ihmisen itsensä keksimän ja siis vaistojen tai muuten biologian ulkopuolisen kuten vaikkapa arkiset tavat aina taloudellisen toiminnan käytänteisiin saakka. Varmaan tämän meidänkin koronamme taustalla piili sekä globalisoituminen yeleensä, järjetön matkustelu suorastaan perversiota lähentelevine turisteeraamisineen sekä täysin käsistä riistäytynyt halaamisvimma.
Renessanssin Friedell rajoittaa vain Italiaan. Renessanssin alun Italiassakin Friedell ajoittaa aika myöhään noin vuoteen 1450, mistä se kuulemma jatkui noin vuoteen 1550. Keskiajan ja renessanssin väliin Friedell on määrittänyt pitkän inkubaatioajan, joka siis kesti tuosta mustasta surmasta renessassin alkuun. Ja muualla Euroopassa elettiin oikeastaan vain tuota pitkää inkubaatioaikaa edelleen, vaikka mukaan tuli pintapuolisia italialaisia renessanssisia piirteitä.
Normien mukaisesti Friedell toteaa, ettei renessanssissa synnytetty mitään antiikkia uudelleen vaan käytettiin antiikkia vain ikään kuin retorisena hyväksynnän kalasteluna jonkin aivan uuden luomiselle.
Se uusi, mikä tällöin syntyi, oli mm. aivan uudenlainen suhtautuminen järkeen, missä uskonpuhdistuksella oli valtava osuus. Friedell ei pidä kaiken järkeistämistä hyvänä ideana. Hän ei myöskään, siis edelleenkään 1900-luvun alussa kirjaansa kirjoittaessaan, kannata reformaation lanseeraamaa uutta käsitystä työstä ihmisarvon mittarina ja olemassaolon oikeutuksena ja ihmettelee tämän meillä edelleen vaikuttavan työmoraalin perusteita. Raamatussa – ja itsenäiseen Raamatun lukemiseenhan Luther ihmisiä kehoitti – työtä pidetään pahana, suorastaan rangistuksena, johon Jumala Aatamin ja Eevan tuomitsi tavalla, joka viittaa Friedellin mukaan siihen, että työ oli pahinta, mitä edes Jumala pystyi kuvittelemaan.
Henkilökohtaisesti toivon, että tämä korana olisi sellaisen uuden kulttuurihistoriallisen kauden taitekohta, jossa protestanttisesta työmoraalista vihdoin päästäsiin eroon. Verotus kohdistettaisiin vastaisuudessa teolliseen tuotantoon, törkyä kun tuotetaan niin, että koko planeetta hukkuu paitsi törkyyn myös töryn tuottamisen ja sen käyttämisen aiheuttamiin ympäristöhaittoihin – varsinkin voitaisiin verottaa robotteja ja kaikkea digitaalista härpää – ja näin voitaisiin vihdoin rahoittaa perustulo.
Friedellin mielestä järki on siis yliarvostettua. Järjen hän erottaa täysin totuudesta. Hän arvostelee uutta Baconin jälkeistä pragmaattista tiedekäsitystä: "Maculaylle hänen kokeillessaan näitä totuuksia ei johdu mieleen, että hyöty ja totuus ovat kahta eri lajia asioita, jopa että ne useimmissa tapauksissa sulkevat pois toisensa". Friedell ivaa totuuden ja taloudellisen edun yhtenä näkemistä: "Totuuksilla on vain silloin oikeutuksensa, kun ne tekevät ihmiset hedelmillään lihavammiksi […]" . Hyötyajattelijan totuuskäsitykseen ei mahdu totuus kokemuksena: "[…] mutta ilmeisestikin on käyskentelijä, joka vaeltaa oppiakseen tuntemaan tien kauneutta tai yksinkertaisesti vain antaakseen elävien energioidensa leikkiä, yhtä järjetön ja arvoton kuin myllynpolkija, ja filosofia, joka sellaista tekee, on järjettömyyttä tai tyhjäntoimitusta".
Rupesin Friedellin rinnalla lukemaan Tolstoin Sotaa ja rauhaa. Kirjastoon ei edelleenkään pääse hyllyille uudempia kirjoja penkomaan eikä kaukopalvelu ala toimia ennen kuin ensi kuun alussa, joten tässä on jouduttu turvautumaan omien hyllyjen klassikoihin. Leo Tolstoi oli mielestäni kaksinaismoralistinen samalla tavalla kuin monet jyrkän uskonnollisen kääntymyksen kokeneet juopot. Itselle on armollisesti sallittu hurja nuoruus, mutta muille ei. Ja Tostoi oli todellakin hirviö aikanaan. Mutta sille ei mahda mitään, että hän osasi kirjiottaa.
Sota ja rauha kertoo Venäjän kriittisestä kulttuurisesta murroskaudesta. Omaan eristyneeseen erinomaisuuten ei Napoleonin myötä 1800-luvun alussa enää voitu tuudittautua. Oli pakko ottaa ainakin hiukan järkeä käteen, järkeä, joka oli jo eräät yksilöt saavuttanut suorastaan reformoituun Eurooppaan verrattavassa määrin. Katkelma isän ja pojan keskustelusta, joka alkaa siten, että poika kysyy isältä tämän terveydestä:
"– Sairaita ovat ainoastaan hölmöt ja irstaat, mutta minut kaiketi tunnet: aamusta iltaan olen työssä, olen kohtuullinen ja siis myös terve.
– Jumalan kiitos, – sanoi poika hymyillen
– Jumalalla ei ole siinä asiassa mitään tekemistä."
(24.5.2020)
Friedelliä piisaa edelleen...
Olen nyt puolivälissä Friedellin Uuden ajan kulttuurihistorian kakkososaa.
1600-luku kuvattiin todella mielenkiintoisesti varsinkin kun saatoin peilata Friedellin esittämää viime syksynä lukemaani Peakin ja Rosenbergin teokseen Korsetti ja krusifiksi. Molempien mukaan 1600-luku oli kaikenlaisen esittämisen vuosisata. Peakista ja Rosenbergista muistan erityisesti, miten rikas ja eduistaan kiinnipitävä abbedissa pukeutui varta vasten paikattuihin rääsyihin ja miten nunnat pyrkivät olemaan mahdollsimman likaisia imagosyistä.
Sanailu on edelleen mainiota. Tässä toisessa osassa pistää erityisesti silmään se, että paljon on puhetta neroudesta.
Meillähän on paraikaa menossa jonkinlainen neroudenvastainen kampanja. Ei ole monta päivää, kun Hesarissa taas lohdutettiin tavantalliaisia, ettei tarvitse olla nero vaan riittää, että tekee töitä – aivan kuin nerouteen kuuluisi laiskuus. Friedellin mukaan on tarkalleen päinvastoin: nerot ovat neroja mm. siksi, että pystyvät ylimaallisen pitkiin työpäivin.
Kautta kirjan on ripoteltu erilaisia nerouden määritelmiä. Kuten että nerot yhdistävät kaiken ajassaan ajelehtivan silpun yhdeksi kokonaisuudeksi. Että he pystyvät hyväksymään useita näkökulmia – Leibniz kuulemma ei halunnut arvostella mitään näkemystä, koska hän nerouttaan pystyi hyvin ymmärtämään, miten monella tavalla asioita saattoi käsittää. Nerot kokevat, että heillä on lähestulkoon pakotettu elämäntehtävä, ikään kuin kohtalo, jota he täyttävät. Friedell yhdistää nerouden myös valtaan, jonka neroille antaa heidän karismansa, joka ei ole vain heidän omansa vaan samalla maailman ominaisuus, ja tämä saa tavalliset ihmiset ahdistumaan nerojen läheisyydessä. "Se, mitä nimitämme "tapahtumisksi" ei pohjaltaan eikä varsinkaan luovasta ihmisestä puhutaessa ole muuta kuin persoonallisuuden pidennysviivoja, ulkomaailmaan projisoituja, tosiasioiksi hyytyneitä luonteenominaisuuksia. Nero kulkee maailman läpi arvoituksellisena kohtalona ja ylimaailmallisen nimettömän voiman säteilynä, voiman, joka usein herättää hänessä itsessään väristystä: sellaisiksi Goethe ja Nietzsche, Michelangelo ja Beethooven ovat tunteneet itsensä eräissä elämänsä huippukohdossa […]", kirjoittaa Friedell.
Juuri tässä niteen puolivälin kohdalla on puhe 1700-luvun vallankumouksellisista virtauksista, ja vaikka muistaakseni olen käynyt jonkun tieteenhistorian kurssinkin aikanaan, silti näyttäytyy nyt sangen yllätyksellisenä Wolff, joka tuntuu vuonna 1759 ajatelleen hyvinkin darwinistisesti, samoin apotti Morelly, joka vuonna 1755 kirjoitti kommunistisen yhteiskunnallisen ohjelman luonnontieteellisesti perustellen. (2.6.2020)
Friedell lähestyy loppuaan
Jatkan sinnikkäästi Friedellin lukemista, vaikka koronarajoitukset lakkautettiin virallisesti toissapäivänä, ja kirjastokin oli silloin jo normaalisti auki.
Uuden ajan kulttuurihistorian osan 2 silmäänpistävin piirre oli nerouden pohdiskelu, ja se tosiaan jatkui ihan niteen loppuun asti. Taiteellisen nerouden aprikoinnista päästiin myös sotilaalliseen viimeistään, kun tuli puhe Napoleonista. Tämän kohdalla Friedell päätyi painottamaan työtehoa kuten taiteellistenkin nerojen ja jopa pärjäämistä lyhyillä yöunilla. Kuulemma Napoleon on itse kertonut, että hän pystyi perehtymään asioihin niin perinpohjin siksi, että käytti aivan tiettyä menetelmää pitääkseen asiat toisiinsa sekoittumattomina ja estääkseen siten mielensä energiaa kuluttavan myllertymisen. Hän ikään kuin säilytti asiat, jokaisen erikseen, mielessään 'lipastonlaatikoissa', joista otti ne aina esille yksi kerrallaan tarkastellakseen kaikilta puolin, ja kun se oli tehty, asia pistettiin takaisin laatikkonsa ja laatikko kiinni. Hän omien sanojensa mukaan myös nukahti helposti saman menetelmän variaatiolla: "Kun haluan nukkua, suljen kaikki laatikot ja olen heti unessa".
Kolmannessa osassa ainakin tässä alussa on enemmän yleishistoriaa sotineen sekä luettelonomaisesti tieteenhistoriaa. Tällä kertaa pistää silmään, että Friedellillä on ollut ristiriitainen suhde ns. kansaan. Hän on jo aikaisempien osien valossa vaikuttanut monarkian kannattajalta ja ehdottomasti demokratian ja varsinkin sosialismin vastustajalta, mutta tässä kolmannessa osassa hän alkaa tuntea sympatiaa työväestöä kohtaan. Vielä Ranskan vallankumous johtui hänen mukaansa vain sivistymättömän roskaväen rellestämisestä. Nyt olen menossa kolmannessa osassa ja Owenissa, johon Friedell aiempaan nähden yllättävästi suhtautuu hyvin positiivisesti, tämä kun sovelsi filosofiaansa käytäntöön omilla tehtaillaan. Kun Friedell edellisessä osassa siteerasi sangen kyynisesti Proudhonia: "Mitä on omaisuus? Se on varkautta", nyt hän analysoi tätä lausuntoa ja tekee eron omistamisen ja omistuksen välillä: omaisuuden tuomittavuus perustuu siihen, että se on peritty, siitä nostetaan korkoja tai siitä saadaan asunto- ja maavuokria, kun taas omistus on sen käyttämistä, minkä on omalla työllään ansiannut.
Vielä on viitisensataa sivua jäljellä. (17.6.2020)
Friedell luettu!
Korona-kauden toinen suururakka Mannin Joosef-sarjan jälkeen on nyt suoritettu, eli eilen illalla luin viimeiset sivut Egon Friedellin kolmiosoaisesta, lähemmäs 2000-sivuisesta teoksesta Uuden ajan kulttuurihistoria.
Kirjasarja on julkaistu alkuperäiskielellä eli saksaksi vuosina 1927–1931, ja suomeksi se saatiin joksenkin heti eli vuosina 1930–1931. Juttu päättyy ensimmäiseen maailmansodan alle, jonka tietämiltä Friedell ilmoittaa, ettei pysty ajoista siitä eteenpäin mitään sanomaan. Mutta kyllä kirjan loppupuoella joitain ennustuksiakin esitetään, kuten että tulevaisuudessa "meidän aikaamme" tullaan sanomaan Einsteinin kaudeksi, mikä on osunut hyvin kohdalleen.
Friedell oli itse teatterimiehiä, ja loppua kohti näyttämötaiteen osuus kirjassa kasvaa. On kymmeniä sivuja puhetta näytelmäkirjailijoista, paitsi vakaasti historiaan jääneistä kuten Ibsenistä ja Shawsta, mutta myös sellaisista – kuin myös ohjaajista ja näyttelijöistä – joita ei varmaan enää muista kuin alan histoiroitsijat.
Mutta mielenkiintoisen väitteen Friedell esittää siitä, miten keskittyminen monologisesti taideteoksen itsensä tekijän omaan sisäiseen maailmaan lipsauttaa tällaisen tuotannon taiteen ulkopuolelle. Friedellin mukaan taiteessa on kyse siitä, että yksityinen kokemus ylittää yksilöllisen rajat yleiseen, joten jos tällaista ei tapahdu, kyseessä ei ole taide, vaikka olisi miten paljon nuotteja paperilla tai maalia kankaalla.
Kuvataiteen puolella hän pitää impressionismia vielä kiistattomastit taiteena, mutta ekspressionismin kanssa on kuulemma jo vähän siinä ja siinä. Impressiot, vaikutelmat ulkoisesta todellisuudesta, vaikka olisivatkin sisäisesti värittyneitä, ovat jaettavissa, onhan kaikilla ihmisillä suurin piirtein samanlaiset aistielimet ja psyyken rakenne. Mutta taiteen teknisillä menetelmillä toteutetut suorat ekspessionpärskähdykset eivät ole jaettavissa ja muutenkin: "Taiteilijan on maalattava kuva [metsästä] eikä metsä". Taiteen pitää sisältää tulkinta, ei pelkkä ekspressio, sitä mieltä Friedell on.
Futurismia liikkeen tutkimuksineen Friedell pitää kiinnostavana, mutta sen kanssa samanaikaisessa dadassa mielivaltaisuus kuulemma menee ehkä liian pitkälle, varsinkin menetelmissä. Tässä kirjassa Neue Sachlichkeit on käännetty suomeksi (uusasiallisuudeksi) – saksankielinen termi on kuitenkin sittemmin vakiintunut yleiseen käyttöön. Friedell näyttää ymmärtänen Neue Sachlichkeitin ekspressionismin haaraksi, missä on kyllä jonkin verran perääkin, sillä 1900-luvun alun ismit olivat niin kiinteästi saman hengen tuotteita, että niitä todellakin on vaikea luokitella muuten kuin jälkikäteen ja enemmän tai vähemmän keinotekoisesti. Nykykäsityksen mukaisesti Neue Sachlichkeit kuitenkin tulee yhteiskuntakriittisyydessään ja jossain määrin sen ilmaisuissa lähelle myös dadaa.
Surrealismiin Friedell suhtautuu kriittisesti, samoin sen vaikuttimeen, psykoanalyysiin. Psykoanalyysin kuvataiteelliset vastineet eivät Friedellin aikana vielä selvästi erottuneet toisistaa: Friedell sanoo, että toinen nimi surrealismille on "maagillinen realismi". Nykyisinhän surrealismi tyyppiä Matta ja kumppanit erotetaan maagisesta realismista tyyppiä Magritte ja sen sellaiset.
Konstruktivismista Friedell ei innostu ollenkaan, sen piirissä kun valmistettiin teokset mitään esittämättömistä rautalangasta, pyöristä ja puulevyistä, ja ylipäätään hän toeteaa, että "Muodon niukkuus, jonka maailmansodan sotilaallinen henki on aiheuttanut, oli niinikään pelkkä ulkonainen ele". Tässä Friedell ennusti aivan väärin, sillä muodon niukkuus tuli jäädäkseen muotoilussa ja arkkitehtuurissa sekä muutenkin, sillä konstrukstivismi ja muut abstraktin taiteen muodot ovat 1900-luvun alun ismeistä vahvimmin voimissaan vielä tänäkin päivänä. Tulipa maailma näkemään sitten toisen maailmansodan jälkeen jotain niinkin Friedellin näkökulmasta pöhköä kuin yhdistelmän hänen vähiten suosimistaan taiteen suunnista, nimittäin abstraktin ekspressionismin, mutta se tulikin Amerikasta. Yhdysvaltoja ja Neuvostolittoa, muuten, Friedell pitää aivan samanlaisina materialismin ekspansiivisina valtalinnakkeina.
Neroudesta tässä viimeisessä osassa on vähemmän puhetta kuin keskimmisessä, mutta aihe askarruttaa Friedelliä kyllä jossain määrin viime metreilläkin. Minun on vähän vaikea ymmärtää tätä kiihkeää nerouspohdintaa. Voi olla, että Friedellin aikoina ihmisten väliset lahjakkuuserot olivat vielä esimerkiksi puutteellisten koulutusmahdollisuuksien tähden jotenkin mystisiä. Superlahjakkuudet vain pullahtivat jostain, ja päästäkseen esille he joutuivat ottamaan kokonaan toisenlaisia henkilökohtaisia riskejä kuin meidän päivinämme. Mieleeni onkin juolahtanut, että eritellessään nerouden osatekijöitä Friedell oikeastaan miettii sitä, millainen persoonallisuus saa lahjakkaan ihmisen asettamaan itsensä sillä tavalla alttiiksi kuin vielä hänen aikanaan lahjakas ihminen joutui tekemään, jos halusi lahjakkuuttaan toteuttaa.
Friedell oli alkujaan juutalainen, ja Friedell onkin nimi, jonka hän otti käyttöön kristityksi käännyttyään. Paikoin kirjassa esiintyy vähän käännynnäisen intoa, ja vieroksumastaan psykoanalyysistä hän käyttää nimitystä "jewish science" ja katsoo sen olevan "sekoitus Talmudista ja vanhanpojan kirjallisuudesta".
Friedell pitää kristinuskoa niin arvokkaana, että hän näkee paljon vaivaa pelastaakseen suuren neron, Nietzschen, nerollisuuden, vaikka tämä oli kristinuskonvastainen. Tämän Friedell suorittaa siten, että selittää Nietzschen niin ehdottomaksi askeetiksi, että oli kieltänyt senkin hyvän itseltään.
Joissain kohden Freidell kiinnittää huomiota sellaisiin kristinuskon piirteisiin, joita sen ympäröimänä kasvanut ei suuremmin hämmästele. Yksi tällainen purematta, ikään kuin tyhjänä, nielty piirre kristinuskossa on vaatimus rakastaa vihamiestään, ihmistä, joka tekee yksiselitteisesti pahaa. Tämän Friedell ymmärtää siten, että ihmisen pitää parhaansa mukaan olla Jumalan kaltainen siinä, että hyväksyy niin hyvät kuin pahat samaan maailmaan aivan kuin Jumalakin tekee. Friedell allekirjoittaa käsityksen, että kaikkia ihmisiä riivaa vallanhimo, ja hän soveltaa edellä mainittua kaiken pahankin hyväksymisen prinsiippiä myös valtaa väärinkäyttäviin diktaattoreihin: "Ja emmekö ole vain sen tähden vähemmän syyllisiä, koska mahtipiirimme on pienempi, tilaisuutemme rikkoa toisen tahtoa vastaan paljon vähäisempi?" – Itse olen kyllä sitä mieltä, että valtaa värinkäyttävät ihmiset pitäisi saada pois vallasta täysin riippumatta siitä, mitä Jumala mahtaa siitä tuumia.
Kirjan lopussa Friedellistä paljastuu muutakin mielenkiintoista. Hän osoittautuu astrologian kannattajaksi. Tämä vähän hämmästyttää, sillä hän nyt kuitenkin on jonkin verran perehtynyt tähtitieteeseen. Hän tietää, miten ns. taivaankappaleet muodostavat aurinkokuntia ja galakseja, hän aprikoi mikrokosmoksen ja makrokosmoksen samankaltaisuutta ja pohtii, josko meidän alkuräjähdyksessä atomin hajoamista muistuttavasti syntynyt universumimme on vain osa jotain vielä suurempaa makrokosmosta. Juuri ennen suoranaista julistustaan siitä, miten ollaan siirtymässä Vesimiehen aikaan, hän on selittänyt Einsteinin suhteellisuusteoriaa ja atomien hajottamisesta syntyvää energiaa. Pidän tätä suhtautumista astrologiaan siis nimenomaan mielenkiintoisena, en kritiikin aiheena. Kyllähän se jotain perustavanlaatuista ihmisluonnosta kertoo, että niin pitkältä ajalta kuin minkäänlaisia muistiinmerkintöjä on, merkinnöistä suuri osa käsittelee taivaankappaleiden liikkeitä ja vaikusta maankamaralla elävien ihmisten kohtaloihin, eikä tämä kiinnostus ole edelleenkään täysin kadonnut.
Ihan kaikki, mitä Friedell kirjoittaa, ei siis pidä paikkaansa, ei pitänyt edes hänen kirjoittaessaan – hän esimerkiksi väittää kuten Pohjanmaan helluntailaiset, että Darwinin mukaan ihminen olisi polveutunut apinasta, mitä Darwin ei väittänyt ainakaan sikäli kun on uskomista siihen, mitä minulle koulussa opetettiin, ja tämä Darwinin vääristely onkin oikeastaan yhtä mielenkiintoista kuin se, että ihmisiä alati kiinnostaa astrologia.
Eli äärimmäisen kiinnostava, joskin massiivinen teossarja, tämä Friedellin Uuden ajan kulttuurihistoria. Tätä en ainakaan minä pystynyt lukemaan hirmuisen isoissa katkelmissa, jos kohta en halunnutkaan, sillä halusin nautiskella Friedellin ajatusten mietiskelemisestä. Kirjotustyylissä on jotain paksua ja murrosikäistä, vaikka Friedell oli kyllä lähes viisissäkymmenissä tämän kirjoittaessaan, mikä ominaisuus tekee lukemisesta vähän raskasta, sekin, ei siis vain rankka asiasisältö huikeine filosofeerausksineen. Mutta ehdottomasti lukemisenarvoinen teos! Jo siitäkin syystä, että mitään tällaista ei umpikaupallisena tehotuotannon nykyaikana saisi ikinä kustantajalta läpi. (29.6.2020)
