Juoruja, petkutusta, taidetta ja uskontoja

Gazzaniga, Michael. Inhimillinen. Helsinki 2009.

Teoksessaan Inhimillinen Michael Gazzaniga selvittelee neurotieteen tuloksien valossa, miten ihminen eroaa muista eläimistä.

 

Eräs ihimisen muista eläimistä erottava piirre on monimutkainen abstrakti kieli, jota ihminen ei näytä käyttävän mitenkään erityisen jaloihin tarkoituksiin. Pääasiassa kieltä käytetään juoruamiseen, jota ei pidetä kovinkaan tärkeänä toiminnanlajina. Mutta toista mieltä on Michael Gazzanigan lainaama Jonathan Haidt: ”Juoruilu on poliisi ja opettaja. Ilman sitä olisi kaaos ja tietämättömyys”. Juoruaminen voi olla paitsi tiedonvaihtoa, myös manipulointia ja petkutusta.

 

Petkuttaminen on tämän kirjan valossa mielenkiintoisempaa luin luulisi. Osa petkutuksesta tapahtuu sosiaalisen toiminnan rasvaamiseksi. Kuka muka haluaisi kuulla rehellisen vastuksen kysymykseen ’miten voit?’ Mutta osa petkutuksesta on sellaista, että sen harjoittajat halutaan saada selville ja rangaista heitä siitä. Ihminen nimittäin pyrkii rankaisemaan petkuttajia, vaikka se olisi hänen omien etujensa vastaista. Tästä on esimerkkinä kuuluisa ultimaatumipeli.

 

Petkuttaja on ihminen, joka ei noudata sosiaalisen vastavuoroisuuden sääntöä, ja tämä sääntö on aivan erityisen inhimillinen ominaisuus. Toinen erityisen inhimillinen ominaisuus on välittömästä tarpeentyydytyksestä luopuminen. Mikään muu eläin ei tee tätä. Ja tämä on edellytys sille, että petkuttajia voidaan rangaista jopa oman välittömän edun vastaisesti.

 

Kaikki kieli, vaikkapa juuri juoruilu ja petkuttaminen, mielletään helposti informaation vaihdoksi. Mutta jos kieli olisi vain informaatioita, siitä pitäisi olla suurin hyöty informaation saajalle, ei antajalle, ja parhaiten menestyviä yksilöitä olisivat silloin hyvät kuuntelijat ja ihmiset haluaisivat ensi sijassa vain kuunnella. Mutta näinhän ei ole. Ihmiset haluavat olla äänessä vain itse. Tähän eräät antropologit ovat esittäneet sen suuntaisia selityksiä kuin että monimutkaisen puheen hallitsijat ovat saaneet lisääntymisetua siksi, että monimutkaisen kielen hallinnan on katsottu korreloivan monimutkaisten sosiaalisten tilanteiden hallinnan kanssa.

 

Tämä on selityksenä sille, miksi miehet muuttuvat urheiluruutua mykkinä toljottaviksi sohvaperunoiksi heti parisuhteen muodostuttua: ”Kun mies on saanut parinsa, hänen ei enää kannata jatkaa erittäin kallista esitystään. Sen sijaan että puhuisi kaiken aikaa, hän saattaa selvitä parilla lauseella, ellei seksiä rajoiteta, ja silloin hän voi jälleen palata kaunopuheisuuteen”. Naiset kuitenkin pitävät sanallista performanssia yllä kaiken aikaa kuulemma siksi, että mies pysyisi kartanolla huolehtimassa taloudellisista realiteeteista.

 

Tämä on oikein hauskasti kirjoitettu, pätevästi tiedettä popularisoiva teos, mutta taidetta käsittelevä kohta olisi voitu jättää vaikka pois. Syystä, jota kirjoittaja ei selvitä, hän pitää taidetta jonain muuna kuin kielenä. Minä en pidä. Gazzaniga sotkee paikoin taiteen ja kauneuden pahemman kerran, ja puhuu taidekokemuksen yhteydessä esim. tähtitaivaasta. Mutta tätitaivas ei ole taideteos. Taide on kieltä, jonka eräs diskurssiivinen yksikkö on teos. Teos puolestaan on sosiaalisesti määrätty. Mikä tahansa raapustus ei saa teoksen statusta, ts. mitä tahansa riipustusta tai raapustusta ei pidetä taiteena. Olen siis toisin kuin Gazzaniga Heideggerin linjalla, jonka mukaan teoksen status edellyttää aina vaalijoita, ihmisiä, jotka vaalivat po. tuotosta nimenomaan taideteoksena. Taideteos edellyttää siis sosiaalista prosessia, jossa tämä määrittely teokseksi suoritetaan, ja samassa prosessissa teoksen tekijä määritellään taiteilijaksi. Esimerkki: omakustannekirjojen kirjoittelijaa ei pidetä kirjailijana eikä kansalaisopiston kursseja käyvää harrastelijaa taidemaalarina.

 

Sitäkään en käsitä, miksi taiteen yhteydessä puhutaan kauneudesta. Suurimmassa osassa taidetta on kyse samantyyppisestä sisällöstä kuin ns. huonoissa uutisissa, joista Gazzanigakin puhuu myös. Huonot uutiset ovat yksinkertaisesti tarpeellisempia kuin hyvät.

 

Taiteesta olisi mielestäni voinut puhua samassa yhteydessä kuin uskonnosta. Pääasiallisena lähteenä Gazzanigalla on tässä lyhyessä asiaa käsittelevässä pätkässä antropologi Pascal Boyer. Esimerkiksi sitä, mitä Boyer sanoo uskonnoista ryhmään kuulumisen merkkeinä voidaan mielestäni soveltaa taiteeseen. Hyvin harva taideteos, täysin riippumatta taiteenlajista, on hankittu/siihen on osallistuttu jostain muusta syystä kuin merkiksi johonkin ryhmään kuulumisesta. Samoin voidaan sanoa, kuten uskonnosta, ettei taiteen väitteiltä edellytetä samaa todistettavuutta kuin joiltain muilta väitteiltä.

 

Vaikka taiteen funktioista on epäselvyyttä (heikoin selitys on mielestäni ’riikinkukonpyrstö’-hypoteesi) taideopetuksella on havaittu selviä positiivisia vaikutuksia. Se lisää tarkkaavaisuutta eli emootioiden hallintaa, ja sehän on asia, joka voi pelastaa hengen paniikkitilanteessa. Lisäksi taideopetus parantaa muita oppimistuloksia.

 

Mutta olipa kyseessä mikä tahansa sosiaalinen toiminta, se perustuu ihmisen ilmiömäiseen matkimisen tarpeeseen. Jotkut muutkin eläimet matkivat, mutta eivät tahdonalaisesti kuten ihminen, joskin ihminenkin matkii myös tahtomattaan. Matkimiseen perustuu myös ihmisten eläytyminen toistensa tunteisiin, emootioiden tarttuminen.

 

Taustalla ovat peilineuronit. Ihmisen peilineuronit eroavat vaikkapa apinan peilineuroneista. Apinan peilineuronit laukeavat, eli aivoissa käynnistyvät samat prosessit toiminta havainnoitaessa kuin itse toimittaessa, ainoastaan tavoitteeseen pyrkivän toiminnan kohdalla, esim. kun jonkun toisen käsi tarttuu jäätelötötteröön. Ja loppupelissä tämä johtaa apinan tekemään saman. Mutta ihmisen peilineuronit laukeavat aivan mistä tahansa muiden harjoittamasta toiminnosta.

 

Apinan peilijärjestelmä ei myöskään kiinnitä huomiota yksityiskohtiin tavoitteen saavuttamisessa vaan vain tavoitteeseen. Ihminen kiinnittää, ja niinpä käy esimerkiksi niin onnettomasti, että minut saadaan kerta toisensa jälkeen ajamaan autolla paikasta toiseen siirryttäessä, vaikkei minulla ole autolla ajamiseen pienintäkään henkilökohtaista intressiä. Gazzaniga antaa hyvän esimerkin: ihminen matkii sambaopettajansa sambaamista lattian poikki; apinan mielestä siinä vain mennään huoneen toiselle puolelle, eikä se käsitä, miksi siinä pitää liikehtiä niin kummallisesti mennessään eikä se rupea moiseen reuhtomiseen energiaansa haaskaamaan. – Saisinpa apinan peilineuronit…

 

Ihmisen aivot ovat jakaneet toimintonsa aivopuoliskojen kesken siten, että järkeilevä vasen aivopuolisko on varsinainen besserwisseri, joka väittää mitä väittää kunhan se perustuu suurin piirtein järkevään ja mielellään helppoon johtopäätökseen. Tätä on tutkittu halkaistut aivot-potilailla, joiden aivopuoliskojen välinen yhteys on mennyttä. Esim. potilaan oikean puoleiselle näkökentälle näytettiin kanan jalka, jolloin hänen vasen aivopuoliskonsa näki sen. Toiselle puolelle näytettiin luminen maisema, ja se siis joutui oikealle aivopuoliskolle. Kun potilaan piti valita edessään olevista kuvista näkemäänsä vastaavat kuvat, hänen vasen kätensä valitsi lumilapion ja vasemman aivopuoliskon määräämä oikea kätensä kanan. Kun potilaalta kysyttiin, miksi hän näin valitsi, hän vastasi, että kanan jalka liittyy kanaan ja kanalan puhdistamiseen tarvitaan lapio. Vasen aivopuolisko näki, mitä oikea aivopuolisko oli vasemmalla kädellä teettänyt, mutta vasen aivopuolisko ei kerta kaikkiaan suostu vastaamaan, ettei se tiedä. Ja lumisesta maisemastahan vasen aivopuolisko ei tiennyt.

 

Toisessa kokeessa potilaan oikeaa aivopuoliskoa käskettiin nauramaan, ja katso, potilas nauroi. Kun häneltä kysyttiin syytä nauramiseen, vasemman aivopuoliskon varassa annettu vastaus oli, että tutkijat ovat niin hassuja tyyppejä. Ja kun oikeaa aivopuoliskoa stimuloitiin negatiiviseen mielialaan, potilas, vaikka kielsi nähneensä mitään, väitti yhtäkkiä olevansa järkyttynyt ja syytti siitä kokeen tekijää eli enimmäistä lähelle sattunutta mahdollista ’syyllistä’. Eli vasemman aivopuoliskon superselittäjää ei liikuta, onko selitys tosi, kunhan vain on selitys.

 

Lopussa kirjoittaja ottaa kantaa myös geenimanipulaation visoihin, ja tästä yhteydestä tekee mieleni irrottaa yksi lause: ”Nykyiset geneettisesti koodatut sukupuolitarpeemme johtavat suureen määrään vastentahtoista lisääntymistä”. Kirjoittaja epäilee, että on vain ajan kysymys, milloin ihminen alkaa parannella geeniperimäänsä ja arvelee, että tämä tulee sisältämään myös pyrkimystä tiettyjen persoonallisuuden piirteiden poistamiseen. (9.6.2010)