Aivojen aivoituksia

Gazzaniga, Michael S. Tietoisuusvaisto – Kuinka aivot synnyttävät mielen. Helsinki 2020.



(Gazzaniga, Michael S. Inhimillinen. Helsinki 2009


Damasio, Antonio. Itse tulee mieleen - tietoisten aivojen rakentuminen. Helsinki 2011.)

Kimmo Pietiläinen Terra Cognitoineen tekee hienoa valistustyötä suomentamalla populaaria tieteellistä kirjallisuutta meille luonnontieteellisesti lahjattomille tolloille. Nyt sain vihdoin kirjaston jonosta yhden tällaisen Terra Cognitan tuotoksen, Michael S. Gazzanigan kirjoittaman Tietoisuusvaisto – Kuinka aivot tuottavat mielen.

Olen kirjoittanut tänne blogille aiemmin Gazzanigan kirjasta Inhimillinen sekä läheltä liippaavasta Damasion teoksesta Itse tulee mieleen – tietoisten aivojen rakentuminen. Jälkimmäisen kohdalta täytyy sanoa, että kun näitä blogijuttuja toiminnanlajin luonteen johdosta kirjoitetaan vähän niin kuin vasemmalla kädellä, äkkinäisen eli Damasiota tuntemattoman saattaa olla vaikea erottaa jutustani varsinaiset Damasion ajatukset ja omat nojatuolispekulaationi. Omat spekulaationi kirjoituksessani ovat hämmästelyä sen (ammattitautini) johdosta, miten ihmeessä ihminen on älynnyt luoda itselleen eli aivoilleen ympäriinsä kuljetettavia, yksittäisten henkilöiden eliniän ylittäviä eli pitkään säilytettävissä olevia ulkoisia kovalevyjä tietojensa säilyttämiseen, mikä alkoi nelisen tuhatta vuotta sitten, kun keksittiin kirjoitus.

Käsillä oleva Gazzanigan kirja käsittelee osin samaa kysymystä, vaikkei täysin.

 

Aluksi määritellään älyä ja tullaan siihen schopenhauerilaiseen tulokseen, että se ei ole elämässä kuski vaan se pääsee selittelemään tapahtumia, joihin ei edes ole osallisena, vasta työajan jälkeen, eikä se näin ollen voi olla yhtä kuin tietoisuus. Gazzaniga toteaa, että ihmisen tietoisuutta, joka jostain syystä liitetään älyyn, korostetaan usein sanomalla kliseisesti, että ihminen on niin ylen paljon tietoisempi ja siis älykkäämpi kuin muut eläimet, sillä ihminen pystyy vaikkapa nyt rakentamaan laitteistoja, joilla voi lentää kuuhun. Tosiasiassa hyvin harva ihmisyksilö pystyy tähän, vaikka kaikki ovat tietoisuudella varustettuja.

Sitten siirrytään minun kannaltani vähän heikoille jäille, kvanttifysiikkaan, ja siihen, miten fotoni on hiukkanen tai aaltoliikettä sen mukaan, miten mitataan. Tässä minä en onnettomuudekseni näe mitään ihmeellistä – näkemys on mielestäni vain buddhalainen. Tässä kohden Gazzaniga kertoo mielenkiintoisesta hepusta, Howard Patteesta, joka on kirjoittanut  aiemmin semioottisena pitämästäni mutta Patteen fysiikan tasolle viemästä asiasta, nimittäin siitä, että ihminen ei käsittele aivoissaan todellisuutta vaan siitä luomiaan malleja, merkkejä, jotka kaikki viime kädessä palautuvat mielivaltaisiksi symboleiksi. Jossain tuossa välissä pitää olla jotain, siis merkkien ja todellisuuden: "Pattee sanoo "tätä tietäjän ja tiedetyn eli tapahtuman symbolisen kirjauksen ja itse tapahtuman väistämätöntä käsitteellistä eroa episteemiseksi viilloksi"".

Itselleni tuli tätä kirjaa lukiessa mieleen, että jotkut ovat – sanotakoon nyt sitten vaikka tietoisempia – kuin jotkut toiset tuosta episteemisestä viillosta, enkä ole varma, liittyykö se tosiaankaan älyyn.

Nääs kun sattuu olemaan niin, että minulla havaittiin jo varhain olevan ns. taiteellista lahjakkuutta. Osasin piirtää. Sattui myös olemaan niin, että minun ja muiden käsitys siitä, oliko joku piirustus hyvä vai huono, erosi usein. Minulta älyttiiin kysyä jo selvästi alle kouluikäisenä, miksi joku toinen kuva oli minusta hyvä ja joku toinen, muiden mielestä yhtä hyvä, oli minusta huono. Vastaukseni kuului, että siinä hyvässä oli terä. Se, että kuvassa on terä, liittyy vaikkapa nyt esittävyyteen yhtä vähän kuin se, näyttäytyykö fotoni aaltoliikkeenä vai hiukkasena. Tuo noin viisivotiaana käyttöön ottamani taidekritiikkini termi, terä, merkitsee vähän kuin kapeinta mahdollista epistemiologista kuilua todellisuuden, jota ei siis koskaan tavoiteta, ja siitä muodostetun esityksen välillä, enkä minä noin viisivuotiaana päätynyt tähän "terään" suoranaisen älyllisen toiminnan kautta.

Takavuosikymmeninä olin tilaisuudessa katsella taidehistorian kirjoista kuvia erään tuolloin viisivuotiaan kanssa. Hän erotti hyvän Picasson huonommasta, ja samoin paremmat ja kehnommat suorituksen kenen tahansa muun taiteilijan tuotannosta. Kun pantiin eri taiteilijoiden parhaat työt jonoon, hän piti hyvää Picassoa parempana kuin parasta Gallen-Kallelaa. Tämä tapahtui meillä kotona, ja seinällä sattui olemaan eräs oma työni. Paikalle tuli "testattavan" äiti ja pikkusisarus, ja äiti huudahti tuosta työstäni pienemmälle lapselleen, että katso miten ihana kuningatar. Kysyin "testattavaltani" oliko kuvassa kuningatar. "Testattavani" vastasi, että ei. Kysyin, miksi ei, ja hän vastasi siinä äitinsä ja pikkusisaruksensa silmien alla, että koska siinä on mies.

En ole varma, kumpi oli suurempi saavutus, se, että hän totesi, että kuvassa oli toisaankin mies vai se, että hän pystyi vastustamaan äitinsä ja sisaruksensa edustamaa sosiaalista painetta valehdella oma kokemuksensa, mutta ilmeisesti viisivuotiaat viis'veisaavat sosiaalisesta paineesta. Yhtä kaikki, tuo kuva esitti Frans Kafkaa, joksi tuo viisivuotias ei voinut kuvan hahmoa suoranaisesti tunnistaa. – Frans Kafka, muuten, on lempikirjailijoitani, jonka teoksissa käsitellään todellisuudesta saadun, aina käsittämättömäksi jäävän, kokemuksen ja sen hyväksyttävien mallin välistä kuilua siten, että nämä sekoittuvat kuilun yli.

Gazzaniga esittää, että tietyn asian osien tietäminen ei kerro, mikä kokonaisuus on, ja tieteessä tutkimuksen kohde on aina vain erilaisista osista kokoonkyhätty malli, ei koskaan itse todellisuus. Buddhalaisuudessa tämä kuvataan kertomuksella elefanttia tutkivista ihmisistä, joista yksi tutkii häntää ja toinen jakaa, eikä kumpikaan eivätkä he edes yhdessä saa koskaan tietää, millainen elefantti oikeasti on. Tieteessä ideana on todellisuuden korvaaminen mallilla, että sitä voitaisiin pyöritellä ja pohtia ja analyseerailla ja päätellä, miten se tai sen pienemmät osat toimivat. Malli määrittää ikään kuin alkuehdot. Mutta jos tiedetään alkuehdot, voidaanko siitä päätellä, miten asiat todellisuudessa on? Ei, sillä mallin ja todellisuuden välillä on aina kuilu. Vaikka tiedettäisiin kaikki tietyn vastasyntyneen lapsen aivoista ja niistä voitaisiin rakentaa täydellinen malli, sen perusteella ei päästä tietämään, mitä tämä lapsi kokee neljänkymmenenviiden vuoden kuluttua. Mutta koneesta, joka on ihmisen tekemä ja toimii kuten malli, tämä voidaan tietää. Sitä kohtaa, missä malli – tai kone – ja todellisuus eroavat, nimitetään kuulemma saksaksi sanalla der Schnitt, viilto.

Luonnossa on kahdenlaisia normeja, luonnonlakeja, jotka ovat kertakaikkiaan väistämättömiä, ja sitten sääntöjä, jotka pätevät niin kauan kuin olosuhteet sallivat, ja säännöt voivat muuttua eli kehittyä. Klassiset fysiikan lait ovat absoluttisia, mutta elävässä luonnossa vaikuttavat säännöt, ja ne ovat sopimuksanvaraisia eli mielivaltaisia ja niiden toteutuminen riippuu mitä erilaisimmista tekijöistä. Sopimuksenvaraiset säännöt ovat siis symboleita.

Esimerkiksi DNA on symbolijärjestelmä, ikään kuin talon rakennuspiirustukset, ja tuotteet eli proteiinit ovat talo. Miten rakennuspiirustukset muuttuvat taloksi/DNA kokonaisiksi ihmiseksi? Välissä pitää olla rakennuksen tapauksessa rakennusurakoitsija. Elävän organismin kohdalla rakennusurakoitsijaa vastaa paremman nimitysken puutuessa vaisto nimeltä mieli, tai toisin sanoen jonkinlainen protokolla, jonka avulla koodi muuttuu sen mukaan rakennetuksi asiaksi. Rakenne ja toiminta ovat ikään kuin fotoni hiukkasena ja aaltoliikkeenä, eli ne eivät suoraan seuraa toisistaan.

Vaisto vaatii kuitenkin vielä selitystä. Se, että väitetään rakenteen olevan valmius johonkin, ei riitä, sillä miten tuon valmius otetaan käyttöön? Itsestään?

Sen jälkeen, kun valmius on olemassa, vaistot saattavat aloittaa hyvinkin monimutkaisia käyttäytymisen sarjoja ja eri vaistot muodostaa keskenään uusia sarjoja. Monimutkaistuessaan mieleksi syntyy sekä eritasoisia että -kerroksisia toimintoja. Tasojen tapahtumat seuraavat sarjassa peräjälkeen, kun taas eri kerroksien tapahtumat voivat olla samanaikaisia.

Monimutkaisessa eliössä vaikuttaa samanaikaisesti monia vaistojen määräämiä, toimintaan mahdollisesti jotavia kaaria, ja ne kilpailevat keskenään. Tästa seuraa runsaasti häiriöitä. Nimittäin jos eliöt toimisivat aina ja joka tapauksessa suoraviivaisesti fysikaalisen ärsyke-refleksi -periaatteen mukaan, ne tuhoutuisivat näihin yhtaikaa suoritettaviin, energia kuluttaviin reflekseihin. Siispä täytyy olla jokin menetelmä asettaa vaistonvaroaisia toimintoja tärkeysjärjestykseen, ts. toimintoja koordinoiva mieli.

Ongelma jatkuu siihen suuntaan, miten mielessä kuplivat erilaiset mielteet tai impulssit muodostavat yhtenäisen tietoisuuden kokemuksen tässä hierarkiassa, mutta tässä kohden kirja vähän niin kuin loppuu kesken…

Mielenkintoinen oli jo kirjan alussa esitetty kuvio, että monimutkaisissa, eritasoisista ja -kerroksisista osajärjestelmistä koostuvissa, järjestelmissä tapahtuu virhetulkintoja, jolloin tällainen osajärjestelmä saattaa tulla ikään kuin kaapatuksi. Gazzaniga mainitsee autoimmunisairaudet, joissa elimistö alkaa toimia omia kudoksiaan vastaan tällaisen virhetulkintakaappauksen seurauksena.

Mieleltään monimutakainen järjestelmä kuten ihminen saattaa kaiken kaikkiaan alkaa toimia vastoin omia, biologien mielestä ilmiselviä etujaan. Tässä kirjassa puhutaan vain vähän ihmisestä sosiaalisena olentona, ja tahto, jos se poikkeaa biologisista eduista, esitetään pelkkänä jälkiviisastelijana, vaikka kirjassa puhutaan Steven Pinkeristä. Juuri tätä Gazzaniga ei Pinkeristä mainitse, mutta Pinkerhän on kuuluisa lausunnostaan, että hän ei halua lisääntyä, ja jos hänen geeninsä haluavat, niin hypätkööt järveen.

Muutenkin kirjassa jäävät selittämättä tapaukset, joissa ihmisen käyttäytymisessä ei voi havaita selvää biologisperäistä vaikutinta. Jo kirjan alussa mainittu esimerkki, että vain jotkut ihmiset pystyvät lentämään kuuhun, jää siis sekin selittämättä. Sillä liekö ihmisellä erityityistä biolgista tarvetta tehdä niin?

Gazzanigan mukaan Alzheimerin sairaudessakin tietoisuus juuri hänen kuvamastaan biologisesta kaikkialle ulottuvuudestaan johtuen säilyy viimeiseen saakka. Damasio puolestaan on teoksessaan Itse tulee mieleen tarkalleen päinvastaisella kannalla – hänen mukaansa Alzheimerin tauti nimenomaan hävittää tietoisuuden.

Järkyttävän hyvä kirja. Melkein kuin Grossmania lukisi! (16.3.2021)