Uskontopsykologiaa

Geels, Anton & Wikström, Owe. Uskonnollinen ihminen. Johdatus uskonto-

psykologiaan. Hämeenlinna 2009.

Pienenä tyttönä uskontotieteen opintoja harjoittaessani kävin jonkun uskontopsykologian kurssin. Se oli jotakuinkin psykoanalyyttisesti painottunut, ja psykoanalyysi oli mielestäni lähinnä hyvinkoulutettujen teosofiaa ja siksi pikemminkin uskontotieteen tutkimuskohde kuin teoreettinen viitekehys tutkimusmenetelmästä puhumattakaan. Sen jälkeen en ole pyrkinyt lähestymään uskontopsykologiaa ennen kuin nyt näiden pohjalaisten uskonnollisten olojen kirvoitettuani uteliaisuuttani.

 

Geelsin ja Wikstömin teos Uskonnollinen ihminen on uskontopsykologinen teos. Kirja ärsytti minua heti alkuunsa, sillä kirjoittajat ovat teologeja ja heidän kristillinen ylemmyydentuntonsa ja teologian professorin statuksensa hehkuivat tekstistä niin, että kirjan sivuille muodostui liki valokuvauskelpoinen heijastus Fanny ja Alexander -elokuvan pahasta isäpuoli-piispasta. Tilannetta pahensi se, että suomentaja oli ilmeisesti valittu vain sillä perusteella, että hän osasi ruotsia. Minusta olisi ollut syytä kiinnittää hiukan huomiota myös hänen suomen kielen taitoonsa. Ja siten alettiin vielä puhua psykoanalyysistä.

 

Mutta ei se mitään - minulta eivät jää kirjat kesken. Sinnittelin läpi psykoanalyysin suon, ja kohta päästiinkin asiaan. Noin puolessa välin tätä lähes 500 sivuista teosta ryhdyttiin käsittelemään mystiikkaa.

 

Mystiikkaa on vaikea määritellä niin, että jotain ei jonkun mielestä lipsahda määritelmän ulkopuolelle. Tässä teoksessa mystiikaksi lasketaan pääasiassa unio mystica-tyyppiset kokemukset. Esimerkkejä haetaan myös juutalaisuudesta ja ne survotaan suurella vaivalla jumaluuteen yhtymisen sisään, vaikka varhaisessa juutalaisessa mystiikassa eli ns. valtaistuinmystiikassa ei siihen lainkaan pyritä. Pyritään vain näkemään vilaus pyhästä, mutta sekin nähdään vain petettynä tai selkänsä kääntäneenä, ja miten sellainen voisi olla mitenkään yhtymistä jumaluuteen?

 

Sen sijaan tässä teoksessa esitellään hyvin esimerkkejä toistuvan rukouksen tekniikasta uskonnollisten kokemusten stimuloimisessa. Tekniikkaa esiintyy ympäri planeettaa, ja siinä on kirjoittajien mukaan kyse mielen tyhjentämisestä kaikista sisällöistä. Esimerkkejä on buddhalaisesta Puhtaan maan koulukunnasta, ortodoksien Jeesus-rukouksen käytöstä, intialaisista mantroista ja sufilaisesta dhikr-harjoituksesta. Näillä monotonisilla rukousharjoituksilla pyritään ruumiin rentouttamiseen, muiden kuin po. rukouksen aiheuttamien ärsykkeiden minimoimiseen ja samalla rukouksen aiheuttamaan kapeaan ylistimuloitumiseen ja tätä kautta uskonnollisen viitekehyksen aktivoitumiseen maksimaalisesti. Lopputulemana maailman kolkasta ja uskonnollisesta viitekehyksestä riippumatta tulee olemaan minän kokemuksen häviäminen.

 

Moniin mystisiin koulukuntiin kuuluu globaalisti käsitys mystisestä kuolemasta, joka on edellytys uuteen uskonnolliseen todellisuuteen heräämiselle, ja sen saavuttamisessa on juuri kysymys edellä kuvatun kaltaisesta minän tuhoamisesta.

 

Tässä kirjassa ei meemeistä puhuta, mutta silti minulle tulee mieleen Susan Blackmoren kuvaus minäksi kutsutusta meemipleksistä, jota Blackmore siis pitää yhtenä ihmiskunnan huonoimmista keksinnöistä. Mystiikassa näytettäisiin pyrittävän harkitusti ja vakaasti pääsemään eroon tästä haitallisesta meemipleksistä.

 

Kirjassa kerrotaan laajalla skaalalla monenlaisista uskonnollisen elämän lajeista ja ihmisen asenteista uskontoon - vaikkapa nyt taipumuksesta dogmaattisuuteen, jolloin uskonto toimii yksilölle välineenä manipuloida muita. Uskonto voi myös toimia coping- eli selviytymiskeinona päästä yli kriiseistä, ja tässä se saattaa olla joskus jopa parempi apukeino kuin maallinen psykoterapia. Ja lopussa on puhetta jopa terrorismiksi äityneestä fundamentalismista. Viimeksi mainitussa toimii lokeroimiseksi kutsuttu  menetelmä, jossa asioita eristetään "loogisesti ristiriitaisten mielipidesegmenttien väliin" (Rubenowitz). Esimerkkinä tästä on vaikkapa fundamentalistikristitty mies, joka ampuu aborttiklinikan edustalla lääkärin onnistuen täysin unohtamaan, että hänen oman uskontonsa kuudes käsky kieltää tappamasta ketään.

 

Mielenkiintoisesti kirjan lopussa, jossa on puhe uusista uskonnollisista liikkeistä, helluntailaisuus käsitellään samassa nipussa kuin mm. new age, uskominen ufoihin ja uuspakanuus (esim. wicca). Tämä viittaa siihen, että po. teologien mielestä helluntailaisuus on verrattain kaukana kristinuskosta.

 

Uskonnolliseksi määritellään eräitä asioita, jotka eivät sitä välttämättä ole, kuten jooga. Kirjoittaja mainitsevat tätä luokittelua vastustavia argumentteja, mutta pitäytyvät silti omassa käsityksessään. Itse harrastan joogaa, enkä katso siinä olevan kysymyksessä uskonnollisen toiminnan. Jooga toki on syntynyt uskonnollisessa kontekstissa. Näyttä siltä, että vaikka sekularisoituminen on ollut käynnissä jo vuosisadat, teologien on vaikea sietää sitä, että uskonnollisissa konteksteissa syntyneet, mutta myös maallisissa yhteyksissä tehokkaat tekniikat siirtyvät kokonaan ulos uskonnollisista yhteyksistään eivätkä menetä siinä tehostaan oikeastaan mitään. (14.12.2009)