Moskovan juutalaiselämää

Gessen, Masha. Ester ja Ruzja - Miten isoäitini selviytyivät Hitlerin sodasta ja Stalinin rauhasta. Juva 2006.

Olin kovin ihastunut aiemmin lukemaani Masha Gessenin teokseen. Se kertoi muodolisesti Vladimir Putinin noususta valtaan, mutta tosiasiassa se kertoi Neuvostoliiton romahtamisen jälkeisen venäläisen eetoksen kehityksestä. Pidin kirjoittamisen tavasta, jossa muodollisesti neutraaleihin, lähes sympaattisiin tekstinpätkiin onnostuttiin ujutamaan puukko, jolla iskettiin lukijaa mahaan. Esimerkkinä käytin sitaattia Gessenin tekstistä, jossa hän kuvaa Putinin ensimmäistä uudenvuodenpuhetta. Siinä Putin lupaa kaiken pysyvän ennallaan ja kehottaa venäläisiä nostaman maljan uudelle vuosituhannelle, "vaikkei hänellä itsellään lasia ollutkaan".

 

Nyt käsillä olevassa teksiessa nimeltä Ester ja Ruzja - Miten isoäitini selviytyivät Hitlerin sodasta ja Stalinen rauhasta, paljastetaan, mistä Masha Gessen oli tämän taidon oppinut: isoäidiltään Ruzjalta. Tämä nimittäin toimi sensorina, jonka tehtävänä oli hyväksyä tai hylätä ja tarpeen vaatiessa muokata ulkomaisten kirjeenvaihtajien tekstit sellaisiksi, että ne olivat yhteismitallisia Stalin viestintäpolitikan kanssa. Isoäiti Ruzja puoletaan oli oppinut taidon New York Timesin kirjeenvaihtajalta Harrison Salisburyltä, joka käytti sensoria mm. testatakseen erilaisia näkemyksiään, huhujen paikkansapitävyyttä ja poliittisten linjausten tarkkoja rajoja ja sitä, mihin rajoitukset tarkkaan ottaen kohdistuivat…

 

Tämä nyt lukemani kirja ei ole ihan niin taitavaa tekstiä kuin tuo uudempi Putin-kirja. Tässäkin kyllä on muodollinen tasonsa, joka siis on kuvaus juutalaisista vainojen kohteena, ja päivittelyn aiheena on valtaväestön moraali. Siltä osin tämä on vain tavanomainen - näitä menee parikymmentä tusinaan, eikä tilanneta helpota, kun vertailukohteena on aina jotakuinkin ylittämätön Primo Levi.

 

Mutta sitten tässä on toinen, oikein todella juutalainen tasonsa. Minä siis, kuten olen tällä blogillanikin useasti todennut, en usko, että ihmiskunnalla olisi jotain ihmisluonnosta suoraan kumpuavaa jaettua käsitystä oikeasta ja väärästä. Jos olisi, oikeaa ja väärää perustelemaan ei tarvittaisi ainakaan uskonnollisia normeja. Oikea ja väärä ovat kulttuurikohtaisia sopimuksia, usein aika pitkäkestoisia tosin, joten niiden alku ei ole selkeästi näkyvissä ja siksi niitä pidetään jotenkin liian itsestäänselvinä. Joitain normeista on toki mahdollista perustella loogisestikin. On mielestäni mahdollista perustella loogisesti, miksei saa tapaa tai varastaa. Kumpaakaan ei kuitenkaan noudateta misään kulttuurissa täydellisesti - joskus voidaan noudattaa aika tarkastikin, jossain toisessa historiallisessa tilanteessa ruvetaan jopa oikein sotimaa. Siispä varastamisen ja tappamisen kiellot eivät ole kovin syvällä ihmisluonnossa. Syvimmät kultturiset erot ovatkin oikeastaan sellaisia oikeaan ja väärään liittyviä tulkintaeroja, joita on vaikea loogisesti perustella.

 

Syvimmät kulttuuriset erot liittyvät siis mielestäni pitkäkestoisiin, loogisesti perustelemattomiin käsityksiin. Esimerkiksi jo ammoin Singeriä lukiessani pisti silmääni Isäni seurakuntaa teoksen kertomus, jossa kirjailija kuvaa itseään lapsena, kun hän kerran lähti yksin keräämään isänsä saatavia Varsovan kurjalistojuutalaisilta. Hän joutui näkemään ja kokemaan aivan kauheita asioita kierroksellaan, ja kun pieni poika palasi järkeyttyneenä kotiin, hänen mielentilansa todettiin ja sen suhteen ryhdyttiin suorittamaan erilaisia muodollisia, lähinnä taikauskon piiriin kuuluvia temppuja tarkastellen häntä matkan päästä jonkinlaisena tutkimusobjektina. Kirjailija tuntuu pitäneen tätä adekvaattina. Hänen kulttuurissaan hätää kärsiviin lapsiin suhtaudutaan niin. Mutta suomalaisesta perintestä käsin tilanne on aivan hirveä. Meikäläisen käsityksen mukaan pentu pitää tuollaisessa tilanteessa ottaa syliin, ja me pidämme sitä niin itsestäänselvänä, että olemme valmiit julistamaan Singerin äidin hirviöksi. Tai ainakin minä pidän häntä sellaisena.

 

Tässä nyt puheena olevassa teksessa on vähän vastaava kohta. Masha Gessenin isoäidit olivat ystävystyneet kauan ennen lastensa avioitumista, ja näiden kasvaessa he purkivat sydäntää toisilleen.  Ruzjalla oli ongelmia tyttärensä kanssa. Tämä oli kiinnostuneempi pojista kuin oli suotavaa. "Minä pelkään, että hän tekee jotain tyhmää, etenee liian nopeasti", Ruzja sanoo Esterille. "tyttöjä tulee raskaaksi yhtä mittaa, kuten tiedät, ja sitten he menevät naimisiin eivätkä jatka yliopistoon - " Eli näidän juutalaiäitien mielestä suurin ongelma on se, että tyttäret eivät menen yliopistoon, jos tulevat raskaaksi ja menevät hätäisesti naimisiin. Meillä varmaan oltaisiin enemmän huolissaan siitä, että jos tyttäret tulevat raskaaksi ja menevät hätäisesti naimisiin, he tulevat onnettomiksi.

 

Ylipäätän yliopiston pitää mennä, ja jonkun yliopistoon menemättömyys tai sinne pääsemättömyys on suurin katasrofi, joka planeettaa voi kohdata. Esterin pojan ja siis kirjailijan isän suurin ongelma, jonka takia hän itki vessassa tuntikausia, oli se, että häntä ei otettu juutalaisuutensa vuoksi opiskelmaan fysiikkaa.

 

Isoäitien elämä on melkoista. Se kuvataan hyvin neutraalisti, ikään kuin pitäen painopiste historiallisissa faktoissa ja kuvaten tunnettuja vääryyksiä. Siksipä pitääkin olla tarkkana, mitä tässä oikesti sanotaan. Kauheampaa kuin Hitlerin sota tai Stalinin rauha ovat oikeastaan isoäitien omat valinnat tai heidän elämiensä sattumukset, joilla ei ole suoraa yhteyttä 'suuren historian' tapahtumiin. Heidän elämissään tapahtuu kauheita asioita, kuin jonkilaisia Solariksen lahjoja, ja ne kulminoituvat  päivään, jona Ester menee tapaamaan Ruzjaa, kun on käynyt ilmi, että heidän lapsensa ovat menossa keskenään naimisiin.

 

Ruzjan tytär eli Masha Gessenin äiti Jolotska on parikymppiseksi mennessä ehtinyt naimisiin kahdesti ja eroamaan yhtä monesti, ja viettää ns. kohtalokkaan naisen elämää. Ester ei ole innostunut ajatuksesta, että hänen poikansa menee naimisiin tämän naisen kanssa, ja menee ottamaan asiaa puheeksi ystävänsä Ruzjan kanssa. Toisin sanoen menee sanomaan parhaalle ystävälleen, ettei hän anna poikansa mennä naimisiin tämän tyttären kanssa, koska tämän tytär on huora.

 

Voi herran jestas sentään…

 

Tänä on kirja, joka pitää lukea, sillä minkäänlainen esittely ei tee tälle oikeutta.

 

Kirja on julkaistu suomeksi vuonna 2006, ja siinä on aikakaudellemme epätyypillinen duotone-painettu kansipaperi. Duotonesta olisi saanut enemmän irti, jos toiseksi väriksi ei oltaisi valittu mustaa. Siitä olis myös tullut 50-lukuisemman näköinenkin, jos siinä oltaisiin punaisen rinnalla käytetty tuona aikana tavallisempaa duotone-paria, vähän turkoosiin vivahtavaa vihreää. Näissä nyt vallitsevissa värivalinnossa  olisi pitänyt vetää punaisen keskisävyjä alemmas ja jätää mustaa pistettä enemmän valopäähän. Nyt mustaa on vain tummimmissa kohdin, mistä seuraa, että ihmiset ovat punanaamaisia. Jättämällä mustaa valopäähän ja vetämällä punaisen keskisävyjä alas, kuvasta oltaisin saatu yhtä punainen, mutta henkilöiden piirteet oltaisiin saatu paremmin esiin ilman, että heistä tulee punanaamaisia. Ääripäiden suhteen punaisen käyrä sen sijaan vastaa minunkin makutottumuksiani tällaisissa tapauksissa. (5.5.2012)