Miksi Düreristä tuli Dürer?

Gladwell, Malcolm. Kuka menestyy ja miksi? Porvoo 2010.

Spekuloin eilen sitä, miten Minna Canthista saattoi tulla Minna Canth, nainen, joka aivan puskasta vetää läväytti patriarkaattia turpaan niin, ettei maailma voinut sille ällistykseltään mitään.

Tämän tyyppinen spekulointi ei ollut minulle vierasta entuudestaan, sillä alle kaksikymppisenä olin vaivannut suuresti päätäni sillä, että vaikka erään kaverini äiti oli ottanut Richard Avedonin valokuvat ennen Richard Avedonia, hänestä ei ollut tullut Richard Avedonia, vaan Richard Avedon oli tullut Richard Avedonista. Pidin tätä suurena vääryytenä ja järkytyin maailman epäoikeudenmukaisuudesta. Sittemmin totuin maailman epäoikeudenmukasiuuteen, mutten suinkaan lakannut ihmettelemästä vastaavia tapauksia, ja eniten lienen eläessäni ihmetellyt sitä, että Albrecht Düreristä tuli Albrecht Dürer, heppu, joka raahasi yksikseen renessanssin Alppien yli ja edisti keisari Maximillianin ja uskonpuhdistuksen imagoja toimien maailman ensimmäisenä taiteellisesetikin tunnustettuna graafisena suunnittelijana.

Tätä hiukan mietittiin tuossa eilen mainitussa Minna Canth-kirjassakin, mutta selitykseksi annettiin jotain psykologistista soopaa.

Olin aiemmin lukenut Malcolm Gladwellilta alkuperäiskielellä teoksin Blink ja sittemmin suomennettuna toisen teoksen nimeltä Leimahduspiste. Tämä nyt käsillä oleva teos on harhaanjohtavasti suomennettu nimellä Kuka menestyy ja miksi, vaikka alkuperäisen nimen painopiste on sanassa 'Outliers', mikä tarkoitta suurin piirtein tilastosta poikkeavaa havaintoa. Suomenkieliseen nimeen nähden jo ensimmäinen esimerkkitapaus kuulostaa omituiselta, sillä se ei liity menestymiseen mitenkään vaan kertoo tilastollisesta harvinaisuudesta, amerikkalaisesta entisten italialaisten asuttamasta pikkukaupungista, jossa ei 50-luvulla esiintynyt laisinkaan alle 55-vuotiaiden sydäntautikuolemia, vaikka sydäntaudit olivat yleisin kuolinsyy tuossa ikäluokassa kaikkialla muualla Amerikassa.

Mutta mitä minna cantheihin ja dürereihin tulee, tässä kirjassa esitetään joitain käsityksiä ilmiöstä. Eräs Gladwellin esimerkkitapaus kertoo isästä, joka teki kaikkensa tullakseen menestyväksi lakimieheksi, mutta homma meni aivain myttyyn; kun hänen poikansa haki revanssia samalla koulutuksella, se oli menestys.

Selitykset painottuvat syntymäajankohtaan eli historiallisiin oloihin, etenkin suhteessa demografisiin faktoihin. Gladwellin mukaan vaikeuksia kasautuu polulle, jos on sattunut syntymään suureen ikäluokkaan, jolloin kilpailu kovenee.

Toisaalta suurten ikäluokkien nuoriso ainakin Euroopassa onnistui tekemään makkaran mieleisekseen, ja suuret ikäluokat olivat ensimmäiset, joista lähdettiin massoittain korkeakouluopintoihin myös sellaisista sosiaaliluokista, joista ennen ei moisesta haaveiltukaan. Suomessa tämän seurauksena alettiin rakentaa hyvinvointiyhteiskuntaa, joka nieli hirmuiset määrät tätä syntyvää korkeasti koulutettua työvoimaa.

Tosin Gladwellin esimerkki ajoittuu myös suhteessa maailmansotiin ja suureen lamaan, joiden perusteella lakimiesisä sattui huonoon saumaan. Hän joutui aamuisin laskeskelemaan pennosia, että sai päivän kulut bussilippuineen ja lounaineen katettua. Mutta pojasta tuli sitten Yhdysvaltain johtavia kirjallisuusagentuureja.

Gladwellin mukaan myös tuuria, kuten Bill Gateskin tunnustaa. Gates sattui saamaan käyttöönsä tehokkaita tietokoneita käyttöönsä jo pikkupoikana vuonna 1968, kun moisia ei käytännössä olut vielä juuri olemassakaan. Ponnistelua vaadittiin kyllä Gatesiltäkin, sillä tehokkaimpia koneita piti käyttää öisin, ja hän sattui jo kouluaikoinaan saamaan työtehtäviä, joissa piti saavuttaa tietty haasteellinen päämäärä, mistä seurasi tietenkin todella tehokasta oppimista.

Mitä Gladwell sitten ei ota huomioon, on se, että menestyksellä on myös hinta. Gladwell olettaa, että kuka tahansa haluaa käyttää kaikki tilaisuudet menestykseen, ja jos ei käytä, se johtuu vain siitä, ettei älyä. Hänen pääesimerkkinsa nerosta, joka ei menestynyt, on Chris Langan, jonka älykkyysosamäärä on 195. Gladwellin mukaan Langan ei menestynyt ensinnäkään siksi, ettei hänellä ollut sosiaalisia taitoja, joihin hän ei huonoa sosiaalista taustaansa voinut saada vanhemmiltaan opetusta, ja toisaalta siksi, että hänelle ei sattunut tilaisuuksia. Sosiaalisten taitojen puutteelisuus aiheutti sen, että tilanteet, joista joku tyhmempi olisi sujahtanut läpi käden käänteessä kuten Robert Oppenheimer jopa murhayrityksestä, suistivat Langanin ulos jopa kahdesta yliopistosta.

Itse uskaltaisin väittää, että on myös ihmisiä, jotka pitävät menestyksen hintaa liian suurena, sillä kyllähän menestyksestä koituu haittoja kuten julkisuutta. Jostain syystä Gladwell ei riittävästi ota tätä huomioon, vaikka hän mainitsee New Yorkin lakimiehet, jotka ilmoittava pääpyrkimyksekseen olla joutumatta mainituksi mediassa ikänään.

Jos on kiinnostunut jostain asiasta, sen tekeminen hyvin omalta kannalta saattaa onnistua paremmin, jos ei niin sanotusti menesty. Silloin ei tarvitse käyttää ainoaa elämäänsä mediassa esiintymiseen, pippaloihin eikä muuhun vastaavaan suhdetoimintaan, jotka vievät hirveästi aikaa.

Uskallan väittää, että esimerkiksi informaatiografiikka - popeista popein trendi tämän hetken graafisessa suunnitelussa - on asia, jota tällä hetkellä pitää tehdä jossain aivan muualla kuin liiketaloudelliseen voittoon tähtäävässä yrityksessä. Hesarikin on yritellyt tällä saralla, mutta mitä Hesari tekee? Kaikenlaista tavanomaista viihdehärpää, niin kuin tänäänkin.

En usko, etä Hesarissa on mahdollista tehdä hyvää informaatiografiikaa siitä yksinkertaisesta syystä, että informatiografiikkaan pitää keskittyä. Hesarin kaltaisessa paikassa niitä tekeleitä myös arvioivat keskeneräisinä kaiken maailman tyypit, joita pitää mielistellä ja jotka eivät kertakaikkiaan kykene näkemään, mitä mistäkin ideasta voisi tulla. Informaatiografiikan kehityksessä on tällä hetkellä vaihe, että mahdottomasta tulee parasta. Pitäisi uskaltaa tehdä asioita, joita ei voi tehdä, ja nyt Hesari toistelee ikivanhoja juttuja.

Kun joku asia on kiivaassa kehtyksessä, sen vaiheet vanhentuvat hetkessä. Hesarissa oli kaksikin informaatiograafikon paikkaa auki tuossa lopukesästä. Huomasin ne kyllä, mutta en hakenut, sillä rupesin visioimaan, että Hesarin kaltainen vallankäyttösysteemi saattaa olla tehokkaimpia tapoja pysäyttää informaatiografiikan tekijän henkilökohtainen kehitys. En usko, että sen tyyppiset toimittajat, joita Hesarissa on, pystyvät edes hyväksymään luovaa informaatiografiikkaa. Siitä päätellen, millaista Hesarin infografiikka on, pääperiaate siellä on se, että saa tehdä vain sellaista informatiografiikaa, jollaista muulla on jo rittävästi tehty. Johon on totuttu. Mutta se voi olla tässä hetkessä huono strategia. Sillä informatiografiikka nykyvaiheessaan on niin uusia suuntia hakevaa, ettei pitäisi tyytyä jo poljettuihin polkuihin.

Toinen haaste on se, että hyvän ja runsaasti informaatiota ristiintaulukoivan grafiikan tekeminen on hidasta. Yksiulotteista informaatiografiikkaa ei edes kannata tehdä. Sen tiedon selvittää parheiten rehellisellä tekstillä. Se, että ideaa pitää hakea, ja se, että sen löydyttyäkin grafiikan rakentaminen on työlästä, estää Hesaria muodostumasta informaatiografiikan esitaistelijaksi, sillä päivälehdessä pitää kaiken tapahtua nopeasti.

Historian parhaat informaatiograafiset pläjäykset on tehty eläkepäivinä.

Mutta yhtä kaikki, asia on johtava trendi. Enää ei voida kilpailla sillä, kuka toimittaa eniten informaatiota määrällisesti, sillä informaatiota on saatavailla enemmän kuin ihmiset pystyvät sulattamaan. Nyt kilpaillaan sillä, kuka pystyy toimittamaan informaation parhaiten sulatettavassaa muodssa. Siksi somekin jyllää.

Olin tänä kesänä kolme päivää Pietarissa, ja sinä aikana sain selville, että inforgrafiikka on päivän sana sielläkin. Iso maa ja valtava väestöpohja. Jos siellä halutaan tehdä jotain hyvin, tekijät kyllä löytyvät. (Siellä vain ei aina haluta tehdä hyvin.) Venäjällä on Neuvostoliiton jäljiltä kokemusta hegemoniahakuisesta viestinnästä, eikä informaatiografiikka siis ole siellä samalla tavalla ideologisesti vierasta kuin vaikkapa Suomessa. Sikäläinen informaatiografiikka on todella hyvää, myös ns. taiteellisesti.

Olen muutamalla kiinalaisella postituslistalla, joilla jaellaan melenkiintoisia sikäläisiä linkkejä, ja nyt informaatiografiikka on näiden tietojen mukaan rantautunut Kiinaankin. Tosin viihteellis-taiteellisessa mielessä, ts. osana populaarikulttuuria. Kiinassahan tiedonvälityksen rajat ovat kapeat. Ilmaisunkin - koska Japani on lähellä, ja vaikkeivät suhteet ehkä ole suoranaisesti sydämelliset, manga-tyyli on noissa informaatiograafisissakin tuotoksissa aika näkyvä.

Gladwellin kirjassa on esimerkki rättibisneksessä toimineiden juutalaisperheiden vesoista, jotka eivät oikeustieteellisistä valmistuttuaan voineet saada töitä hienoista toimistoista. Siispä he sitten perustelivat omiaan, joille kertyi aivan toisenlaiset jutut ja asiakkaat - sellaiset, joita hienot toimistot eivät hoitaneet. Ja nämä, ennen kaikkea yritysvaltauksiin littyvät jutut, tulivat sitten yleistyessään nostamaan nämä juutalaisyntyisten lakimiesten toimistot arvoon arvaamattomaan.

Vähän samaan tapaan nyt on paljon väkeä, joka on intresseerattu informaatiogrfiikasta. Sille on noin ylimalkaan tarvetta, koska kuten sanottua, on pulaa ymmärrettävään muotoon saatetusta tiedosta. Tällä hetkellä ei ole mitään tahoa, joka olisi valmis rahoittamaan ymmärrettävään muotoon saatettua tietoa. Se ei siis ole bisnes. Vaarana on, että asiaan tarttuvat ne, joilla on ennestään ollut taloudellisista intresseistä riipumatonta halua manipuloida tiedon vastaanottajia helpostisulatettavalla tiedolla.

Venäjä on aika hedelmällinen maaperä, semminkin kun sikäläisellä kuttuurilla on informaatiografiikan tekemisen hitauteen sopiva aikakäsityskin.

Myös Gladwell kiinnittää huomiota kulttuurisiin tekijöihin, ja hän analysoi pitkällisesti sitä, mistä johtui, että eteläkorealaiset lentokoneet tipahtelivat taannoin taivaalta alituiseen.

Olisikohan venäläisillä minulle töitä? (19.9.2013)