Selkäänpuukottajain paratiisi

Gorbatšov, Mihail. Näin sen muistan. Juva 2015.

Tämä Mihail Gorbatšovin muistelmateos Näin sen muistan on massiivinen paketti, enkä tarkoita nyt vain sivumäärää, ja siksipä ihmiset painottavat tätä koskevissa lukukokemuksissaan hyvin erilaisia asioita. Kun tämä ilmestyi, monet kiinnittivät huomiota Gorbatšovin suhteeseen vaimoonsa, joka siis on räpsäkälläkin huumorilla varustetun lämmin. Jotkut ovat kiinnittäneet huomiota siihen, että kirjassa Neuvostoliiton hajoaminen yhdistyy aika selkeästi öljyn hinnan laskuun, ja nythän öljyn hinta on jälleen alamaissa, minkä johdosta spekuloimme Venäjän kohtaloa.

Koska tavaran määrä tässä kirjassa on niin valtava, otan nyt sitten omaan lukuuni tästä esiin pari seikkaa.

Ensinnäkin tämä kirja kannattaa mielestäni lukea jo siksi, että tässä kuvataan niitä edesottamuksia, joiden seuruaksena Ukraina itsenäistyi. Edesottamukset eivät ole vain ylevän valtiollisia. Gorbatšov näyttäisi olevan sitä mieltä, että pääasiallinen syy Ukrainan eroon silloisesta Neuvostoliitosta yhdessä Venäjän ja Valko-Venäjän kanssa johtui yksinkertaisesti ja koruttomasti yhdestä vuonna 1991 Belovež-nimisen pusikkoon suuntautuneesta juopottelureissusta, jonka kuluessa humalaiset huippupoliitikot allekirjoittelivat suureellisia papereita huvikseen kun eivät edes itse uskoneet, että näillä hupipapereilla olisi mitään lainvoimaa. Mutta sitten asiat riistäytyivät käsistä niin kuin juopoille pääsääntöisesti käy. Jotenkin tämä humalatila levisi Ukrainan kansaan, josta länsimielisimmät uskoivat, että "Venäjä ryöstää meitä, ilman Venäjää tulemme elämään paremmin kuin Ranska, ja Ukrainassa tapahtuu talousihme kahdessa, kolmessa vuodessa", kuten Gorbatšov sarkastisesti kirjoittaa. Koko ajan on kuitenkin pidettävä mielessä, että Gorbatšov itse tietenkin halusi pelastaa Neuvostoliiton tai edes sitä seuraavaksi kaavaillun Itsenäisten valtioiden liiton, ja yritti vimmatusti vielä senkin jälkeen, kun Jeltsinin pikakapitalismi tuhosi niin Venäjän kuin kaikkien muidenkin Neuvostoliittoon kuuluneiden talouden.

Eli Ukrainan ero naapuruusyhteydestään alkoi jo aika epärealistiissa oloissa, ja nyt siitä sitten maksetaan.

Toinen esiinostettavan arvoinen seikka on tämä kirja koko olemus. Tämä ei aivan vedä vertoja Mihail Bulgakovin teokselle Saatana saapuu Moskovaan, mutta ei paljon puutu. Juonittelut ovat toisaalta kammottavia, toisaalta loistokkaan surkuhupaisia. Epäilemättä kautta maailman politiikka on yhtä juonittelua, mutta tässä ollaan bulgakovilaisissa sfääreissä. Paikoin Gorbatšov esittää asioita dialogeina, jotka ovat kuin suoraan Bulgakovin kirjasta! Ja Bulgakovin kirja nyt sentään kertoo Stalinin ajoista.

Paikoin Gorbatšov viljelee tyylilajina mehevää venäläistä vitsiä. En millään malta olla lainaamatta tähän yhtä: "Kerran Leonid Brežnev kutsui äitinsä kylään näyttääkseen, miten hienosti hänellä menee. Aluksi hän näytti äidilleen kotinsa Kutuzovin valtakadulla ja sitten Kehätien varressa oelvan Zaretšjen kylän, jonka huvilalla hän yleensä asui. Sitten äti sai tutustua Zavidovoon, jossa Brežnevillä oli maaseutuasunto, ja jossa hän viihtyi ja metsästeli. Lopuksi Brežnevit suuntasivat lomalle pääsihteerin residenssiin Krimille. Brežnev kysyi sitten, mitä mieltä äiti oli tästä kaiksta. – Ljonja, kaikki on todella hienosti. Mutta mitä sinä sitten teet, jos ne kommunistit nousevat uudestaan valtaan?"

Gorbatšovin lapsuuden perhe-elämässä oli meikäläisestä kukkahattutätinäkökulmasta paljonkin vikaa kuten se, että hänen vaarinsa yritti tappaa hänen isänsä. Mutta  Gorbatšov kirjoittaa silti kesäretkistä arolle: "Sellainen rauhallinen elämä oli mukavaa. Lapset pelasivat laptaa, mikä on eräänlaista pesäpalloa, taikka kirppaa, peli sekin, tai potkivat itse tekemäänsä palloa. Äidit juttelivat, ja isät pohtivat omia miesten juttujaan. Juotiin ja laulettiin. Kun juotiin liikaa, tapeltiin, ja naiset hyökkäsivät laumana erottamaan tappelijoita".

Edetessään kirja rinnastaa maalaisten elämän puutteen ja etuoikeutettujen toistensa selkään puukottelun, neuvostosysteemin hienon ideologian ja sen, miten todellisuus läpsi sosialismia naamaan. Kun Gorbatšov meni yliopistosta valmistuttuaan ensimmäiseen virkaansa Stavropolin syyttäjänvirastoon, paikkakunnalta ei meinannut löytyä asuntoa. "Syyttäjänviraston toverini neuvoivat minua kääntymään salakauppiaiden puoleen", kertoo tämä kunnon neuvostokansalainen, ja hän toimikin sitten neuvon mukaan. "Niinpä minulle annettiin kokeneen naistrokarin osoite, Ipanovinkatu 26. Saavuttuani hän ymmärsi heti, etten ollut tullut syyttämään häntä salakaupasta vaan pyytämään apua. Hän otti minulta 50 ruplaa ja antoi kolmen talon osoitteet", Gorbatšov jatkaa.

Kannattaa lukea, ja olisi kannattanut lukea oikolukijankin. (8.9.2015)