Arkisen vallan psykologiaa

Greene, Robert. Valta. Helsinki 2009.

Olin lukenut tässä pitkään ja hartaasti Robert Greene’in teosta Valta, ja pari päivää sitten sain sen loppuun. Viikkokausien lukurupeama ei johdu siitä, että kirja olisi jotenkin ikävystyttävä; se on itse asiassa sekä hauska että vaikuttava tavalla, joka väistämättä hämmentää mieltä ja panee pohtimaan, onko kyseessä lintu vai kala. Mutta tällä haavaa jo viisi vuotta Savossa asuneena olen toki oppinut, että asian ei suinkaan ole tarpeen olla joko tai, sillä kyseessähän voi olla myös kalakukko.

 

Kustannusosakeyhtiö Nemo on panostanut tähän teokseen. Kirja on painettu jollekin kauniille kellertävälle, päällystämättömälle ja bulkkiselle paperille, joka voisi olla Ensolux Cream, ellei se olisi poistunut markkinoilta. Viestin perillemenoa on tehostettu kahdella painovärillä tässä pelkästään tekstiä sisältävässä kirjassa. Punaisella ovat sanamukaisesti rubriikit, ja lisäksi marginaaleihin sijoitetut, kursiivilla ladotut aina kutakin asiaa koskevat runsaat lainaukset maailmankirjallisuuden klassikoista ynnä eräät muutkin kohdat, jotka joskus ovat jopa erikoisesti muotoonladottuja. Ja sisällön puolestahan aiheena on kirjan alaotsikon mukaisesti vallankäytön 48 lakia.

 

Tavallaan tekstin sävy on kevyen puoleinen, mutta tällä kevyellä tyylillä esitetyt väitteet ovat viiltäviä. Omasta mielestäni en ole ikinä ollut mitenkään vallanhimoinen, mutta tätä lukeissa koin ahaa-elämyksiä: noinko se tehdään. Osa problematiikasta on vallanhimottoman ihmisenkin arkipäivää, kuten se, että miten voisi välttyä siltä onnettomalta tilanteelta, että muut saavat kunnian ja ennen kaikkea rahat omista ideoista tai omasta työstä muutenkin. Tosin tässä kirjassa tietenkin keskitytään enemmän siihen, miten muiden ideat voitaisiin saada omaksi hyödyksi ilman, että siitä koituu seuraamuksia. Myös uupuminen kuuluu vallanhimottomienkin ongelmiin, ja tässä kirjassa kehotetaan pelaamaan niin, että muut tulevat tykö sen sijaan, että itse pitää organiseerata kaikki. Tässä auttaa omien tunteiden hallinta ja muiden ajaminen reagoimaan äkkipikaisesti, jolloin he ovat helppoja juoksutettavia.

 

Useammassakin kohden tätä kirjaa palataan siihen tosiasiaan, että väittelemällä ei saa ketään muuttamaan mieltään, päinvastoin. Toinen useammassa kohdassa korostettu asia on se, että pitää toimia päämäärähakuisesti ja älytä lopettaa, kun päämäärä on saavutettu eikä ruveta yrittämään ikään kuin samaa uudelleen muka voiton maksimoimiseksi. Samaa asiaa ei voi yrittää useampaan kertaan, koska muut osaavat jo varautua siihen. Ylipäätään kaikessa painotetaan huolellista suunnittelua ja joustavaa reagointia tilanteiden muuttumiseen.

 

Anteliaisuuteen kannustetaan, mutta siinä pitää olla riittävän epäjohdonmukainen, etteivät ihmiset ala pitää lahjoja itsestään selvinä – lahjan pitää aina olla yllätys, että sillä saataisiin valtaa.

 

Ulkoinen olemus on tärkeä, sillä tämän kirjan mukaan ihmistä kohdellaan sen mukaan, miltä hän näyttää eikä sen mukaan, millainen hän on. ”Älä odota kruunajaisia; suurimmat keisarit kruunaavat itse itsensä.” Missään tapauksessa ei saa vaikuttaa kiireiseltä, sillä kiire kertoo vain puutteellisesta itsekurista.

 

Pitää välttää tyytymättömiä ihmisiä, sillä tyytymättömyys tarttuu. Kateus on pahin mahdollinen sosiaalinen myrkky, ja menestyessään pitää kehittää keinoja, joilla välttyy joutumasta kateuden kohteeksi. Esimerkiksi kannattaa väittää, että kaikki oli vain tuurista kiinni, ei omista ansioista. Missään tapauksessa ei saa ehdoin tahdoin antaa itsestään sellaista kuvaa, että on jotenkin parempi kuin muut. Pitää hankkiutua hyväntuulisten ja menestyneiden seuraan, sillä nämäkin ominaisuudet tarttuvat, joskin kannattaa välttää liian voimakkaita liittolaisia, sillä nämä popsivat nousevan vallantavoittelijan helposti suihinsa.

 

Heikot pomot ovat parhaita, sillä heidät voi tehdä riippuvaisiksi itsestään. Yksi keino tässä riippuvaiseksi tekemisessä on se, että antaa esimiehen ottaa kunnian omista ansioista, ja kas, kohta esimies ei enää tule toimeen ilman tätä ansioita tuottavaa alamaistaan. Liikaa ei kuitenkaan saa yrittää, sillä se tekee esimiehen vain epäluuloiseksi. Päinvastoin välillä on syytä uhata häipymisellä, että esimies huomaisi oivan alamaisensa arvon.

 

Kaiken kaikkiaan valtaa tavoitellessaan on kuitenkin muistettava, ettei kukaan ryhdy yhteistyöhön kanssasi, ellei sinulla ole mitään annettavaa. ”Jos sinusta ei ole heille mitään hyötyä, he todennäköisesti suhtautuvat sinuun vihamielisesti, sillä olet vain yksi heidän aikaansa tuhlaava kilpailija”. (8.7.2009)