David Grossman

Grossman, David. Hakusana rakkaus. Keuruu 2000.

Koskapa David Grossman on juuri saanut Saksan kirjakauppiaiden rauhanpalkinnon, en malta olla kopioimatta tähän esittelyä hän romaanistaa Hakusana rakkaus. Sama juttu on kiertänyt ties miten monessa lehdessä, muttei se ole kirjan suosiota yhtään lisännyt, joten jutun joutaa hyvin laittamaan vielä tälle blogillekin:

 

Israelilainen David Grossman on ennen tätäkin teosta käsitellyt paineita, joihin juutalainen, maallistunutkin, Israelissa joutuu. Ennen tätä käsillä olevaa teosta suomennettu romaani, Sydämen kielioppi, käsittelee nuorison kasvukipuja tyyliin, josta ei inhorealistisiakaan piirteitä puutu. Hakusana rakkaus sen sijaan on metaforinen spektaakkeli.

 

Romaani alkaa jaksolla Momiksiksi kutsutusta 9-vuotiaasta pojasta, joka 50-luvun Jerusalemissa ihmettelee vanhempiaan. Illalla töistä tultuaan nämä survovat naamat hiessä kahmalokaupalla ruokaa kitoihinsa ja huutavat sitten kaameasti öisin. Momikille kerrotaan, että se johtuu natsipedosta. Momik kysyy Bellalta, samalla kadulla kauppaa pitävältä naiselta, että mikä se sellainen natsipeto on, ja Bella vastaa, että se on sellainen peto, joka voi oikealla ravinnolla ruokittuna kasvaa esiin mistä tahansa olennosta.

 

Momik haluaa palavasti nähdä pedon, joka piinaa hänen vanhempiaan. Hän päättää alkaa ruokkia erilaisia olentoja eli eläimiä erilaisilla ruoilla – hän lopettaa itse syömisen ja kantaa ruokansa salaiseen paikkaan vangitsemilleen eläimille noudattaa ruokintakokeilussaan tiedemiehen järjestelmällisyyttä. Ja lukija seuraa vierestä, kuinka natsipeto kasvaa esiin – Momikista.

 

Momik joutuu häiriintyneiden lasten laitokseen, mutta tästä ei kerrota sen enempää, vaan asioihin palataan vasta kun Momik eli Shlomo Neumann on aikuinen. Shlomo Neumannista on tullut kirjailija, eikä hän ei ole luopunut lapsuutensa menetelmästä tutustua asioihin niihin samaistumalla.

 

Shlomo Neumann (uusi Salomo?) pohtii, millainen maailman pitäisi olla. Hän kuvittelee meren, alkuveden. Hänen visionsa on hyvin juutalainen: kun normaalissa maailmassa juutalaisen pitää aina muistaa ja muistaa muistamasta päästyään ja pitää Tooran säännöistä kiinni henkeen ja vereen, paratiisin koittaessa, mikä juutalaisen käsityksen mukaan tapahtuu Messiaan tullessa, kaikki unohtavat kaiken ja Toora kumoutuu. Kenenkään ei enää tarvitse muistaa mitään eikä noudattaa mitään sääntöjä!

 

Kuviteltuaan tätä aikansa Shlomo Neumann ei pidäkään tästä merellisestä, löllyvästä maailmasta, joka on piittaamaton kuin luonto ja jossa ihmisistä tulee elukoita, luovia kuin luonto, siis taiteilijoita, suorastaan avantgardetaiteilijoita.

 

Vastapainoksi hän kuvittelee seuraavaksi pikkutarkasti lainkuuliaisen juutalaisen, joka on huono taiteilija. Esikuvana hänellä on roskakirjailijaukkinsa Anshel Wassermann – paradoksaalisesti siis nimeltään vesimies, vrt. merivisio…

 

Ja niin edelleen ja niin edelleen, lukija ottakoon itse selvää, sillä tässä Grossmanin kirjassa käsitellään asioita, joiden käsittely muussa verbaalisessa muodossa kuin kaunokirjallisessa on täysin mahdotonta. Niitä ei voi selittää järjellä eli ne ovat tieteen ulottumattomissa. Ja yksi käsittelynalaisista kysymyksistä on esimerkiksi se, liekö huono kirjallisuus tosiasiassa parempaa kuin hyvä.

 

Grossmanin Hakusana rakkaus on siis täydellinen kaunokirjallinen teos, eritoten Momik-jakso hyytää, ja siitä tulee mieleen se Dostojevskin Riivaajien kohta, jossa Stavrogin seuraa kellosta pikkutytön itsemurhan etenemistä. Paitsi että tässä Grossmanin kirjassa lukija joutuu itse Stavroginin asemaan. Ja mikä pahinta, joutuu pohtimaan, josko on ollut siinä asemassa koko ikänsä normaalissa arkitodellisuudessaan.

 

Halukkaat voivat tietenkin nähdä teoksessa valtiollisen historian vertauskuvia. (13.6.2010)