Simson, Kullervo ja karppaus

Yliopisto-lehti. Syyskuu 2011. Helsinki 2011.

 

Grossman, David. Leijonahunaja. Jyväskylä 2006.

Eilen lueskelin perjantai-illan ratoksi viimeisimpiä Yliopisto-lehden numeroita.

 

Pohjanmaalla harrastetaan suuresti karppausta. Siellä äänestetään myös perussuomalaisia, ja siellä on runsaasti - enemmän kuin missään muualla Suomessa - uskonnollisia fundamentalisteja. Viimeistä edeltävässä Yliopisto-lehden viha-teemanumerossa nämä koplattiin yhteen, ja vallan harmittaa, etten ollut älynnyt itse tehdä sitä. Sillä jopa omassa tuttavapiirissäni annokseen kokin designin mukaan kuuluvien perunoiden vaihtaminen ravintolassa kasviksiin korreloi uskonnollisen harrastuneisuuden kanssa - niin Pohjanmaalla kuin muuallakin.

 

Yliopistolehden lukijaäänestyksen voittaneessa jutussa, ääriajattelusta kertovassa Heta Muurisen artikkelissa Äärimmäinen totuus on kainalojuttuna sosiaalipsykologi Anna Bäckströmin haastattelu. Siinä Bäcksrtöm kuvailee havaintojaan karppaamisesta. Ahdistus tietotulvan keskellä kuulema ajaa turvautumaan johonkin helposti formuloitavaan aatteeseen kuten että hiilihydraatit ovat pahasta. "Bäckströmin mukaan toinen selittävä tekijä on suurten kertomusten katoaminen… suhtautuminen ruokaan korvaa yhtä suurta ja vanhaa tarinaamme, uskontoa. Syömisestä on maallistuneessa kulttuurissa tullut lähes uskonnon kaltainen ideologia." (Paitsi että minua häiritsee tuossa lausunnossa perinnelajien terminologinen sekaannus…)

 

Samassa kainalojutussa mainittiin lääketieteeseen erikoistuneesta toimittajasta, joka on saanut tappouhkauksia kirjoitettuaan myönteisesti hiilihydraateista.

 

Toisaalla samassa lehdessä käsiteltiin maahanmuuttotutkijoita ja heidän osakseen saamiaan uhkailuita.

 

Luin tuossa myös David Grossmanin pienen kirjan Leijonahunaja, esseen, joka käsittelee Simson-myyttiä. Siis erästä suurta kertomusta. Simsonista tulee suomalaiselle helposti mieleen Kullervo, vaikka erojakin on. Kullervosta ei ymmärtääkseni ole väitetty, että hän olisi mitenkään 'Jumalan mies', mutta Simsonista on.

 

Kullervolla on toki syytä vihaansa, mutta jutun idea on silti se, että minkä verran kannattaa pilata elämäänsä hyvänkään syyn takia.

 

Tekee mieli myös kysyä, onko Kalevalan pakkoluettaminen lopetettu kouluissa? Minulle tulee mieleen takavuosilta pari nuorukaisvainaata, joille Kullervon myytistä olisi saattanut olla apua.

 

Simsonille, vaikka on nasiiri eli Jumalalle vihkiytynyt, käy huonosti kuin Kullervolle. Molemmat kertomukset varoittavat ylimitoitetusta voiman käytöstä. Kumpikin päähenkilö kyllä esitetään sankarina, mutta jutuista voi näppärästi tehdä omat johtopäätöksensä siitä, viitsiikö sitten loppupelissä maksaa sankaruuden hintaa ja kuolla tappamalla itsensä. Sitä paitsi kertomus kertoo, että asia on tapahtunut jo, Simsonin tapauksessa jopa joku Jumalan mies, sankari, on jo uhrannut itsensä sen vuoksi. Ettei yksikään, joka häneen uskoo, enää hukkuisi, niin sanoakseni.

 

Grossman näkee Simson-kertomuksen ytimenä sen, miten jotkut ihmiset toistavat samoja virheitään läpi elämänsä. Kuten Simson. Kaikki tunnemme ihmisiä, jotka esim. vaihtavat tasaisin väliajoin puolisonsa toiseen samanlaiseen tai ajautuvat työpaikasta toiseen samoihin ongelmiin.

 

Syyn symbolina on episodi leijonasta. Simson repii riekaleiksi vastaan tulevan leijonan Jumalan vihassa matkallaan kosimaan filistealais- eli siis vihollistyttöä. Hän tekee matkaa vanhempiensa kanssa, mutta jostain syystä nämä eivät ole paikalla, kun Simson tappaa leijonan. Eikä hän kerro siitä kenellekään ennen kuin häissään, mikä on seuraava katastrofi.

 

Simson poikkeaa tuonnempana katsomaan raatelemaansa leijonaa. Mutta nyt siinä on mehiläispesä täynnä hunajaa. Talmudistien tulkinnan mukaan leijonan on pitänyt mädäntyä loppuun pelkäksi luurangoksi ennen kuin herkkähajuaistiset mehiläiset suostuisivat siihen tekemään pesänsä, ja tämä kuulema vie sikäläisessä ilmastossa vuoden. Eli Simson kosiskelee tyttöä vuoden.

 

Simson kahmii hunajaa pesästä kouriinsa, ja nuolee sitä matkalla vanhempiensa taloon ja tarjoaa vanhemmilleenkin, ja he syövät sitä. Nykynäkökulmasta aika vastenmielinen näky. Ja näky esittää Simsonin, Jumalan miehen, oraalisesti riippuvaisena kehitysvammaisena, jonka hänen vanhempansa haluavatkin pitää sellaisena - ehkä pelosta, että tämä ei suurista voimistaan huolimatta pärjää maailmassa.

 

Leijonahunajajuttu jatkuu, mutta yhtä kaikki, se kuvaa tehokkaasti, miten tuollaiset ihmiset saattavat suunnitella tekojaan pitkään, saada niistä merkillistä perverssiä lähestyvää mielihyvää ja toimia kuin eivät voisi teoilleen mitään. Kuin toimisivat Jumalan sätkyukkeina. Tätä kuvaa myös kohta, jossa Juudan heimo - Simson on itse Danin heimon jäsen - pyytää saada vangita Simsonin säästyäkseen filistealaisten kostolta; hän suostuu ja kulkee kiltisti kahelissa filistealaisen leiriin - ja sitten räsähtää. Simson tappaa käsiinsä sattuneella aasin leukaluulla tuhat filistealaista. Päälle hän puhkeaa parkumaan, että kaiken hän teki Jumalan tähden, ja nyt Jumala ei edes anna hänelle juotavaa, vaikka hänellä on jano. Ja niin puhkeaa viereen lähde, josta Simson voi juoda. Eli nämä ihmiset saavat teostaan lopulta tyydytyksen myös silloin, kun vilpittömästi tajuavat tehneensä hirveän teon. Voin oikein hyvin kuvitella, miten vaikka Anders Brejvik on jossain vaiheessa hyvinkin väsynyt aikaansaannoksiinsa, mutta sitten ilmaantuu jotain, jokin merkki kuin lähde Simsonille, josta hän voi taas päätellä olevansa oikealla asialla ja Jumalan valittu.

 

Eli tämä näyttää olevan vaikea ongelma eikä lainkaan uusi, niin kuin mielellään halutaan ajatella. Kurja juttu. Vika ei ole meidän ajassamme. Ei instituutioissamme, ei kouluissamme eikä edes hallituksessa. Kyseessä on ihmisluonto. Sen kanssa on eletty sellainen 100 000 vuotta, mutta edelleen sen ilmentymät tulevat yllätyksenä kuin talvirenkaiden tarve suomalaisille autoilijoille joka jumalalan syksy. (22.10.2011)