Ei rauhaa, mutta kertomuksia

Grossmann, David.

Sinne missä maa päättyy. Keuruu 2011.

David Grossmanin romaani Sinne missä maa päättyy on kolmiodraama, jossa kukaan ei ole mustasukkainen. Draaman osapuolet ovat tavanneet oudoissa oloissa, eli 16-vuotiaina tarkemmin määrittelemättömän kuumetaudin kourissa, eristyksissä syrjäisessä sairaalassa, johon heidät on siirretty tärkeämpien potilaiden eli haavoittuneiden sotilaiden tieltä. Alussa on sota, niin kuin Israelissa silloin tällöinkin on, ja vuosi on 1967; lopussa on sota jälleen, vaikka ollaan jo seuraavalla vuosituhannella. Shalom!

 

Oran perheen salaisuus on holokaustista selvinneen äidin muutaman päivän välein toistuvat kohtaukset, joissa hän pahoinpitelee itseään raa'asti ja kuiskaa "Jätös mikä jätös, edes Hitler ei huolinut sinua". Avramin isä on jättänyt peheen pojan ollessa viiden, ja oli puristanut pojan kasvot käsiensä väliin, nostanut ne vaimonsa eteen ja huutanut, että muistuttaako poika muka mitenkään häntä ja onko vaimo varmasti synnyttänyt pojan eikä paskantanut. Ilan on ravannut puolet viikosta äitinsä ja puolet isänsä, armeijan komentajan luona tämän tukikohdassa; molemmat vanhemmat viettävät varsin avoimesti viriiliä sukupuolielämää, varsinkin naispuolisia sotilaita kaatava isä, minkä Ilan pyrkii ratkaisemaan kirjoittelemalla tukikohdan seinille 'komentajan poika on hintti'.

 

Käy ilmi, että Ilan ja Avram ovat samassa koulussa, vaikkeivät ennen kuumetautia ole tutustuneet. Ilan ja Avram ovat älypätä, joita on aina muuttama jokaisessa vähänkään paremmassa lukiossa. Ora ei ole - ei samassa koulussa eikä älykkö. Itse asiassa hän on melkoinen juntti. Hän tuskin olisi ryhtynyt styylailemaan Ilanin ja Avramin kaltaisten tyyppien kanssa ollenkaan, ellei hänellä olisi ollut hyvin heidän kaltaistaan parasta ystävätärtä. Ada kirjoitteli ja filosofeerasi kuin Ilan ja Avram. Oralle Adan kirjoittaminen oli loistelias mysteeri, samoin se, että Ada väitti sen olevan Oran ansiota. Mutta sitten Ada kuoli. 13-vuotiaana. Ja Ora menetti muusan asemansa, osallisuutensa taiteen mysteeriin.

 

Mutta nyt hän tapasi nuo pojat, joilla oli huutava muusan tarve.

 

Aika kuluu. Sodat seurasivat toisiaan, ja kun Ora oli jo opiskelemassa asepalveluksensa jälkeen - Israelissa tytöt suorittavat sitä kaksi vuotta, pojat kolme - hän saa vielä asepalveluksessa olevilta pojilta puhelun, jossa pojat vaativat häntä pitämään arpajaiset. Laittamaan hattuun kaksi lappua, toiseen Avramin, toiseen Ilanin nimen. Sitä Ora ei saanut tietää, mitä tässä arvottiin, ei, ennen kuin hän oli vetänyt ensimmäisenä Avramin nimen. Mikä merkitsi sitä, että Avram tuli olemaan heistä se, joka juuri ennen asepalveluksen päättymistä lähtee erikoistehtävään.

 

Avram jää vangiksi. Vankienvaihdossa hänet palautetaan henkihieveriin kidutettuna. Hänen äitinsä on kuollut hänen asepalveluksensa aikana, ja hänen ainoat 'omaisensa' ovat Ora ja Ilan. Ora ja Ilan ryhtyvät maksamaan velkaansa hänelle antautumalla hänen hoitoonsa. Molemmat tuntevat ankaraa syyllisyyttä. Varsinkin, kun Avramista ei enää tule Avramia. Ennen pitkää Avram kuitenkin heittää heidät ulos elämästään.

 

Silloin Oran ja Ilanin perheessä on jo lapsi, poika. Ora pääsee Avramin kanssa vielä sen verran väleihin, että saadaan toinenkin poika, jonka isä on Avram, mutta sitten välit katkeavat lopullisesti.

 

Vuosikymmenet vierivät ja eipä aikaakaan, kun Oran ja Ilanin perheen pojat ovat asepalveluksessa yksi toisen perään. Ora on ollut enemmän huolissaan Oferista, siitä pojistaan, jonka isä on vangiksi jäänyt Avram. Helpotus on suuri, kun Ofer selviää projektista elossa, ja äiti ja poika ovat suunnitelleet lähtevänsä kaksistaan patikoimaan Galileaan heti, kun palvelus on ohi. Vaan kuinkas sitten käykään? Koko Oferin palveluksen ajan sattuu olemaan rauha maassa, mutta eivätkö sotatoimet ala justiinsa sinä päivänä, kun Oferin pitäisi klo 9 aamulla ilmoittautua siviiliin? Oferpa soittaa päräyttää klo 6 aamulla esikuntaan ja ilmoittaa, että pirskatti, hän haluaa sotaan. Ja niin hän sitten lähtee.

 

Hänen äitimuorinsa ei innostu ajatuksesta.

 

Ora on tottunut olemaan se, joka sitoo hengen voimat maan kamaraan. Hänen asiansa on pitää fyysinen perusta kunnossa, että ne, jotka halauvat lennätellä ideoita, voivat vapaasti tehdä sen. Hän on jopa ammatiltaan fysiterapeutti. Nyt hänen poikansa sitten lähtee asiakseen tappamaan ihmisiä, vaikkei edes ole pakko. Hän ottaa yhteen koko perheen miesväen kanssa ja lähtee sitten yönselkään. Kahden rinkan kanssa, omansa ja Oferin. Oferin rinkan alle hän käy hakemassa väkisin Avramin, jota hän ei ole edes nähnyt pariin kymmenen vuoteen. Siinä hänellä onkin tekemistä, sillä Avram on haiseva ylipainoinen läjä ja sekaisin mömmöistä. Mutta Ora on vahva nainen.

 

Oran logiikan mukaan tietoa Oferin mahdollisesta kuolemasta ei voida toimittaa hänelle, jos hän ei ole tavattavissa. Siksi hän hankkiutuu patikkareissulle. Mutta miksi mukaan tarvitaan Avram? Jo kirjan alussa annetaan ymmärtää, että Oran tarkoituksena on saada Ofer selviämään sodasta elossa hinnalla millä hyvänsä, ja hän sattuu tietämään, miten se onnistuu...

 

Avram ei ole koskaan edes nähnyt poikaansa Oferia, joka sanoo hänen nuoruuden päiviensä parasta ystäväänsä isäkseen. Ora pakottaa Avramin kuuntelemaan juttuja perheestään. Avram saa kuulla paljon asioita, joita hän ei olisi ikinä voinut kuvitellakaan.

 

Yksi niistä on hyytävä. Kirjan lopussa. Orakin on saanut tietää sen dramaattisella hetkellä, sinä aamuna, jona Ofer syntyi. Ja se juttu kertoo siitä, että kun Avram oli lähtenyt suorittamaan erikoistehtäväänsä ja häneen menetettiin yhteys, Ilan olikin lähtenyt yksin etsimään häntä keskelle taistelutannerta vastoin kaikkia sääntöjä ja määräyksiä ja kepulikonstein. Hän oli eksynyt, mutta löytänyt sitten johonkin linnoitukseen, joka - oli vain puolentoista kilometrin päässä siitä tukikohdasta, johon Avram on hyökkäyksen jälkeen jäänyt ainoana henkiin.

 

Ilan onnistuu pääsemään radiotaajuudelle, josta hän kuulee Avramin äänen. Mutta Avramin lähetin on ilmeisesti rikki, eikä hän kuule, mitä hänelle päin sanotaan. Ei kertakaikkiaa. Ilan yrittää epätoivoisesti saada komentajaa järjestämään jotenkin, että Avram pelastettaisiin. Mutta se ei käy. Heidän ympärillään vilisee egyptiläisiä, ja heidän on itsensäkin paettava. Sitä paitsi kaikki luulevat, että Avram on hullu. Hän pitää mieletöntä monologia. Jos hän haluaisi säilyä hengissä, hän olisi hiljaa, eikö vain, eikä tiedottaisi jatkuvalla syötöllä, missä on?

 

Ilan kuuntelee viimeiseen asti Avramin höpinöitä. Mieltöntä tekstiä. Avram on vakuuttunut, ettei voi mitenkään selvitä hengissä. Hän on haavoittuneena keskellä ruumiita. Hän valaa eetteriin koko elämänsä. Sisältäen Ilanin, ja Oran. Oman sielunsa ja maailman. Kaiken. Kuunnellesaan Ilan päättää, että hän ei ala tehdä elokuvia niin kuin oli aina haaveillut isona tekevänsä, sillä hänestä ei ole siihen. Hänestä ei ole siihen, mihin Avramista oli nyt. Lopuksi Avram kuvittelee tilannetta, että ihmiskunta tietäisi tarkalleen, milloin menehtyy meteoriitin törmäykseen - mihin ihmiset silloin käyttäisivät elämänsä viimeiset hetket? Hänen kuvitelmaansa ei jostain syystä mahdu, että hän on itse siinä tilanteessa. Mitä hän tekee? Hän puhuu. Laatii kertomusta.

 

Aina siihen asti, kun Ilan kuulee radion kautta egyptiläisten palaavan tuohon jo kertaalleen tuhoamaansa tukikohtaan, kuulee Avramin huutavan don't shoot ja sitten laukauksia.

 

Kirjassa on tyhmä loppu. Ora ja Avram makaavat kraaterin pohjalla, kivipaaellakin vallan, patikkamatkalla Galileassa. Oran mielestä Avram on aikanaan pelastunut kertomalla tarinoita. Syytämällä ilmoille puhetta. Ora pyytää nyt Avramia kertomaan tarinaa siitä, miten he pelastavat Oferin. Avram kertoo. Avramin kertoilusta huolimatta molemmat tietävät, että tosiasiassa he eivät tietenkään voi vaikuttaa mitenkään siihen, miten Oferin käy. Mutta kertomukset helpottavat oloa. Kirjan viimeiset sanat ovat Oran mietteet: Miten ohut onkaan Maan kuori.

 

Buu...

 

Minulta vei useita päiviä toipua tästä kirjasta  - sikäli kun olen toipunut... (11.10.2011)