Konteksti tekee runoilijan

Hämeen-Anttila, Jaakko. Omar Khaijim – runoilijan elämä. Keuruu 2008.

Toki olen viime aikoina taas viritellyt kiinnostustani Lähi-itään, mutta en silti olisi tarttunut tähän Jaakko Hämeen-Anttilan teokseen Omar Khaijim – runoilijan elämä, ellei tässä olisi ollut niin kiva päällysppaeri. Koska kirja sattui olemaan kirjaston kirja, ja Kuopion kaupungin kirjastolla on oma tapansa muovittaa kirjat niin, että kirjaston koodilätkä aina peittää kirjan ulkoasun suunnittelijan nimen (kaikki kirjastot eivät tee näin, eli vaihtoehtoja olisi…) en nyt kykene mainitsemaan päällyspaperin suunnittelijaa. Mukavia eivät tässä tapauksessa olleet vain kannen kuva ja typografia vaan myös formaatti kokonaisuudessaan, sillä se on leikattu A5, mutta leikattu kapeammaksi. Yleensä leikataan matalammaksi, sillä lähempänä neliöformaattia olevista sivuista muodostuvat aukeamat ovat kätevämpiä taittaa.

Kirjan nimi on hiukan harhaanjohtava. Kirja toki kertoo myös Omar Khaijamin (k 1131) elämästä runoilijana, mutta myös muusta, esimerkiksi sitä, että hän oli runoilija vain sivutoimisesti; pääasiassa hän oli tähtitieteilijä, matemaatikko ja filosofi. Ja lisäksi kirja kertoo jostain aivan ihminen Omar Khaijamin ulkopuolisesta, mikä onkin kulttuurisesti paljon tärkeämpää, nimittäin siitä, miten hänen runojensa merkitys on vaihdellut, mitä leiveilmiöitä hänen maineensa kasvulla oli keskiajalla, miten hänet 'löydettiin' 1800-luvulla ja millaisessa yhteydessä, ja millaisia sosiaalisia instituutioita hänen runojensa tiimolta syntyi.

Läpilyöntikäännökset – yhteensä lopulta viisi laitosta –  englanniksi näistä alkujaan persiaksi kirjoitetuista nelisäkeistä teki Edward FitzGerald 1859. Ensimmäinen kokoelma ei heti alkuun myynyt, mutta onneksi ei tarvinnutkaan, sillä FitzGerald oli varakas harrastelijaoppinut, joka puuhaili vieraiden kielten ja kirjallisuuden parissa huvikseen, yliopistojen ja akatemioiden ulkopuolella. FitzGeraldin varhaisin Omar-teos ei ollut myöskään arvostelumenestys, mutta kun se oli alennuslaatikossa kirjakaupan ulkopuoellla, sitä ajautui eräiden aikauden erikoislaatuisimpien kulttuuripersoonien omistukseen. Esimerkiksi Dante Gabriel Rosettin, Algernon Swinburnen ja John Ruskinin.

Hämeen-Anttila esittää näistä hepuista vain suurin piirtein yhden sanan luonnehdinnat, mutta hän kertoo yleisesti, että FitzGeraldin käännösten suosio ei perustunut niiden sanatarkkaan uskollisuuteen alkuperäistekstille vaan luovalle otteelle, minkä seurauksena nelisäkeiden luettavuus parani ja sisällöstä tuli mukaansatempaavampi. Tämä kuitenkin liittyy edellä mainittuihin heppuihinkin, sillä he olivat lähellä Arts and Crafts Movementia. Hämeen-Anttila kirjoittaa, että Omarin runot vetosivat hetken iloihin kannustavassa pessimismissään fin de siéclen ihmisiin, jotka tiesivät muutoksen olevan tulossa, mutta muutos ei näyttänyt ollenkaan hyvältä vaan pikemminkin maailmanlopulta. Arts and Crafts Movement, jossa varsinkin Ruskin ja Rosetti olivat lähellä ydintä, vaikka johtohahmona mainitaankin usein Ruskinin ohella William Morris, olivat nimeomaan luomassa aivan uutta maailmaa, ja he olivat tekemässä sitä samalla periaatteeella kuin FitzGerald. Ruskin propagoi uudistukseksi paluuta keskiaikaan (ja Omar oli keskiaikainen oppinut), mutta siinä paluussa oli vähän sama periaate kuin renessanssissa. Tyypeillä ei ollut pienintäkään aikomusta kopioida keskiaikaa 1800-luvun lopulle vaan tarkoitus oli käyttää sitä kikkakeppinä aivan uusiin asioihin. Hämeen-Anttila mainitsee yhtenä epäluuloja herättäneenä uutena tulokkaana vuosisadan lopun sosialismin, jota pakoon Omarin runot olisivat vieneet lukijansa. Väite saattaa olla väärä ainakin joidenkin kohdalla, sillä Arts and Crafrs Movementin johtomiehet, jotkut siis Omarista innostuneita, olivat sosialisteja itse.

Hämeen-Anttila mainitsee lyhyesti Omarin runoista tehdyt kuvitetut laitokset. 1800-luvun loppu oli 'private press'-liikkeen kultakautta, ja William Morrisilla ja kumppaneilla oli työhuoneidensa yhteydessä myös kuuluisa kirjapainonsa, Kelmscott Press, jossa tehtiin Morrisin itse piirtämin kirjasimin brassailukirjoja. Morris tosin luopui Ruskinin ideasta palata keskiaikaan, sillä hänen kirjansa kirjaintyyppeineen ovat pikemminkin renessanssivaikutteisia, mutta kuten sanottua, aika kaukana siitä, mitä itse renessanssin aikana tehtiin. Hämeen-Anttilan kirjan kuvituksena on joitain näitä 1800-luvun lopun Arts and Crafts Movementin innoittamia Omar-kuvituksia. Ja se visuaalinen suuntaus, josta on kyse, ei yleensä ole meillä tunnettu Arts and Crafts Movementin nimellä vaan sen sisarsuuntien Art Nouvea (Ransaka), Jugend (Saksa) ja Sesessionismi (Itävalta). Loppujen lopuksi tämä uudistusliike, jahka sen esiin nostamat ongelmat saatiin ratkaistavaan muotoon formuloiduiksi, kehittyi bauhausilaiseksi funktionalismiksi.

Kaikissa Arts and Crafrs Movementin sisarliikeissä haettiin potkua paitsi menneisyydestä myös vieraista kulttuureista, mikä näkyy selvästi orienttivaikutteissa kaikissa sen piiriin kuuluneissa muotoilun suunnissa. Nämä liikkeet olivat myös ensimmäisiä, joissa muotoilu erosi taiteesta omaksi erityisalakseen. On siis olemassa barokkiamaalauksia ja barokkituoleja, mutta ei ole olemassa funtionalistista maalautiadetta, vaikka on funtionalistisia tuoleja. Siitä visuaalisesta korkeataiteesta, joka hyödynsi funtionalismin ideoita, ei käytetä nimeä funtionalismi vaan konstruktivismi. Tämä näkyi jo siis noina Omarin uuden nousun aikona. Hämeen-Anttila ei manitse Arts and Crafts Movementia, koska se on vain muotoilua eikä siis niin heinoa, vaan kun hän sitoo ed. kulttuuripersoonia aikakauden suuntauksiin, hän mainitse prerafaeliitit, jotka siis edustivat Arts and Crafts Movementin ajan korkeataidetta samalla tavalla kuin konstruktivismi tuli olemaan funtionalismin ajan korkeataidetta.

Eli minun omaksumassani kontekstissa keskiaikaisen persialaisoppineen Omarin runojen muotiin tulo 1800-luvulla näyttäisi liittyvän korkean ja matalan taiteen uuteen rajankäyntiin. Mutta siis minun omaksumassani kontekstissa, ei Hämeen-Anttilan.

Hämeen-Anttila kertoo salaseuroista, joita Omarin edustamaksi katsotun eetoksen ympärille perusteltiin. Se oli kiinnostavaa. Kuulemma Omarin nelisäkeiden lukutavassa ei oltu välttämättä innostuttu niiden mahdollisesta mystisestä sisällöstä vaan suosittiin eroottista. Voi tietenkin olla. Toisaalta aikakausi oli kaiken maailman mysitsluontoisten liikkeiden kultakutta, ja kunhan 1800-luvun lopusta oltiin päästy 1900-luvun puolelle ja funtionalismiakin synnyttämään, itsensä Wassily Kandiskyn jäämistöstä tuli löytymään mahtava määrä esoteerista roskakirjallisuutta. Ja Bauhausissa opetti värioppia jonkin aikaa Johannes Itten, jonka buddhalaisen sekainen masdasnan-oppi vaikutti jopa koulun ruokalan tarjoomuskiin (kasvisruoka).

Ehdottomasti mielenkiintoinen kirja, etenkin siinä mielessä, että tämä kertoo siitä, miten kulttuurituotteiden aseman määräytyminen on monimutkainen prosessi. Kirjakaupan asema kirjallisuuden asemoitumisessa on tämän(kin) kirjan valossa suurempi kuin kirjallisuuden tutkijoiden, ja näinköhän ikinä saadaan selville, mikä on se periaate tai diskurssin kulku, jolla joku kirjailija tuotontoineen päätyy maailmanmaineeseen. Muistan, kun nuorena Helsingissä taidehistorian opiskelijat väittivät, että he tulevat määräämään, mikä kunakin aikana on taidetta ja mikä ei. Eivät olisi voineet olla enempää väärässä. Taidehistorioitsijat eivät valitettavasti voi muuta kuin todeta, mitä suuret taiteen ostajat taiteeksi ostoillaan julistavat. Ja millä perusteella nämä sitten ostavat? – siinä pulma. (9.9.2017)