Täsmällistä tietoa Bysantista

Haldon, John. Bysantin historia. Helsinki 2010 .

Bysantti sai alkunsa vuonna 330 keisari Konstantinus I Suuren siirtäessä Rooman pääkaupungin itään Euroopan ja Aasian rajalle, kaupunkiin, jonka nimeksi tuli Konstantinopoli. Loppunsa Bysantti kohtasi 1453, kun osmannisultaani Mehmed II valtasi Konstantinopolin. Mutta termi Bysantti on hiukan keinotekoinen, sillä tuon ajan ihmiset nimittivät itseään roomalaisiksi. Termi otettiin käyttöön vasta 1500-luvun lopussa, ja se periytyy Konstantinopolin paikalla sijainneen kreikkalaisen siirtokunnan Byzantionin nimestä.


Otin lukeakseni tämän Haldonin Bysantin historian ikään kuin jatkoksi Litzenin teokselle Tie Nikeaan. Tässä teoksessa näkökulma on kuitenkin laajempi ja kirja esittelee tarkasti yhteiskunnan rakenteita kuten esimerkiksi sitä, miten verotus oikein konkreettisesti oli järjestetty.


Uskonto on kuitenkin se, mikä minua Bysantissa kiinnostaa. Uskonto ei tietenkään ole koskaan saari. Uskonnolla on yleensä muitakin funktioita kuin se, joka meille, tänä meidän aikanamme, päällimmäisenä mieleen tulee.


Mielenkiintoista olikin saada tietää, että 600-luvun lopulla esiinnoussut kysymys, pitikö Kristuksen ja Neitsyt Marian kuvien kunnioittaminen tuomita, oli kenties vähämerkityksisempi asia kuin jälkipolvet ovat kuvitelleet. Ikonoklasmista eli 'kuvainraastamisesta' on perinteisesti tehty iso numero. Keisari Leon III ajoi ikonoklastista politiikkaa, mutta luultavasti hänen kuvien vastustuksensa oli lievempää kuin on uskottu; hänen seuraajansa Konstantinos V:kin omaksui jyrkän ikonoklastisen kantansa vasta hallituskautensa lopulla. Kuulema kumpikaan keisari ei määrännyt kuvia tuhottavaksi, vaan vain siirrettäväksi pois julkisista paikoista. Koko kiista on Haldonin mukaan jälkikäteen keksitty, jopa molempien osapuolten erikseen, ja paisutetuilla kertomuksilla 'kuvainpalvojien' eli ikonoduulien vainoista ovat molemmat puolet omista tarkoitusperistään tehneet yksinkertaisesti vain propagandaa.


Ortodoksisen kirkon kanta kuviin sai muotonsa 787 Nikean toisen kirkolliskokouksen aikoihin, ja sehän tuli olemaan, että ikonien kunnioittaminen ja niiden julkinen esilläolo olivat osa kirkon toimintaa.


Kuvakiista ei luultavasti vaikuttanut tavan kansan elämään sitä eikä tätä. Mutta kuvainkieltämistä vastaan nousi ryhmä munkkeja. Edellämainitut kertomuksen pyrkivätkin korostamaan heidän osuuttaan ikonoklasmin vastustajina, millä puolestaaan pyrittiin nostamaan munkkien merkitystä kiistan ratkaisussa ja kasvatamaan heidän valtaansa.


Poliittista valtaa käyttivät myös piispat. 200- ja 300-lukujen vainoissa monet piispat olivat päätyneet marttyyreiksi, ja tämä kasasi odotuksia myös myöhempien piispojen harteille. Piispoilla oli hengelliset tehtävänsä kuten estää harhaopit, valvoa ortodoksian noudattamista ja soveltaa kirkkolakia.


Varsinainen mysteeri kristillisessä kirkossa on se, että köyhyyttä saarnanneen perustajan jalanjäljissä syntyi valtava vauraus. Tästä vauraudesta vastasivat hengellisten tehtäviensä ohella juuri piispat.  Kirkon maaomaisuus kasvoi vuosisatojen aikana lahjoitusten seurauksena. Tätä maaomaisuutta ei voinut siirtää, sillä se oli Jumalalle annettua ja sellaisena sen oli myös pysyttävä. Mm. näin syntyneistä vuokratiloista olivat peräisin ne varat, joilla kirkko piti yllä hyväntekeväisyystoimintaansa kuten orpokoteja, sairaaloita ja köyhäintaloja. Ja liikeni siitä varsin maalliselta vaikuttavaankin loistoon.


Avioliittoihin kirkko puuttui verrattain myöhään, vasta 1000-luvulla. Perinteinen roomalainen oikeus oli paikoin ristiriidassa kirkollisen lain kanssa, ja avioliittojen purkaminen oli eräs tällainen kohta. Rooman laki salli avioliiton purkamisen, jos osapuolet olivat siitä yksimielisiä, mutta kirkon mukaan avioliiton purkautuminen saattoi tapahtua vain aviorikoksen seurauksena. Kirkolliselle oikeudelle avioliittoasiat siirtyivät sitten vuonna 1084. Ylipäätäänkin kirkko-oikeuden merkitys alkoi korostua siviilioikeuteen nähden Bysantin viimeisillä vuosisadoilla.


Toinen mysteeri kristinuskossa on alkuperäisen perustajan näkemyksistä poikkeava väkivaltaisuus. Bysantin papisto pöyristyikin tavasta, jolla Lännen kirkonmiehet osallistuivat ensimmäiseen ristiretkeen. Ortodoksisen kirkon papistolle ei olisi juolahtanut mieleenkään tarttua aseisiin. (26.1.2011)