Nykyarabimaailma yksissä kansissa

Hammond, Andrew. Pop Culture Arab World - Media, Arts, and Lifestyle. USA 2005.

Tämä teos, Andrew Hammondin Pop Culture in the Contemporary World -sarjan Arab World - Media , Arts, and Lifestyle, on erinomainen osoitus siitä, että kelpo journalisti saa aikaan parempaa tietokirjallisuutta nykykulttuurista kun akateeminen tutkija. Kirjassa on hyvä, lukijaystävällinen, mutta lähteet mainitseva ote. Hammond on Reutersin Lähi-idän kirjeenvaihtaja ja asuu itse alueella. Ja asiaa on tosiaan niin paljon ja tiiviisti, että paljon ei voi kerralla lukea.

 

Kirja on julkaistu vuonna 2005, joten joiltain osin se on hitusen vanhentunut. Joiltain osin sen ennusteiden voi todeta toteutuneen.

 

Tosin tähän alkuun on mainittava, että kirja perustuu kenties hiukan erikoiseen populaarikulttuurin määritelmään. Teoksen alaotsikossa mainitaan sana Arts, mutta esimerkiksi kuvataiteesta tässä ei ole puhetta, ei edes kalligrafiasta, mutta eipä se ole normaalikielenkäytön mukaan populaarikulttuuriakaan - kaunokirjallisuudesta sen sijaan on puhetta, vaikkei sekään ole. Mediaa käsitellään ymmärrettävästi runsaasti, elokuvaa myös sekä populaarimusiikkia, jopa urheilua, ja tietenkin sellaisia Lähi-idän kulttuurin erikoispiirteitä kuin vaikkapa vatsatanssi.

 

Erityisen kiinnostava on luku populaarista uskonnosta. Uskonnossa kuin uskonnossa virallinen teologia on yksi asia ja se, mihin ihmiset tosiaan uskovat ja minkä mukaan elävät, on kokonaan toinen.

 

Virallinen, uhdasoppinen islamin teologia ei esimerkiksi ole kovin innoissaan pyhimysten palvonnasta. Tavalliset uskovat kuitenkin käyvät mielellään menneiden aikojen sheikkien haudoilla. Sheikki on arvonimi, jota ei saa esimerkiksi tutkinnolla vaan jonka yhteisö myöntää ikään kuin spontaanisti arvostamalleen uskonnolliselle henkilölle. Edesmenneiden sheikkien syntymäpäivinä pidetään moulid-juhlia, jotka ovat varsinaisia markkinoita ruokakojuineen, käärmeenlumoojineen, vatsatanssijoineen sun muine perinteisine viihdyttäjineen. Modernit yhteiskunnat ovat rajoittaneet villeimpiä muotoja kuten mustalaisnaisten eroottisia tansseja ja hevosella ratsastamista maassa makaavien ihmisten yli, mutta tulessa käveleminen ja ruumiin lävistely ovat edelleen jäljellä.

 

Moulidit liittyvät shiialaisuuteen ja suufilaisuuteen ja niihin laskettaviin lahkoihin. Oikeaoppiset sunnalaiset pitävät moulideja monoteimin vastasina. Fundamentalistisen islamin suhdetta islamin mystiseen suuntaan suufilaisuuteen vaikeuttaa se, että Muslimiveljeskunnan perustaja Hassan al-Banna oli suufi, ja koko veljeskunnan perustaminen perustui hänen näkyynsä.

 

Musiikki on myös tulilinjalla. Islam nimittäin kieltää musiikista nauttimisen. Mutta nythän on sillä tavalla, että Koraanin resitoiminen tulee hyvin lähelle musiikkia. Ongelmakohta on myös arabinationalismin suuri airut, laulajatar Umm Kalthoum, joka lahjoitti konserttiensa tuoton Siinain niemimaan takaisin saamiseksi Egyptille Kuuden päivän sodan (1967) jälkeen, ja tuomitsepa nyt sitten sellainen. Suufilaisuuteen kuuluu zikr, transsissa tanssiminen samalla kun lausutaan jotain Jumalan 99:stä attribuutista, ja tämä on kielletty esimerkiksi juuri Egyptissä.

 

Uusia piirteitä islamissa ovat mahtipontiset TV-evankelistat, jotka toimivat satelliittitelevisoin ja internetin kautta. Välineistä jo voi päätellä, että kohderyhmä on rahakas väki. Erikoista fundamentelistisessa islamissa onkin, että se vetää toimintaansa juuri koulutettua eliittiä kuten lääkäreitä yms. Se hyödyntää toiminnassaan tehokkaasti modernia tekniikkaa, mikä puolestaan on omiaan lisäämään sen suosiota nuorison keskuudessa.

 

Hammondin kirjassa puhutaan alussa kymmeniä sivuja siitä ongelmasta, että mikä se nyt sitten on arabi. Meidän kätevästi käyttämämme termi arabimaailma on Lähi-idän asujainten mielestä vähintäänkin harhaanjohtava. Kaikki, jotka puhuvat arabiaa, eivät omasta mielestään ole arabeja. Intian parlamentissakin puhtaan englantia, mutta kukaan ei väitä intialaisia sillä perusteella englantilaisiksi, on tokaistu Egyptissä. Eivätkä arabi ja islaminuskoinenkaan ole synonyymejä. Monet islaminuskoiset eivät suostu olemaan arabeja, kuten esimerkiksi Iranissa ja Turkissa. Ja sitten on niitä, jotka suljetaan heidän omaa kantaansa kysymättä arabiuden ulkopuolelle, kuten kurdit ja berberit.

 

Berberit kääntyivätkin aikanaan kannattamaan ibadismia, puritaanista islamin muotoa, jonka mukaan ei tarvitse olla arabi ollakseen kunnon muslimi. Jäljellä olevat ibadismin kannattajat pitävätkin itseään sankareina, joiden tehtävä on pelastaa islam koko maailmalle.


Libanon on sikäli mielenkiintoinen paikka, että siellä puhutaan arabiaa, mutta siellä on merkittävä kristillinen vähemmistö, arabiankielinen sekin. Lain mukaan hallitsijan pitää tulla tästä maroniittikristittyjen ryhmästä. Maroniitit on vanha, 600/700-lukujen vaihteessa perustettu itsenäinen kristillinen yhteisö, joka kuuluu kuitenkin katolisen kirkon leveään helmaan.



Libanon on Lähi-idän lilliputti. Etelässä sillä on rajanaapurina juutalaisvaltio Israel, jonka palestiinalaiskapinalliset eli Hizbollah pitää majaansa Etelä-Libanonissa ja Bekaan laaksossa. Ja loput rajanaapurit ovat islamilaisia. On siinä ollut olemista. Ja vuosikymmenten sisällissodasta ja muista levottomuuksista huolimatta tuo jo muinaisen kauppiaskansan perillinen on onnistunut olemaan Lähi-idän pankkitoiminnan keskus.


Hammond puhuukin sitten oikeastaan kahdesta alueesta, joissa islam on valtauskontoa ja kieli perustuu arabiaan. Mashreg on itäiset osat eli Välimeren pohjukka ja siitä itään, ja Maghreb on läntiset osat eli edelliseen sisältymättömät Afrikan islaminuskoiset alueet.


Jos on islam monimutkaisempi juttu kuin äkkiseltään luulisi, niin on sitä arabian kielikin. Vaikka Koraani sanotaan kirjoitetun ns. klassisella arabialla, klassinen arabia on kieli, jota kukaan ei ole koskaan puhunut, semminkin kun Koraanin kohdalla on samoin kuin muidenkin kirjauskontojen pyhien kirjojen: se on kokoomateos eri aikakausilta, ja siinä on kielellistä vaihtelua aina arameasta lähtien. Moderni standardiarabia, jota minäkin olen opiskelevinani, on keinotekoinen kieli - sitäkään ei siis kukaan äidinkiellenään puhu, mutta sitä pyritään nykyisin käyttämään koko Maghrebin ja Mashregin alueelle ulottuvissa tiedotusvälineissä, esim satelliittikanavilla ja laajalevikkisissä sanomlehdissä ja mainonnassa.

 

Ne 'arabiat', joita ihmiset oikeasti puhuvat, kuuluvat johonkin arabian noin kolmestakymmenestä murteesta, eivätkä yhden murteen puhujat välttämättä ymmärrä toisen murteen puhetta.
Jotain koomista on siinä, että ajatus klassisen arabian säilyttämisestä ja sen konstruoimisesta standardiarabiaksi tuli Libanonin kristityiltä. Mutta toisaalta, siltä alueelta on peräisin niin latinalaisen kuin seemiläistenkin aakkostojen perustana oleva foinikilainen aakkosto, ja sitä paitsi Libanon tuottaa tällä hetkellä jokseenkin kaikki arbialaisen kirjaimiston kirjaintyyppisuunnittelijat.


Kieli, varsinkin kirjakieli, on vaikeasti kehitettävä asia alueella, jolla on 280 miljoonaa asukasta mutta lukutaidottomia siitä 40%. Oppineisuutta ei arvosteta eikä sitä pidetä väylänä sosiaaliseen nousuun. Suurta ihailua saa osakseen vatsatanssija Fifi Abdo, joka nousi ryysyistä rikkauksiin ja Egyptin suurimmaksi veronmaksajaksi lukutaidottomana, mitä Egyptissä pidetään osoituksena siitä, että ei koulutuksella mitään tee. Egypti on alueen väkirikkain maa 70 miljoonalla asukkaallaan, joten egyptiläisten mielipitellä on siellä päin väliä.

 

Kuka on arabi? Mitä on arabian kieli? Mikä on islam? Mitä on islamismi? Ja mikä on kansallisten identiteettien osuus? Arabinationalismin lisäksi islamismi on ollut kansallisia pyrkimyksiä vastaan. Islamismin huippuvuisina 1980- ja 90-luvuilla Egyptin islamistiopettajat kielsivät lapsia laulamasta kansallishymniä. Toisaalta juuri Egyptin versio arabiasta oli pitkään koko Maghrebin ja Mashregin alueen lingua franca, ja egyptiläiset saippuaoopperat leviävät edelleenkin varsinkin kuukauden mittaisen ramadanin aikana kautta alueen. Nyt tilanne on muuttumassa. Tiedotusvälineet joutuvat ottamaan huomioon ne, joilla on suurin ostovoima, ja se tarkoittaa Saudi-Arabiaa.

 

Ja Saudi-Arabia, käytännössä 1932 perustettu valtio, on yhden beduiiniheimon yhden perheen hallitsema valtio. Jöötä pitää kaduilla uskonnollinen poliisi, jolla on ohjenuoranaan wahhabilaisuudeksi kutsuttu jyrkkään filosofia. Ideologian perustaja Mohammed ibn Abdel-Wahhab liittoutui jo 1745 Al Saudin perheen kanssa yhdistäen beduiniheimot Nejdin alueella. Saudi-Arabian uskonnollisten asiain ministeri on edelleen Mohammad ibn Abdel-Wahhabin jälkeläinen eli Al Sheikhin perheestä.

 

Saudi-Arabia on ideologiastaan huolimatta öljyrahoilla rälläävä kulutusyhteiskunta, jossa on valtavat markkinat ylellisyystuotteille. Jotain joudutaan markkinoinnissa ottamaan huomioon - esimerkiksi kadunvarsimainoksista joudutaan blurraamaan kasvot, koska ihmiskasvojen esittäminen on haram eli kiellettyä. Jos yhtiön päätuote on pesuaine, jolla on sama nimi kuin eräällä taannoisella Israelin pääministerillä, on turha yrittää niille markkinoille. Mutta jos pystyy sopeuttamaan liiketoimintansa paikkakunnan tavoille kuten McDonald's ramadanpakkauksineen, niin mikä ettei, vaikka oltaisiin miten amerikkalaisvastaisia. Johdonmukaisuus ei ole oikein arabi/iaslamilaisen kulttuurin erityispiirre missään asiassa. Ainoa Lähi-idän maa, jossa esimerkiksi McDonald'sia ei ole, on Syyria. (4.1.2012)