Paavit ihmisluonnon ihmemaassa

Hanska, Jussi. Kristuksen sijaiset maan päällä? Vammala 2005.

Jaakko Heinimäen esikoisteos taisi olla vuonna 1994 painettu Pieni mies jalustalla, ja sen esipuheessa kirjoittaja ihmettelee, kuinka Jeesuksen kaveriporukkana alkaneesta kristinuskosta tuli sovinnaisuuksia palvova maailmanmahti ja kuinka kristinuskon vakavasti ottava henkilö on siitä pitäen ollut valtakirkon näkökulmasta aina yksi hemmetin riesa.

 

Perehtyäkseni tähän kehityskulkuun tarkemmin tartuin Jussi Hanskan teokseen Kristuksen sijaiset maan päällä? – Paaviuden historia apostoli Pietarista Johannes Paavali toiseen. Suhtauduin kirjaan kohtalaisella luottamuksella, sillä olin aikanaan lukenut Tuomas M. S. Lehtosen toimittaman teoksen Keskiajan kevät (Juva 1997), joka on yksi lukijaystävällisimmin toimitettuja monen kirjoittajan artikkeleista koostuvia teoksia koko avarassa maailmassa. Siinä on viimeisenä Hanskan artikkeli Saarna – keskiajan massamedia. Jo artikkelin otsikko säväytti minua, sillä minulla on vain populaaria kirjallisuutta lukevana diletanttina taipumus hakea vanhoista kulttuurisista ilmiöistä piirteitä, joilla rinnastaa ne nykyisiin. Artikkelissa minun lukemiseni painopiste oli kuitenkin aikakauden kirjakulttuurissa, jota artikkeli valaisi kiitettävällä tavalla.

 

Kaikkein kummallisin kohta kristinuskon historiassa on mielestäni tämä ’Jeesuksen kaveriporukan’ muuttuminen maailmanmahdiksi, missä paaviuden syntyminen on kaikkein merkillisin ilmiö. Käsillä oleva teoskaan ei asiaa täysin selitä. Koska kirjallista lähdeaineistoa ei oikein ole, joudutaan vain toteamaan, että niin siinä vain jotenkin tarkemmin tuntemattomalla tavalla kävi, että kristityt, jotka aluksi olivat vain eräs juutalainen ryhmä, erosivat yhä enemmän erilleen, ja sitten syntyi paavius. Paavi, Rooman piispa, vain sai jotenkin niin paljon painoarvoa aikojen saatossa, vaikka alkujaan Rooma oli kristinuskon näkökulmasta pelkkä periferia. Tärkein keskus oli Jerusalem, jonka seurakuntaa jopa johti Jeesuksen lähisukulainen, hänen veljensä Jaakob. Tai Jaakob oli Jeesuksen veli protestanttien mielestä. Katoliset ovat sillä kannalla, että riippumatta siitä, mitä Uudessa testamentissa lukee, hänen täytyi olla vain velipuoli Joosefin edellisestä avioliitosta, sillä muuten Maria ei olisi voinut pysyä iäti neitsyenä, mistä puolestaan ei Uudessa testamentissa ole puhetta sanallakaan.

 

Hanska selittää painopisteen siirtymistä Roomaan ensinnäkin sillä, että ensimmäisten kristillisten vuosisatojen aikana se oli Rooman valtakunnan keskipiste, ja lisäksi se oli imperiumin läntisen puoliskon ainoa kristillinen keskus ,kun taas itäisellä puolella keskuksia oli useita. Ennen kaikkea perimätiedon mukaan Pietari ja Paavali kuolivat Roomassa. Kiistattomia todisteita tästä ei ole, mutta mitä Pietarin kuolin- ja hautapaikkaan tulee, todisteiden puutteesta huolimatta ei ole esiintynyt väitteitä, että ne sijaitsisivat jossain muualla.

 

Varmuus on kuitenkin siitä, että Pietari ei millään muotoa voinut olla ensimmäinen Rooman piispa, kuten joskus väitetään, koska sellaista hallintorakennetta ei niihin aikoihin tunnettu. Ylimalkaan varhaisen kirkon hallinto oli järjestäytymätöntä. Tämä muodostui ajan kuluessa pulmalliseksi, sillä kirkon oppi kehittyi eri paikoissa eri suuntiin, mikä merkitsi opillista hajaantumista. Puolustautuakseen tätä vastaan kirkko alkoi lujittaa organisaatioitaan. Ensimmäisiä kirkon hallintomiehiä olivat seurakuntien vanhimmat, joista käytettiin nimitystä presbyteeerit. Varhaisin luotettava tieto varsinaisesta Rooman piispasta on vuodelta 155. 200-luvulla piispat alkoivat sopia opillisista kysymyksistä keskinäisissä kokouksissa. Tärkeimpien kaupunkien piispoja alettiin kutsua arkkipiispoiksi, jotka johtivat kirkkoprovinssejaan. Rooman piispan aseman kehitys liittyi ehkä tähän kehitykseen, mutta tosiasiassa vielä 200-luvulla lännen kirkon merkittävin teologi oli Karthagon piispa Cyprianus.

 

Yhtä kaikki, jo 100- ja 200-lukujen vaiheen Rooman piispat eli paavit olivat olevinaan niin vahvoilla, että yrittivät määräillä koko kristikuntaa, joskin epäonnistuivat. Rooman valtakunnan jakautumisen jälkeen, kun läntisenkin valtakunnan osan pääkaupunki oli siirretty pois Roomasta, Rooman piispojen vaatimus asemalleen ei voinut enää perustua sille, että he olivat pääkaupungin piispoja. Statuksen vaatimukset perustuivat tästä eteenpäin sille, että Roomassa sijaitsivat Pietarin ja Paavalin haudat ja että Pietari olisi ollut Rooman ensimmäinen piispa. Valitettavasti Rooman aseman heikkenemisestä seurasi silti, että Konstantinopolin vuoden 381 yleiseen kirkolliskokoukseen ei pidetty tarpeellisena kutsua paavi Damasus I:stä, ja kirkolliskokous tuli päättämään, että Konstantinopoli oli nyt ’uusi Rooma’. Tähän Damasus tosin totesi, ettei Rooman piispan aseman määrittely kuulunut kirkolliskokouksen valtuuksiin, koskapa Rooman piispan asema perustui Kristuksen Pietarille myöntämiin valtuuksiin. Lisäksi Damasus rupesi kirjeissään kutsumaan muita piispoja pojikseen sen sijaan että olisi kutsunut heitä veljikseen kuten ennen.

 

Ennen pitkää paavit tulivat kiinnostumaan kirkollisen asemansa lisäksi maallisesta vallasta. Siinäkin he toimivat reippaasti, ja ottivat välillä turpaansa. Esimerkiksi vuoden 1302 bullassa paavi Bonifatius VIII Hanskan sanojen lainatakseni ”totesi yksiselitteisesti molempien, niin hengellisen kuin maallisenkin vallan, kuuluvan paaville. Hän oli vain oman mukavuutensa vuoksi delegoinut jälkimmäisen kuninkaille. Paavi oli aikeissa julistaa myös toisen bullan, joka olisi ekskommunikoinut ja erottanut virastaan kuninkaan. Philip IV:ttä ei kuitenkaan voitu pelotella heiluttelemalla hengellisen vallan miekkaa, vaan ennen bullan julkaisemista ranskalaiset sotilaat tunkeutuivat paavin kesäasuntoon Anagnissa”.

 

Renessanssipaaveista on saatu kylliksi jo kouluaikoina, joten se siitä. Toisen maailmansodan ajoilta huhutaan, että Pius XII olisi ollut kansallissosialismiin kallellaan, mutta Hanska arvelee, että Pius XII:nnen asenteisiin olisi vaikuttanut pikemminkin se, että hän oleskeli ennen sotaa pitkät ajat diplomaattina Saksassa ja tulkitsi tilanteen saksalaisten silloisten onnettomien olosuhteiden näkökulmasta. Toiseksi Hitler muodosti vakavan uhan Saksassa eläville katolisille, eikä Pius XII halunnut saattaa heitä enää suurempaan vaaraan. Vaarassa tulikin olemaan myös itse Vatikaani, kun saksalaiset miehittivät Rooman. Tässä yhteydessä Piusta on syytetty siitä, että hän vain halusi pelastaa Vatikaanin taideaarteet. Henkilökohtaisesti pidän taideaarteiden suojelua kyllä aika hyvänä asiana, vaikken kansallissosialismia pidäkään.

 

Jahka sodasta oltiin toivuttu, tuli 60-luku myös Vatikaaniin ja sen mukana hulvaton meno. Jo Johannes XXIII (paavina 19858-1963) oli joviaali veikko, joka ilmeisesti epäili henkilökuntansa työmoraalia, koska vastasi erään toimittajan kysyessä, kuinka moni työskentelee Vatikaanissa, että ”vähemmän kuin puolet”. Ja sitten hän pisti töpinäksi kirkon ja muun maailman välisten ristiriitojen ratkaisemiseksi kutsumalla koolle Vatikaanin II kirkolliskokouksen. Se alkoi lokakuussa 1962, ja sitä jatkoi Johanneksen kuoleman jälkeen Paavali VI (paavina 1964-1978) edeltäjänsä linjoilla joulukuulle vuoteen 1965.

 

Vatikaanilla oli ollut kurjat suhteet kommunistisiin maihin, ja niitäkin pyrittiin nyt parantamaan. Unkarissa oli vuoden 1956 kansannousun jälkeen yksi kardinaali pitänyt hyvänä pesiytyä Yhdysvaltain Budapestin suurlähetystöön. Kun Yhdysvallat esitti paaville, että tämä asiain tila alkoi vuonna 1971 jo hiukan kyllästyttää heitä, Paavali komensi kardinaalin ulos lähetystöstä sekä eroamaan piispanvirasta. Jälkimmäisestä tämä kieltäytyi, mutta ei se mitään, Paavali pisti silti viran hakuun ja nimitti uuden piispan. Idän ja lännen kirkot olivat julistaneet toisensa kirkonkiroukseen vuonna 1054, mutta Paavali VI hoiti tämänkin asian pois päiväjärjestyksestä. Hän tapasi ensin Konstantinopolin ekumeenisen patriarkan vuonna 1964 Jerusalemissa, jolloin idän ja lännen kirkkojen johtajat kohtasivat ensimmäisen kerran yli yhdeksään vuosisataan, ja vuoden kuluttua tästä herrat kumosivat kirkonkiroukset. Mitä Vatikaanin II kirkolliskokouksen päätöksiin tulee, se mm. julkisti dogmaattisen konstituution, jonka mukaan kirkko oli Hanskan sanoja käyttääkseni ”ensisijassa uskovien yhteisö, joka oli pyhiinvaelluksella vuosisatojen halki kohti historian täyttymistä viimeisinä aikoina”.

 

Paavali VI ei kuitenkaan ollut kaikessa edistyksellinen, vaan hänen kynästään on lähtöisin kiertokirje, joka sanoo: ”On laitonta käyttää menetelmiä, jotka suoranaisesti estävät hedelmöittymisen siinäkin tapauksessa, että siihen olisi olemassa perusteltuja ja vakavia syitä”. Häntä seurasi matkoilla aina Paul Marcincus, arkkipiispa ja Vatikaanin pankinjohtaja, lempinimeltä Il gorilla, jonka kompetenssi paavin turvallisuudesta vastaavana matkaseurana perustui Chicagon slummeissa vietettyihin nuoruusvuosiin. Pankinjohtajan tehtävissään hänen kerrotaan kenties joutuneen kiusaukseen, tai ehkäpä ei ainoastaan kiusaukseen, ryhtyä yhteistyöhön mafian kanssa.

 

Näiden kiusausten takia hän oli ajautunut jonkinlaiseen konfliktiin Venetsian arkkipiispan kanssa. Marcincusin onnettomuudeksi tästä tuli Paavali VI:n seuraaja, paavi Johannes Paavali I. Marcincuksen arvellaan epäilleen, että Johannes Paavali I saattaisi yrittää päästä hänestä eroon, mikä ei sopinut Marcincukselle, sillä hän viihtyi Vatikaanissa paremmin kuin mitä villistä nuoruudesta voisi päätellä. Viihtymiseen vaikutti se, että Vatikaanin ulkopuolella hänet oltiin etsintäkuulutettu talousrikoksista.

 

Jotenkin siinä sitten pääsi käymään niin, että Johannes Paavali I:n paavius jäi vain 33 päivän mittaiseksi. Kun paavi ei eräänä aamuna ollut ottanut aamiaistarjotintaan kohtuullisen ajan sisällä ovensa ulkopuolelta, päätti asiasta vastannut nunna ottaa selvää, mikä mätti, ja hän löysi paavin kuolleena ja lyyhistyneenä asiakirjojen ääreen. Virallisen version mukaan hänet löysi hänen irlantilainen sihteerinsä, ja paavi oli kuulemma ollut lukemassa Tuomas Kempiläisen teosta Kristuksen seuraamisesta. Henkilääkäri, joka ei ollut vielä ehtinyt koskaan hoitaa koko paavia, ilmoitti ilman ruumiinavausta kuolinsyyksi sydänkohtauksen, ja ruumis balsamoitiin kahdentoista tunnin sisällä.

 

Lehdistö on vetänyt näistä tapahtumista pitkälle meneviä johtopäätöksiä, ja salaliittoteorioihin on liitetty joukko erilaisia ihmisiä mafian edustajista pankkien johtajiin ja jopa Vatikaanin valtiosihteeriin, semminkin kun tutkimusten kuluessa jotkut näistä tuppasivat yllättävästi kuolemaan. Mitään pitäviä todisteita ei voida kuitenkaan esittää, kirjoittaa Hanska, ja Marcincuskin pysyi Vatikaanin pankkiirina vielä nykyisen paavin edeltäjän Johannes Paavali II:n kaudella. On myös arveltu, että huhumylly vain sai alkunsa spekulaatioista, miksi kuuria valehteli paavin kuolleena löytymisen yksityiskohdista.

 

Tässä vaiheessa kertomusta minua kuitenkin alkaa ihmetyttää, missä tässä luuraa Jeesus Nasaretilainen.

 

Vatikaanin II konsiilin ainakin periaatteellinen edistyksellisyys tuli viimeistään tyssäämään Johannes Paavali II:een (paavina 1978-2005). Kun edeltäneet paavit olivat pyrkineet hieman hillitsemään modernin maailman silmissä primitiivistä pyhimyskulttia, Johannes Paavali II:sta tuli innokas pyhimysten kanonisoija, jopa niin innokas, että hänen arveltiin pyrkivän banalisoimaan koko systeemin. Hän mm. julisti pyhäksi Padre Pioksi (1919-1968) kutsutun Kristuksen stigmat saaneen mystikon, johon edeltäjät olivat suhtautuneet jo tämän elinaikana erittäin kriittisesti rajoittaen hänen toimintaansa aina kotiarestiin asti.

 

Johannes Paavali II tuli ennen kaikkea tunnetuksi antifeministinä. Hän vastusti kommunismia, mutta myös länsimaista kulutusyhteiskuntaa. Hän reissasi ahkerasti ympäri maailmaa, vaikka oli ollut päästä hengestään jo kiertäessään omaa Pietarin kirkon aukiotaan vuonna 1981; ampuja saatiin kiinni siinä paikassa erään neuvokkaan nunnan ripeiden otteiden ansiosta. Johannes Paavali II oli autoritäärinen johtaja, joka pyrki vaientamaan kaiken uudistusmielisyyden kirkossa, varsinkin ns. vapautuksen teologian, ja oivallisena apuna tässä hänellä oli baijerilainen kardinaali Joseph Ratzinger, josta tuli myös hänen seuraajansa paavin virassa vuonna 2005 nimellä Benedictus XVI.

 

Minä en kuulu mihinkään kirkkoon, joten asia ei henkilökohtaisesti kosketa minua, mutta koska Jeesus Nasaretilaisen edustaman ideologian puuttuminen näistä kuvioista vain sattuu kiinnostamaan minua, olen ottanut jo yöpöydälle valmiiksi nykyisen paavin Benedictus XVI:n eli Joseph Ratzingerin teoksen Jeesus Nasaretilainen. Minua kiinnostaa, mitä tuumii Jeesus Nasaretilaisesta tämä heppu, joka samassa salissa, jossa Galileo Galilei oli tuomittu, nujersi vapautuksen teologi Leonardo Boffin, koska tämä oli arvostellut kirkon hallintoa. Minulle nimittäin opetettiin koulussa, että Jeesus Nasaretilainen olisi myös arvostellut oman uskonnollisen ryhmänsä hengellisiä vallanpitäjiä. Boff tuli eroamaan fransiskaanisääntökunnasta ja luopumaan pappeudesta.

 

Ollakseen Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran julkaisu tässä teoksessa on aika tavalla kielioppivirheitä, vaikka mikäpä minä olen niistä valittamaan. Kirja on painettu savilevyille, joita kauniisti kutsutaan myös päällystetyksi paperiksi, vaikka kirjassa on vain mustavalkoisia kuvia, nekin rasteroitu liian harmaiksi jopa tätä päällystettyä paperia varten.

 

Mutta sisältönsä ja kirjoitustyylinsä puolesta mainio kirja.