Datauskonnosta

Harari, Yuval Noah. Homo Deus. Huomisen lyhyt historia. Latvia 2017.

Tulevaisuuden ennustaminen on vaikeaa, ja erimielisyydet tulevaisuuden ominaisuuksista ovat vielä enemmän arvoriippuvaisia kuin käsitykset menneisyydestä. Ja käsitykset nykyhetkestäkin eroavat, vaikka tämän hetken pitäsi olla läsnä kaikille yhtaikaa.

Yuval Hararin käsitys tulevaisuudesta, jonka hän esittää bestselleriksi yltäneessä teoksessaan Homo Deus, on hänen oman sosiaalisesti ja taloudellisesti etuoikeutetun asemansa leimaama. Varmaan Hararin mielestä mutkia pahasti oikoen pelkistän hänen kästyksensä nyt sellaiseksi, että ihminen tullaan jatkossa näkemään yhä ennenevämmässä määrin matemaattisten algoritmien kokonaisuutena, ja tekoälyn myötä näitä algoritmeja voidan muuttaa esimerkiksi erilaisilla implanteilla. Täten ihmisistä saadaan monella tapaa suortuskykyisempiä lähtien älyllisistä ja fyysisitä kyvistä aina masennuksen poistamiseen. Näistä kyborgeista syntyisi uusi eliitti.

Harari pohtii lyhyesti kirjan lopussa, mitä muille ihmisille sitten tehdään, sillä planeetahan ei tarvite kuin nämä keinotekoisesti tehostetut Homo Deukset. Itse asiassa hänelle juolahtaa mieleen, että ketään ihmisiä ei välttämättä enää tarvita, vaan datakeskeisyys johtaa siihen, että maailmasta tulee pelkkien abstraktien, biologiasta riippumattomien algoritmien pelikenttä.

Mitä sitten rupusakille tehdään? Ihmiset tuskin lakkaavat lisääntymästä. Jerusalemin Heprealaisen yliopiston professori Hararille juolahtaa mieleen, että nämä voidaan kaasuttaa hengiltä. Toisaalta hän muistuttaa myös, että aina uusien teknologisten keksintöjen ilmaantuessa on pelätty, että syntyy joukkotyöttömyyttä – jotkut ihmisryhmät osoittautuvat tarpeettomiksi – mutta sitten nämä ovat löytäneet uutta työtä.

Jostain syystä työhön kiinnitetään aika paljon huomiota, vaikka sen tyyppinen työ, jota me nykyisin teemme, on erittäin uusi keksintö. Ihmiset ja ihmisapinat varsinkin ovat pärjänneet satoja vuosituhansia ilman tällaista työtä. Ei ole kuin sata vuotta, kun Euroopassa oli kokonainen joutilaiden ihmisluokka, aateliset, jotka eivät tehneet kertakaikkiaan mitään työtä eivätkä kärsineet siitä vähääkään, päinvastoin, ja meidän päivinämmekin on perijöitä ja hienostorouvia, jotka eivät pidä mitenkään ongelmallisena, että eivät joudu tekemään työtä. Jostain syystä Harari ei suostu näkemään, että ihmisen päämäärä inhimillisenä olentona voisi olla jotain täysin työn ulkopuolista. Hän ei siis esitä, että näitä algoritmeja sun mita Homo Deuksia voitaisiin käytää siihen, että ihminen vapautettaisiin lopullisesti työn orjudesta. Miksei? Tällöinhän kysymykseksi jäisi vain elämän 'rahoittaminen', se, miten agoritmien  tuottama hyvä jaetaan ihmisten kesken. Ja paras vastaushan on, että tasan. Mutta tämä on tosiaankin liian avantgardistinen ajatus Hararille.

Harari mainitsee joitain datauskonnon – tämä on siis hänen oma terminsä – riskejä, vaikkei suinkaan kaikkia, jotka minulle tulevat mieleen. Ne liittyvät siihen, että ihminen on enemmän kuin älynsä ja että ihmispsyykettä tunnetaan muilta kuin älyn osalta edelleen huonosti. Ei riitä, että on keinoja 'parantaa' ihmistä implanteilla tai kemikaaleilla, jotka muuttavat algoritmeja ja siten kykyjä tai taipumuksia. Ihmisten pitää vielä suostua alistumaan tähän, heidän pitää jotenkin arvostaa tätä parannusta. Ihmiset saattavat kieltäytyä tulemasta parannelluiksi, ja esimerkin Harari ottaa omasta lähipiiristään eli homon, joka kieltäytyy eheyttämisen kunniasta. Itse pystyn kuvittelemaan muitakin kieltäytyjiä kuin homostelevat juutalaisintellektuellit, kuten moottoripyöräjengit, huumekauppiaat, psykopaatit ja ties mitkä. Puhumattakaan nyt siitä, että nämä tahot voivat käyttää näitä menetelmiä myös omiin tarkoitusperiinsä järjestäytynytta yhteiskuntaa vastaan, mitä vaihtoehtoa Harari ei tarkastele.

Ihmiset nimittäin aika harvoin näkevät muiden mielestä pahimmat vikansa sellaisina, että heidän pitäisi päästä niistä eroon. Eilen uutisoitiin  että Bosnian kroaattijohtaja Slobodan Praljat tappoi itsensä myrkyllä kuultuaan tuomionsa Haagin Jugoslavia-tuomioistuimessa. Sikäli kun olen ymmärtänyt oikein, hän ei niinkään kiistänyt sitä, etteikö olis tehnyt niitä tekoja, joiden takia oli oikeudessa, vaan sen, että olisi niiden takia rikollinen. KirjaKantissa kirjailija ja poliisi Marko Kilpi kertoi, että lasten seksuaalisilla hyväksikäyttäjillä on mielenkiintoinen strategia: nämä eivät kiellä tekojaan, mutta väittävät, että tekivät sen kaiken hyvää hyvyyttään.

Tämä kirja on lähtökohdiltaan ihan  jees, mutta huomaa, että se on kirjoitettu edellisen teoksen, Sapiensin, nostattaman hypen hyödyntämiseksi. Kirja on kirjoitettu liian nopeasti ja jäänyt heppoisksi. Minä olen vanha digitalisaation, tekoälyn sun muun tietoteknisen, inhimillisesti vahingollisen hölynpölyn vastustaja, mutta ei tämä teos tarjonnut minulle mitään raflaavaa uutta ajateltavaa. Onneksi en ostanut tätä vaan luin kirjaston kappaleen – Sapiens minulla on omassa hyllyssä.

Mutta kun tietotekniikan typeryys nyt tuli taas puheksi, en malta olla huomauttamatta sitäkin, että suomalaisten poikein menestys Pisa-tutkimuksissa on laskenut koko ajan sitä mukaa, kun tietotekniikkaa on tullut kouluissa käyttöön. Tällä hetkellä ollaan jo pisteessä, että pojat ovat lopettamassa ponnistelunsa koulun hyväksi kokonaan, kun ylioppilaskirjoituksetkin ovat muuttuneet sähköisiksi. Kiinnostavasti ratkaisuksi ollaan ehdotettu, että kouluissa pitää lisätä tietotekniikkaa, että pojat saataisiin opiskelemaan. En ymmärrä logiikkaa. Mutta kannatan poikien kollektiivista reaktiota koulun tietoteknistymistä vastaan. Hyvä Suomen pojat!

Muutenkin yhteiskunnan pitäisi tämän viimeisimmän laman jäljiltä nyt ottaa lusikka kauniiseen käteen ja tunnustaa, että koulutus on jokseenkin hyödytöntä sellaisena taloudellisiin etuihin tähtävänä toimintana, jollaisena valtiovalta koululaitoksineen ja ehkäpä elinkeinoelämäkin sitä 1900-luvun puolivälin jäljiltä propagoivat. Maailma muuttuu liian nopeasti, ja elannonhankitatarkotuksessa opiskelu on todellakin täysin hyödytöntä.

Mutta siinä mielessä, jossa Juha Hurme siihen kannusti eilisessä Finlandia-palkintopuheessaan, se on äärimmäisen hyvä asia. Nimittäin sivistyksen kannalta. Sivistys auttaa näkemään merkityksiä vaikeissakin paikoissa elämässä, koska se laajentaa maailmaa oman navan ulkopuolelle, ja kun kaikki menee mönkään ja joutuu vain yrittämään yrittämästä päästyään, on hyvä, että pääkopassa kaikuu gutta cavat lapidem non vi, sed saepe cadendo. Ja sivistys edellyttää aina joutilaisuutta, vapautusta työstä, ikävä kyllä. Meidän on valittava kalliisti lääkehoidettavat masennustapaukset tai sivistys. Kumpaa rahat pannaan, siinä pulma.

Pojat saataisiin kyllä opiskelemaan, kuten kaikki syvällä sisimmässään hyvin tietävät, jos koulussa luettaisiin kunnon klassikkokirjallisuutta, mielellään eri alkuperäiskielillään ja oikeasta kirjasta – jotain sellaista kuin latinaksi, että Hannibal meni jonnekin – eikä mitään soopaa iPadeiltä joitain hölmöjä tehtäviä tehden. Nykykoulu taitaa olla vähän sellaista tyttöjen tietokoneennäpyttelypuuhastelua, jota vielä perustellaan joillain työelämätarpeilla tavalla, joka lähestyy huijausta.

Mutta minulla on nyt viimeisten Pisa-tutkimusten ja niiden tiimoilta julkisuudessa käydyn keskustelun jälkeen vahva luottamus Suomen poikiin. (30.11.2017)